Mikä vikana ihmisessä joka keksii kaikenmaailman sairauksia yms. itselleen sekä perheelleen?

http://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%BCnchhausenin_oireyhtym%C3%A4

miten se menikään se tarina missä henkilö aina huusi apua leikillään ja sitten kun oli oikea hätä kukaan ei tullut auttamaan...

Ja tosi harvinainen. Ap:n tutulla lienee hypokondria tai yleistynyt ahdistuneisuushäiriö jotka molemmat yleisiä. Näihin ei aina liity masennusta. Ihminen ei voi itselleen mitään. Munchausen on enemmän tarkoituksellista, sairauksilla haetaan huomiota.

Postatkaa se linkki älkääkä sen sisältöä "omana" puheenvuoronanne!

Hypokondria on mielenterveyden häiriö, josta kärsivä luulee tai pelkää perusteetta sairastavansa jotakin vakavaa sairautta. Hypokondriaa kutsutaan puhekielessä myös luulotaudiksi tai luulosairaudeksi. Hypokondria on suunnilleen yhtä yleistä miehillä ja naisilla. Hypokondriaa esiintyy kaiken ikäisillä, mutta useimmiten se puhkeaa nuorella aikuisiällä.

Hypokondria liittyy yleensä johonkin muuhun psyykkiseen sairauteen. Noin kaksi kolmasosaa hypokondrikoista kärsivät myös masennuksesta tai paniikkihäiriöstä. Hypokondria on somatoforminen häiriö ja varsin monesti se esiintyy kliinisen depression lisätautina.

Hypokondrikko ei yleensä kuvittele tai valehtele oireitaan, vaan kokee ne oikeasti. Merkki hypokondriasta on kuitenkin vähäistenkin oireiden jatkuva leimaaminen vakaviksi sairauksiksi. Sitkeä käsitys ja pelko esimerkiksi syövän tai AIDS:in olemassaolosta voi pysyä jopa useiden lääkärintutkimusten jälkeen. Vakavimmillaan hypokondria saattaa olla psykoottistasoista, jolloin potilas on harhaluuloinen eli täysin vakuuttunut omasta vakavasta sairaudestaan. Tavallisesti potilas kuitenkin käsittää pelkonsa osin aiheettomaksi tai liioitelluksi, mutta ei voi sille mitään.[1]

Hypokondriasta kärsivä potilas on jatkuvasti peloissaan ja ahdistunut oireistaan, ja tämä saattaa johtaa masennukseen, joka taas nostaa itsemurhan riskiä. Yleensä potilas osaa nimetä "sairautensa" hyvinkin tarkkaan ja seuraa lähes kaikkia ruumiinsa tapahtumia. Potilas uskoo, että hänen pelkäämänsä sairaus johtaa kuolemaan tai huomattaviin ruumiillisiin vammoihin.[2] Ohimenevä vakavasta sairaudesta kärsimisen pelko ei ole merkki psyykkisestä sairaudesta, mutta kyseessä on hoitoa vaativa tila, kun pelko on erittäin pitkäaikaista ja arkipäivän toimia haittaavaa.

Hypokondriaa voidaan hoitaa psykoterapialla. Joillekin potilaille myös masennuslääkkeistä on apua. Useilla pitkäaikaisesta hypokondriasta kärsivistä henkilöistä on elämässään oireettomia jaksoja.

Ihan lähituttavapiirissäni oli mm eräs nainen, jota hoidettiin vuositolkulla migreenipotilaana, eikä kukaan ottanut tosissaan häntä, koska oireet eivät täsmänneet: kuitenkin kuoli aivosyöpään, mikä selvisi vasta kun mitään ei enää ollut tehtävissä.

Kyllä tällä tädillä on ollut ihan joku muu nuppivika, ja se aivosyöpä tuli sitten loppuvaiheessa ihan omana juttunaan.

On olemassa myös hyvin hitaasti eteneviä muotoja.

Nyt on taas uusia vammoja ja sairauksia kuulemma, ja niin on lapsillaakin. Kai tuo nyt jossain vaiheessa vaikuttaa jo lasten kehitykseenkin??

Voin vain kuvitella kuinka hysteerisiä lapsista tulee kun äiti on varma että kaikilla on jotain hirveää sairautta tai vammaa.



Huh, mä tuun kohta itsekin hulluksi kun kuuntelen näitä juttuja päivät pääksytysten!

mitään tekisi, eli ei toi by proxy sopisi.



Tai mistäs sitä ikinä tietää, mutta kuulostaisi ihan karmealta :/



-ap-

voi muun muassa ilmetä vakavan sairauden pelkoina (ei välttämättä) - joka tapauksessa siinä henkilö on hyvin huolissaan, ahdistunut ja järkyttynyt asioista liiallisessa mittakaavassa. Usein siinä laukaisevana tekijänä ON jokin järkyttävä elämäntilanne, jossa ihminen ei ole saanut riittävää turvan,lohdun, tuen kokemusta ja tavallaan jää "velkomaan" sitä elämältä ja trauma tulee aina uudestaan ja uudestaan.



>Vaikka tämä läheisen mielestä voi olla raskasta kuunneltavaa, asianomaiselle itselleen se on helvettiä, kun tietää, miten muut suhtautuvat, lopulta kenties vetäytyy kuoreensa eikä edes uskalla huojentaa huoliaan puhumalla.



Tähän on lääkitystä, terapiakin voi auttaa. Läheiset eivät tietenkään voi olla jatkuvaasti terapeutteina. Mutta se jo auttaa, jos saa diagnoosin ja voi sitten puhua siitä ystävilleen. Tällöin tuskan tullessa jos sitten soittaa, voi ystävä hyvällä tavalla muistuttaa, että kuulostaa että sinulla on nyt se ahdistus päällä, mikä siihen auttaisi --jne, eli ei tavallaan puhu siitä pelätystä leukemiasta vaan siitä ahdistuksesta. Helpottaa todennäköisesti molempia. Kuulijaa, kun hänen ei tarvitse todistella (turhaan) miksi leukemiaa ei ole, ja ahdistunutta, kun kuitenkin saa kokemuksen, että tuska otetaan vakavasti, ymmärtäen silti, että kyse on GAD:stä, ei "totuudesta"

Hyvä aihe. Eräässä sarjassa mainittiin Munchausenin-oireyhtymä. Tällaisia ihmisiä on tutuissakin, jotka luulottelevat, uskottelevat itselleen, ja muille sairauksia. Psyykkinen asia, voikohan siitä parantua.

Vierailija kirjoitti:

pienetkin asiat koetaan helposti valtavina uhkina, kun ihmisellä on huono perusturvallisuuden tunne ja puuttuu usko siihen, että elämässä voi tapahtua hyviäkin asioita ja asiat sujua hyvin.

Huono perusturvallisuus johtuu varhaisten hoivakokemusten puutteellisuudesta ja siitä, ettei vanhemmilla/hoitajilla ole ollut kykyä auttaa lasta tunnetilojen (pelon, surun yms.) säätelyssä ja helpottaa lapsen psyykkistä stressitilaa. Lapsestas kasvaa turvaton ja minän kehitys jää puutteelliseksi. Mikä tahansa pienikin omaa/perheen turvallisuutta vaarantava asia saa helposti aikaan paniikkia ja suhteetonta reagointia. Ihminen on ikäänkuin jatkuvassa posttraumaattisessa stressitilassa.

Vaikeahan se tuollaista on varmaan kestää seurata, mutta ei ihminen tahallaan noin reagoi ja vaikeuta elämääsi ap.

Hyvin sanottu! Tätä mieltä olen tuttavaperheen lapsesta, joka sairastui ahdistukseen ja nyt hänelle haetaan kaikenlaisia muita diagnooseja, koska hän keksii terapiassa uusia ahdistuksen aiheita. mm. syömishäiriön, vaikka hänellä on tosiasiassa hyvä ruokahalu ja syö monipuolisesti, on hoikka, liikkuu normaalisti (ei pakonomaisen paljon tms.). Lapsella on ollut henkisesti turvaton lapsuus ja olen nähnyt tämän kehityksen tarhaiästä asti. Vanhempien mielestä syy on muissa vaikka tosiasiassa lapsi on joutunut mm. ottamaan liian suurta vastuuta ja sen lisäksi kasvatus on ollut poukkoilevaa ja epäjohdonmukaista. Terapiasta on tullut ikään kuin harrastus ja hän kokee todennäköisesti saavansa sieltä turvaa, joten on nyt lisännyt uusia ongelmia taustalle, ja saanut niiden ansiosta uutta terapiaa rinnalle. Olen nähnyt lapsen kehityskaaren eikä mitään hyvää ole valitettavasti tuloillaan niin kauan kun vanhemmat ovat umpisokeita ja sitä mieltä että vika on aina muissa.

Hypokondria ja todelliset sairaudet on hyvä erottaa toisistaan. Itselläni on ollut vuosien varrella kaikenlaista eksoottista vaivaa, mm. todella pahoja kylkipistoksia, joiden aiheuttajaa kukaan ei tiedä. Veikkaan, että menee varmaan vuosia, ennen kuin syy selviää, kun en jaksa koko ajan lääkäreillä ravata. Lääkärit nostavat hyvin nopeasti kätensä pystyyn, jos vastaan tulee jotain vähän erikoisempaa. Parasta kai olisi, jos saisi lähetteen sairaalaan tutkimuksiin.