Ketään toista yhtä onnekasta?

on kahden ensimmäisen (poikia) ikäero 1v1kk. Selvitty on hengissä ja pienellä avulla.



Täytyy myöntää, että alku oli kahden pienen kanssa rankkaa. Ensimmäinen 3kk oli hankalin, sitten helpotti. Kakkonen nukkui huonommin, yhtä aikaa nukkuivat vaan yöllä ja mieskin teki töissä pitkää päivää juuri silloin, joten pyöritin koko rumbaa yksin. Mummo otti vanhinta välillä viikonloppuna, että sain nukkua päivälläkin.



Mustasukkaisuutta meillä ei ollut. Syynä oli varmaan se, ettei 1v osannut olla mustasukkainen samalla tavalla kuin joku isompi.



Kun pojat oli 1v ja 2v, oli yhteistä leikkiä jo jonkin verran ja mitä isommaksi tulivat, sitä paremmin viihtyivät keskenään. Nyt on kokemusta isommistakin ikäeroista eikä kukaan muista ole ollut yhtä läheinen sisaruksensa kanssa kuin pojat.



Kaikki riippuu siitä miten olet ehtinyt toipua synnytyksistä, vauvojen luonteesta ja millainen itse olet ja paljonko saat apua mieheltäsi. Meillä oli tosiaan vähän kuin 'selviytymistarina', toisilla ei ole mitään ongelmaa pyörittää koko juttua yksin. Kyllä siitä selviää!



Äippä ja viisikko

Meillä kanssa kahden ensimmäisen ikäero vähän reilu vuosi. Tarkalleen 1v ja 2kk. Kuten äippä kirjotti, eihän se alku ihan helpointa ole... Mutta mua oli varmaan valmiiksi peloteltu niin paljon, että olin ihan varma että se on ihan puhdasta helvettiä... joten yllätys olikin melkoinen, kun kaikki meni ihan hienosti:) Olin varautunut siihen että kumpikin itkee koko ajan yhtä aikaa, kumpikin on kipeenä koko ajan, itse ei saa nukkua koskaan kun toinen valvottaa yöt ja toinen oireilee päivät... Mulle on onni ollut se, että on siunaantunut sellasia lapsia jotka nukkuu vastasyntyneestä jo koko yön (yhdellä syötöllä menty) ja lopettaneet senkin 1kk iässä, myöskään muunlaisia valvomisia ei ollut... päivät oli ekat 6kk kyllä sitä että vauva nukku kun ulkoiltiin ja oli hereillä kun esikoinen nukku päikkärit... se oli rankkaa:( yhtään lepohetkeä ei päivään tullut, ja sama oli kuin äipällä, mies on ammatiltaan lentäjä, ja lensi sillon valtamerten yli syklillä 4 päivää töissä, 5 kotona. Lisäksi meillä oli 2 isoa koiraa ja iso koti jossa hoidettavaa oli... Hoitoapua en ole koskaan saanut keneltäkään. Ja tosiaan, vuoden vanha ei osottanut meilläkään mustasukkasuutta! Mulla hyvät muistot kyllä:) aika nopeasti sitä kehitti rytmit ja keinot omaan jaksamiseen ja siihen että arki pyöri niin että kykenen sen hoitamaan. Ja kun tytöt kasvoi, oli niistä jo aika pienenä kaveria toisilleen, ja se olikin sitten mukavaa kun ei tarvinnut enää itse lattialla istua leikkimässä, vaan tytöt leikki keskenään. joten kyllä, siitä selviää, ja saattaa selvitä ihan hyvinkin:))

Kiva kuulla että teillä asiat sujuivat lopulta hyvin. (:

On myös hienoa ettei yksivuotias sitten välttämättä kuitenkaan vielä ole niin mustis.. Sitä vain kyseenalaistaa oman riittävyytensä vanhempana, pystynkö tarjoamaan tarpeeksi huomiota, rakkautta ja hellyyttä kahdelle pienelle.

Samalla olen kuitenkin miettinyt, kuten 3xäippä74 sanoikin, että varmasti lapsista tulisi toisilleen hyvin läheiset. Eihän esikoinenkaan isompana voi edes muistaa aikaa ainoana lapsena.. Ja tuo on kans kiva että sisaruksista on sitten isompana leikkiseuraa toisilleen.

En vain millään jaksaisi samaa rumbaa uudestaan jo nyt kun olen hädintuskin selvinnyt edellisestä. Huh. Minulla on vieläkin edellisen raskauden kilot tallella, ja vasta toivuin vuoden kestäneistä hormonimyrskyistä - joko taas :D Mieskään ei ihan hypi riemusta asian vuoksi..

Meillä on kahden ensimmäisen lapsen ikäero 11kk.

Isompi ei osannut kävellä vielä kun toinen syntyi. Mutta ei ollut mustasukkaisuutta tms ongelmia.

Vaikeita asioita oli silloin. Oma väsymys, vauva itki kaikki illat 3kk ajan, vaippoja piti vaihtaa liukuhihnalla ja huono omatunto kun ei ollut aina aikaa isommalle antaa huomiota niin paljon kuin olisin halunnut antaa.

Mutta kaikesta väsymyksestä ja työstä huolimatta oli mukavaa kun saatiin rytmit samaksi ja nukkuivat esim päikkärit yhtä aikaa. Ja leikkikaverista ei ole koskaan ollut pulaa.



Nyt ikää on tyttö 5v ja poika 6v. Ja vieläkin leikkitään yhdessä ja pidetään huolta toisista. Ja kaikkein parasta on se, että mustasukkaisuutta ei ollut kun esikko oli niin pieni että ei tajunnut ja oppivat heti jakamaan kaiken.



Perheen kolmas lapsi syntyi kun olivat 2,5v ja 3,5v ja ei mitään mustasukkaisuutta tms. Päin vastoin olivat innoissaan auttamassa äitiä. =)



Nyt neljäs tulossa ja nämä isoimmat eivät osaa olla mustiksia tulevalle vauvalle, mutta tämä nuorimmainen kyllä osaa koska on ollut perheen vauva jo niin kauan. =)



Jos vauva on tulossa niin kyllä se alku shokin jälkeen iloksi muuttuu ja myöhemmässä vaiheessa asiasta voi olla super onnellinen.



Minä olen niin onnellinen, että lapset tulivat pienellä ikäerolla ja eivät ole joutuneet olemaan yksinäisiä.



Sirppana odottean neljättä rv 32+1

Elämä on täynnä yllätyksiä. Onhan asiassa kaks vaihtoehtoa mutta itellä ainaki oli selvää että uusi vauva otetaan vastaan. Ensimmäiset yöt oli unettomia ja itkuisia kun mietin edellisen vauvan tilannetta, podin syyllisyyttä siitä ettei hän saa olla vauva pitempään ja että hän "menettää" äidin niin pienenä. Mulla pahoinvointi on ollu aina niin kova että oon ollu sillon ihan pois pelistä ja eniten pelkäsinki sitä aikaa kun joudun "hylkäämään" vauvan.



Aika pian kuitenki asia muuttui niin päin että vauvaa jo kovasti toivoi ja asiat tuntuu menevän aika luonnollisesti. Alkuraskaus oli hankala pahoinvoinnin takia ja kun asiaa ei viittiny vielä julkistaa. Kun maha alko näkyä muttei ollu vielä selkeä vauvamaha, tuntui että hävettää kulkea, ihmiset kattoo että vauva sylissä ja toinen mahassa... Kun vihdoin ihana oikea vauvamaha tuli näkyviin, on elämä ollu vaan positiivistä. Mahaansa esittelee mielellään eikä enää ajattele sitä mitä muut ajattelee.



Kauhean paljon en ole vaivannu mieltäni sillä millaista se todellinen arki sitten vauvan synnyttyä on. Elän vain toivossa että kaikki menee hyvin ja vauva on rauhallinen ja nukkuu hyvin. Meillä edellinen vauva täytti vastikään vuoden ja hänestä on tullu tosi temperamenttinen ja hankala, se on saanut ajattelemaan sitte että mitähän siitä seuraavasta vauva-arjesta sitten tulee jos isosisko on aivan mahoton. Mutta päivä kerrallaan, murehitaan sitä sitten.



Kun vauva talvella syntyy, on meiän esikoinen 4-vuotias ja tämä "edellinen vauva" 1,5-vuotias. Oon myös lohduttautunu sillä että jotku tosiaan jopa haluaa näin pienen ikäeron (teillä ilmeisesti tulee vielä pienempi), ja näitä 1,5-vuoden ikäeroa on toooosi paljon!



Aluksi kun kerroin raskaudesta tai ihmiset huomasi sen, niin tuntui että kaikille pitää kyllä muistaa kertoa että tämä vauva päätti tulla kierukasta huolimatta etteivät piä hulluna. Mutta kun asiat on edenneet, se ei tunnukkaan niin tärkeältä. Oon vauvan tulosta tosi onnellinen ja tuntuu merkityksettömältä tuleeko vauva yksin vai kierukan kans... Onhan se "hauska" yksityiskohta tässä tarinassa ja melkeen kaikille tutuille olen siitä kertonutkin.



Meillä mies kysyi ensin että mitä sille asialle tehhään mutta minä vastasin heti että tottakai se pidetään. Sen koommin ei asiasta keskusteltu, kun itkin edellisen vauvan tilannetta tai surkeaa pahoinvoivaa oloani niin mies lohdutti ja vakuutti kaiken menevän hyvin ja että katso nyt kuinka ihania nuo lapset on, eikö ollutkin edellisetkin pahoinvoinnit sen arvoisia. Se on kyllä tärkeää että saa tukea niinä huonoina hetkiä mitä tulee ihan varmasti.



Ootko jo tehny raskaustestin, onko asia jo varmistunut? Jos haluat vaihtaa kuulumisia muutenkin, laita sähköpostiosoite!



HANNELE nyt ~rv 26

Lisään vielä edelliseen hyviä puolia tässä yllätysraskaudessa ja lyhyessä ikäerossa. Esikoinen oli reilu 2,5v kun toinen syntyi. Huono omatunto siitä ettei hänelle enää ollu aikaa, oli raastava. Eli ei taia olla ikäerolla väliä, huonoa omaatuntoa saa kantaa joka tapauksessa.



Toinen juttu, esikoinen jatkuvasti kyselee että voisko joku hänen kaveri tulla tänne tai voisko hän mennä jonnekkin leikkimään jne. Kovastion kaveria aina vailla. Joten silläkin olen lohduttautunu että näiden kahden nuorimmaisen ei tarvi potea tuota kaveripulaa kun ikäero on pieni.



HANNELE

Tuli myöskin minulle tuttu olo kun luin kertomuksesi, sillä erotuksella, että minulla nämä peräkkäiset ovat "järjestyksessään" 4. ja 5. Meillä on kolme lasta iältään 11, 9 ja 6 ja sitten se "viimeinen", nyt 1v 3kk. Osuttiin sitten yksiin saman peiton alle ja epävarmana ehkäisystä otin myös varmuuden vuoksi tuon jälkiehkäisytabletin ja reilusti suositellun aikarajan sisällä. Aloin sitten ihmetellä, kun imetys teki niin pirhanan kipeää, että mikä on ja testi sitten paljasti, että raskaana ollaan. Tunnustan minäkin, että aika monta itkua tuli itkettyä, eikä pelkästään onnesta ensimmäisen viikon aikana uutisen jälkeen. Sitä oli niin asennoitunut, että tätä "viimeistä" saa paijata, kun toiset on jo aika "helppoja" ja oltiin just muutettu ja perustettu yritys ja kaikkea. Elämä vaan päätti toisin ja pelkkä ajatuskin keskeytyksestä sai aina itkun pintaan kahta kauheammin, joten se vaihtoehto hylättiin kyllä aika pian.



Valehtelisin, jos sanoisin ettei hirvitä! Minullakin mies on kovin kiireinen yrittäjä ja tässä on tätä huushollia ihan kiitettävästi + asutaan tosi syrjässä eli ilman autoa ei käydä edes kaupassa. Itsellä on sairastettuna vaikea masennus rajun työuupumisen seurauksena, joten oma jaksaminen on väkisinkin tapetilla ja sitä on pakko seuratakin. Nelonen on lisäksi vielä aika "takiainen" eli kovasti minun perään juuri nyt ja ne tukiverkot täällä... paremminkin voisi olla. Jollain lailla vaan uskon, että tästä selvitään. Juuri kuten "kollegat" tuossa edellä totesivat, se vauvavaihe varmasti vaatii paljon, mutta myös minä uskon, että näistä siskoksista (tyttö siis luvattu tästäkin, kuten kaksi edellistäkin) tulee aikamoinen kaksikko, jahka kasvavat. Syli varmasti on täynnä ja toki nuo "isotkin" tarvitsevat vielä rutkasti äitiä, mutta lopulta kun miettii kuinka valtavan nopeasti aika nyt juoksee, tätäkin varmasti ikävöi joskus :)



maalaisomena, 2+2 ja rv 38+2

Kyllä se vaan niin on että tällaiset asiat vaistoaa.

Olen peloissani. Niin on mieskin :D

Shokki.



Hannele, sähköpostini on mamiinah@gmail.com, sinne sopii muidenkin kirjoitella jos huvittaa (:

Voisiko joku ihana ihminen kertoa minulle kokemuksia, kuinka arki teillä hoitui/hoituu?

Esimerkiksi

- pääseekö kahden pienen kanssa helposti liikkumaan ilman autoa? Miten?

- nukuttaminen?

- ruokailut?

Oikeastaan kaikki arjen kommellukset ja kauniit hetket kiinnostavat kovasti.

Kiva olisi jos joku vaivautuisi vastaileen. Minun on niin vaikea hahmottaa koko tilannetta ja sitä mitä tuleman pitää, kun ei ole kokemusta edes yhden taaperoisen hoidosta.

Pelkään kovasti että lapsenhoidon ilo vaihtuu suoritusvanhemmuuteen. Pelkään myös menettäväni läheiset välit esikkoon.