Kuoleva omainen

Ja kerro että yrittää muistaa surunsa keskellä ja varsinkin sitten kun isänsä on kuollut, että hänellä on sitten hyvä olla, ei ole kipuja eikä tuskaa.

Jälkeen jäävillä on se surun taakka ja tuska mutta tuo ajatus lohdutti minua muutama vuosi sitten kun 47v äitini kuoli syöpään, viimeinen vuosi oli yhtä kuoleman odotusta ja riipivää tuskaa.

Voimia ja jaksamista myös teille muille!



N35

kokee kuoleman eri tavalla (ne tunnesiteet ym). Toivon (anteeksi vain) että miehesi isä saa rauhan ja elämänne palautuisi pikkuhiljaa normitilaan. Oma äitini oli sairaalassa 4kk. ja täytyy sanoa että kyllähän se oli rankkaa katsoa niitä loppuvaiheita. Koita vielä skarpata, elämä jatkuu.

sitten pikana uutta elämääsi. On se kumma, kun pitää marista tuolaisesta asiasta. Mies käy töissä, entäs itse? Hoidat lapsia kotona vai? Tosin silläkään ei ole mitään väliä, jos et ymmärrä toisen surua jne. lähe kävelemään.

Meillä oli sama tilanne 1,5 vuotta sitten. Kuukausi apen kuolemasta syntyi meidän toinen lapsi. Koko raskausaika meni miehen suriessa. Elämä oli suoraan sanottuna helvetillistä. Tein kaikki kotihommat yksin ja vaikka raskaudessa oli ongelmia, niin tunsin että huoli vauvasta oli vain minun harteillani. Levätä olisi pitänyt mutta en pystynyt. Mutta nyt elämä on palautunut uomiinsa. Koita sinäkin kestää ja purra hammasta. Vähitellen hautajaisten jälkeen ja vauvan syntymän jälkeen alkoi meillä helpottamaan. Tsemppiä!

Toinen lapsi tosin syntyi kaksi kuukautta apen kuolemasta. Oli elämäni rankin ja kammottavin vuosi. Olin raskauden kanssa täysin yksin - se ei luonnollisesti kiinnostanut ketään. Oli kammottava huoli niin apesta kuin anopistakin. Esikoinen oli ihan hukassa ja oireili, koska saattohoito kotona on tosi rankkaa. Sitä kesti vain 3 kk, mutta oli rankkaa, ja jossain vaiheessa oikeasti toivoin, että appi saisi jo kuolla. Kun sitten kuoli, sitä jotenkin toivoi, että eläisi vielä.

Mies oli pitkään vielä kireä ja teki töitä hulluna. Perhe-elämälle ei oikein jaksanut omistautua, ja vieläkin näitä tuona aikana syntyneitä kuiluja on olemassa. Yksi syy on se, että mies tavallaan loppuunkäsitteli asian hautajaisten jälkeen eikä siis puhu omasta surustaan. Lapsemme sen sijaan puhuu, ja sekin on riipaisevaa. Hänelle välähti vasta pari kuukautta sitten, että pappa ei ihan oikeasti enää koskaan tule takaisin (kysyi, äiti, kauanko se pappa aikoo vielä nukkua, kun mulla on niin kova ikävä sitä, ja niin on mummillakin).

halooo

miehesi isä tekee kuolemaa



sinä nariset vaan itseäsi, voi voi





olet itsekäs



miten kuvittelet et miehesi jaksaisi työn ja isänsä ja surunsa ja viel sinua paapoa?

tuollaisessa tilanteessa terve ihminen ryhdistäytyy ja kantaa kortensa kekoon !



eli nyt otat ITSEÄSI NISKASTI KIINNI!

lopetat valitukset ja teet kaikkesi, että tuet miestäsi ja annat miehesi levätä ajan jokä hänelle jää työn ja isä luona olon jälkeen

eli SINÄ teet kotityöt yms

ja hali miestäsi ole läsnä



voisiko miehesi saada sairaslomaa vaiken ajan, jotta saisi olla läsnä isänsä luona?



tärkeintä kyllä on kuoleva ihminen, hän joutuu luopumaan elämästään , kaikesta,

tehkää yhdessä hänen elämästään mahdollisemman hyvä, olemalla viimeiset hetket läsnä, auttakaa hoidossa, halikaa, rauhottakaa





terveet ihmiset jaksaa, jos vaann haluavat !!!

sinä ehdit kyylä oleen keskipisteenä vielä ties kuin kauan .....

Ei olisi tullut mieleenkään ruveta marttyyriksi tai riitelemään tuosta. Miehellä oli menossa elämänsä kovimpia aikoja henkisesti, kyllä minä tajusin että ne raivoomiset olivat vaan stressistä johtuvia. Stressihän saa ihmisen unohtelemaan asioita. Yritin sen sijaan olla mieheni tukena vaikka aina hän ei sitä olisi oman käytöksensä puolesta ansainnutkaan. Jälkeenpäin mies sitten kiitteli, että olin ollut hänen tukenaan ja jaksanut hoitaa kodin ja lapset. Appiukon kuoleman jälkeen miehen sitten täytyi (ja koko perheen) olla anopin tukena ja turvana, hoitaa käytännön asioita jne. Joten meillä oli kaikkiaan aika rankka vuosi, yksi vuosi tästä elämän kokonaisuudesta.

koita nyt vaan jaksaa olla tukena, siinä samalla sinun itsesikin on helpompi käsitellä omaa suruasi. Oman isäni kuollessani kyllä minä kaipasin eritoten puolisolta sitä tukea; hänenhän kanssaan minä elän ja hän elää minun ja minun suruni kanssa. Muiden ihmisten osaotot olivat lähinnä diipadaapaa. Kaiken huippu oli kun hautajaispäiväksi sattui kastajaiset, joihin meitä pyydettiin kummeiksi. Sanoin heti, että mulla on nyt pikkasen muuta ko päivänä ohjelmassa.. no mieheni sitten alkoi lapsen kummiksi, ja minua loukkasi valtavasti kun hän arpoi voisiko hän sitten kuitenkin osallistua samana päivänä myös kyseiseen kastetilaisuuteen! Tilanne oli mielestäni pöyrityttävä. Ei sillä, että olisin odottanut että puolisoni osallistuu isäni hautajaispäivään samalla lailla surren kuin minä, ei todellakaan, vaan että kyseinen päivä oli päivä jolloin minä todella tarvitsin häntä, täysillä (matka + pienet lapset). Onneksi älysi lopulta olla menemättä sinne kastajaisiin, huhhuh.

Ap, nuo tunteet ovat ymmärrettäviä ja sallittuja, mutta hoida tämä tilanne nyt hampaat irvessä niin, että et jälkeenpäin mieti, olisitko voinut tehdä asioita toisin. Avioeroa ei kannata koskaan harkita silloin, kun on rankkaa vaan silloin, kun elämä sujuu ja silti tuntuu ontolta. Katsot elämää vuoden päähän ja pidät sitten miehesi kanssa kunnon keskustelun, jos tilanne on pysynyt samana. Toki mitään silmitöntä raivoa ei tarvitse sietää vaan siitä voi ihan asiallisesti sanoa, että pitää raivota jossain, missä lapset eivät kuule. Ihminen on surussaan aina itsekäs. Niin sen kuuluu ollakin - hetken.

Eli ihmiset ovat niin kaukana normaaleista asioista, kuin kuolema, etteivät he enää kykene normaaliin elämään, jos joku alkaa tehdä kuolemaa.



Kuolema on luonnollinen osa elämää. Älkää tehkö kuolemasta enää lapsillenne tabua, jos olette siitä itsellenne tehneet. Viekää lapset katsomaan sairasta sairaalaan, ottakaa mukaan hautajaisiin jne. Teette heille karhunpalveluksen, jos luotte heille illuusion, että "jokainen elää ikuisesti".



Totta kai saa surra, mutta surunkin keskellä täytyy pystyä toimimaan itsensä ja oman perheensä hyväksi. Tuskin ap:n appi ihan nuori enää on? Jokainen lähtee aikanaan, toiset aiemmin, toiset myöhemmin.

Eli ihmiset ovat niin kaukana normaaleista asioista, kuin kuolema, etteivät he enää kykene normaaliin elämään, jos joku alkaa tehdä kuolemaa.



Kuolema on luonnollinen osa elämää. Älkää tehkö kuolemasta enää lapsillenne tabua, jos olette siitä itsellenne tehneet. Viekää lapset katsomaan sairasta sairaalaan, ottakaa mukaan hautajaisiin jne. Teette heille karhunpalveluksen, jos luotte heille illuusion, että "jokainen elää ikuisesti".



Totta kai saa surra, mutta surunkin keskellä täytyy pystyä toimimaan itsensä ja oman perheensä hyväksi. Tuskin ap:n appi ihan nuori enää on? Jokainen lähtee aikanaan, toiset aiemmin, toiset myöhemmin.

miehellesi, lapsillesi ja perheellesi. Toivottavasti miehesi isän kuolema on kivuton. Raskasta varmasti teille kaikille. Jaksa sinä nyt. Anna miehesi surra jo nyt ja kuoleman jälkeen. Jutelkaa asiasta kun tilanne hieman rauhoittunut ja sitten lapset etusijalle. Heitäkin pitää kuunnella ja tukea raskaan ajan edessä. Ap kaikki on väliaikaista. Pyydä apua vaikka kunnan kotipalvelusta! Tilanne helpottaa kyllä, mutta nyt sinä olet perheen tukipilari.

mennessä saatujen vastauksien perusteeella,kiitos!