Te jotka rentoudutte tapaamalla ystäviä,

mut musta tuntuu että olis aika vaikeaa kertoa huoliaan jollekulle joka ei ikinä itte soita mulle ja jos mä soitan sille niin jostain rivien välistä välittyy tunne että se on hänelle aivan ylivoimaista keskustella mun kanssa.

Olis sellainen olo että vaivaan jotakuta joka ei oikeastaan halua olla tekemisissä ja niinpä en sitten olisi.

ystäviä, saa olla puhelias tai hiljainen. Haluaisin ystävän joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen eikä odota liian tiivistä yhteydenpitoa. Haluan ystävän joka arvostaa sitä että kuuntelen hänen huoliaan, eikä minulla aina ole välttämättä mitään omaa kerrottavaa. Joo, nyt tajuan, ehkä se puuttuu ettei mulla aina ole oikein mitään sanottavaa.

ap

ne nykyiset kaverisuhteesi ovat? Sanoit kuitenkin että sinulla on tapaamisten aikana kivaa, mutta jälkeenpäin väsyttää?

ystävä on oikea? Ehkä minulla ei ole oikeita ystäviä, kun en halua kellekään kertoa itsestäni ihan kaikkea. En haluaa päästää ketään liian lähelle. Pidän aina pientä välimatkaa, onko tämä este saada oikeita ystäviä ja siksi väsyn helposti? ap

Itselläni on kahdenlaisia ystäviä; on energiaa antavia ja energiaa ottavia tapauksia; energiaa ottavat ovat (onneksi) karsiutuneet vuosien varrella minimiin (enää yksi sellainen ystävä on jäljellä).

Pääsääntöisesti saan todella paljon niiden ystävien seurasta ja vierailuista, jotka ovat minulle rakkaita, ja jotka ovat lähellä. Näissä ystävyyksissä toteutuu vastavuoroisuus todella hienosti, eikä kumpikaan vain "ime" toisen energioita itsellensä.

Toivottavasti löydät, ap, sellaisen ihmisen, jonka uskallat päästää lähellesi ja löydät samalla ystävyyteen perustuvan ihmissuhteen nautinnon! Tai sitten asiaa pohdittuasi löydät rauhan siitä, ettet ole ystävää tarvitsevaa tyyppiä. Yhtä kaikki; tärkeintä on tulla itse toimeen omien ratkaisujensa kanssa. ?

kahvilassa käyntiä ja silleen, juttelen kyllä jotain juttuja mutta en varmaan kauhean mielenkiintoisia. Ei ole tavallaan tarvetta kertoa itsestäni mitään. En tosin kovin suosittu olekaan... aina jämäkamaa.

ap

Koska tietävät mitä ovat ja osaavat olla omia itsejään muutenkin, vaikka 90% muista onkin juurikin massan mukana meneviä.



En sitten tiedä, onko minulakin joku asperger tms, mutta aina koko ikäni olen välttynyt muiden mielistelemiseltä vain siksi, että kelpaisin massaan.



Vanhempani löysin itseni vain oikeudenmukaisten, rehellisten, aitojen ihmisten keskeltä eli heistä, jotka eivät suostuneet tuohon oravanpyörään, vaan tajusivat jo alkuun, ettei se ole kannattavaa, jos etsii sukulaissielua ja hyvää elämää rakkaudessa.

kahvilassa käyntiä ja silleen, juttelen kyllä jotain juttuja mutta en varmaan kauhean mielenkiintoisia. Ei ole tavallaan tarvetta kertoa itsestäni mitään. En tosin kovin suosittu olekaan... aina jämäkamaa.

ap

olet seurassa varautunut ja puhut vain jostain säästä, niin ehket olekaan kaikkein halutuinta seuraa. Sinulla tuntuu olevan aika huono itsetunto, oletko myös masentunut?

Olen vähän sellainen oman tien kulkija. Ystäviä on, mutta ystävikseni on valiutunut sellaisia itsenäisiä ihmisiä, jotka ei tarvitse kaveria mennäkseen baarissa vessaan.



Olen aina väsynyt juuri näihin tyyppeihin, jotka haluaa kertoa kaiken ja jakaa ystävän kanssa kaiken ja tosiaan kusellakin pitää käydä yhdessä. En vain jaksa.



Onneksi löysin samanlaisen kaverin mieheksenikin. Olemme toistemme parhaat ystävät, mutta annamme toisille tilaa, koska kumpikin tarvitsemme sitä.



Emme harrasta ystäväkutsuja kovin paljoa ja en vietä kovin paljoa aikaani ystävien kanssa. Mutta onneksi ystäväni ovat samanlaisia. Eli vietämme aikaa yhdessä, mutta emme soita toisille heti kun jotain pientä on tapahtunut. Osaamme viettää aikaa yhdessä hiljaakin.



En ole koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi. Vietän sosiaalista elämää juuri sen verran kuin tahdon. Tarvitsen yksinäisyyttä, että jaksan. Sen olen hyväksynyt itselleni.



Toiset on riippuvaisempia muista ihmisistä, toiset ei. Meitä on niin moneen junaan. Hyväksy se itsellesi, äläkä koko ajan pidä itseäsi omituisena. Meitä erakkoluonteisia on muitakin, joille riittää ne ystävät, joiden ei tarvitse tietää kaikkea ja jotka ei loukkaannu jos en ole heti soittanut aamulla ja kertonut aamukakkani koostumusta.

Mikään ei ole ihanampaa kuin vaeltaa pari tuntia hiljaisessa metsässä.

Mielestäni ihmisten pitäisi enemmänkin uskaltaa olla yksin ja katsoa itseään peiliin ja miettiä, miksi pakenee ihmisjoukkoihin ja tavarapaljoutueen elämäänsä.



Kun on yksin, on paljas. Kun pärjää yksin, pärjää aina.



Moni ahdistuu ja kokee itsensä yksinäiseksi jos ei koko ajan ole puhelin soimassa. Pitäisi kysyä, että miksi näin. Miksi ei voi olla itsensä kanssa yksin sovussa.



En rentoudu ystävieni kanssa vaan stressissä menen metsään yksin ajatusteni kanssa ja palaan sieltä levänneenä.



nro 20

Eli siis silloin kun olen jo valmiiksi ihmisten kanssa, olen aidosti iloinen ja välitön, annan mielelläni itsestäni ja olen kiinnostunut kanssaihmisistä niin kepeän viihtymisen tasolla myös pintaa syvemmältä. Mutta jotenkin mulla on silti hyvin korkea kynnys HANKKIUTUA ihmisten seuraan.



Siinä ei ole oikein mitään järkeä, sillä vaikka olisin sopinut tekemistä oikeasti todella mukavan ja minulle läheisen ihmisen kanssa, etukäteen aina melkein toivon että tapaaminen peruuntuisi. Kun se ei sitten peruunnukaan, mulla on hauskaa ja yritän pitää sen mielessä etten seuraavalla kerralla olisi taas samassa tilanteessa, mutta tunnetasolla unohdan silti. Taas seison Stockan kellon alla odottamassa tapaamista ja toivon ettei kaveri tulisikaan... Se on todella tyhmää, mutten voi sille mitään.



Puhelimella soittamista suorastaan inhoan, mieluiten sovin sosiaaliset tapaamiset sähköpostilla tai tekstiviestillä. FB on siitä kiva, että pystyn olemaan jollain hyvin passiivisella tavalla yhteydessä ystäviini varsinaisesti tapaamatta heitä. Tähän vuodenaikaan joudun vähän pakottamaan itseni lähtemään kaveripiirin pikkujouluihin yms. vaikka oikeasti tiedän että mulla on kivaa niissä sitten kun sinne asti pääsen.



Osittain tämän ominaisuuteni takia työpaikka on minulle hirveän tärkeä sosiaalisesti. Saan oikeasti paljon henkistä tyydytystä työpaikan sosiaalisista suhteista, ja niihin tulee koko ajan osallistuttua siksi ettei ole mun valintani menenkö töihin vai en, enkä siis pysty toteuttamaan luontaista erakkotaipumustani jos meinaan maksaa laskuni ja saada ruokaa pöytään.



Sosiaalinen passiivisuuteni on johtanut siihen, ettei minulla ole kovin paljon ystäviä. Tai oikeastaan ystäviä on vain pari, kavereita sitten vähän enemmän. FB-tuttuja satamäärin, mutta se on kyllä täysin eri asia.

lyhytkin tapaaminen vei energiaa. Siis jos shoppailen pari tuntia yksin olen tavallaan jaksavampi kuin kivankin kaverin kanssa, ja mieluummin menen yksin. Varsinkin yhteydenotto muihin on tosi raskasta ja jotenkin ahdistaa. Olenko tosiaan ainoa??

Kavereita pitää olla mielestäni siksi että täyttää yhteiskunnan normit ja voi pitää itseään onnistuneena elämässä.

ap

Ystävien tapaaminen rasittaa ja olisin melkein aina mieluiten yksin. Toisaalta elämä ilman ystäviä on todella yksinäistä ja aina välillä havahdun siihen että kohta minulla ei ole enää ystäviä jäljellä, kun en jaksa panostaa ystävyyssuhteisiini kunnolla.

En itsekään tiedä mitä tälle asialle voisi tehdä.