Vapauttaako masennus (tmv. mt-ongelma) aikuisen vastuusta?

vastuu on aina

ja sitten toisaalta taas ei. Se ei ole ihan yksinkertaista. Esimerkiksi kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä jos kuulee ääniä ja huutelee tai tekee mitä sattuu, ei minusta potilas ole aina ihan vastuukelpoinen. Joskus paha olo on niin valtaisa esim. masennuksessa että ei näe metsää puilta ja luulee että toisen loukkaaminen helpottaa omaa oloa tai ei ymmärrä kuinka tekemisillään siis toista loukkaa.

Senpä vuoksi moni mt potilas jää yksin. Ympäristö ei jaksa kerta toisensa jälkeen näitä reaktioita ja tekemisiä vaikka aina se ihminen ei sille mitään voi. Toisaalta myös sairaus saattaa jäädä "päälle" ja normaalit ihmissuhdetaidot kadota vaikka sairaus olisikin paremmassa vaiheessa. Ja toisaalta kaikkea ei voi hyväksyä myöskään heiltä.

Tosi vaikea siis sanoa mitään oikeaa ja molempien tunteet asiasta on oikeutettuja.

oletat, että masennus on teeskentelyä.



Minä lähden siitä, että masennus on sairaus, joka ajoittan estää ihmistä toimimasta normaalisti ja siten ei voi vastata sellaisesta määrästä velvollisuuksia kuin normaalisti. Ihan kuin fyysisestikin sairas ihminen ei kykene vastaamaan hetkellisesti esim. lastenhoidosta.

ja sitten toisaalta taas ei. Se ei ole ihan yksinkertaista. Esimerkiksi kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä jos kuulee ääniä ja huutelee tai tekee mitä sattuu, ei minusta potilas ole aina ihan vastuukelpoinen. Joskus paha olo on niin valtaisa esim. masennuksessa että ei näe metsää puilta ja luulee että toisen loukkaaminen helpottaa omaa oloa tai ei ymmärrä kuinka tekemisillään siis toista loukkaa. Senpä vuoksi moni mt potilas jää yksin. Ympäristö ei jaksa kerta toisensa jälkeen näitä reaktioita ja tekemisiä vaikka aina se ihminen ei sille mitään voi. Toisaalta myös sairaus saattaa jäädä "päälle" ja normaalit ihmissuhdetaidot kadota vaikka sairaus olisikin paremmassa vaiheessa. Ja toisaalta kaikkea ei voi hyväksyä myöskään heiltä. Tosi vaikea siis sanoa mitään oikeaa ja molempien tunteet asiasta on oikeutettuja.

oletat, että masennus on teeskentelyä. Minä lähden siitä, että masennus on sairaus, joka ajoittan estää ihmistä toimimasta normaalisti.

Kukaan ei odota joltain sydänkuoleman partaalla roikkuvalta normaalia toimintakykyä, masentuneelta sitä odotetaan ja jos siihen ei pysty, niin sitten ollaan huonoja ihmisiä.

Joskus paha olo on niin valtaisa esim. masennuksessa että ei näe metsää puilta ja luulee että toisen loukkaaminen helpottaa omaa oloa tai ei ymmärrä kuinka tekemisillään siis toista loukkaa. Senpä vuoksi moni mt potilas jää yksin. Ympäristö ei jaksa kerta toisensa jälkeen näitä reaktioita ja tekemisiä vaikka aina se ihminen ei sille mitään voi. Toisaalta myös sairaus saattaa jäädä "päälle" ja normaalit ihmissuhdetaidot kadota vaikka sairaus olisikin paremmassa vaiheessa. Ja toisaalta kaikkea ei voi hyväksyä myöskään heiltä. Tosi vaikea siis sanoa mitään oikeaa ja molempien tunteet asiasta on oikeutettuja.

Asia ei todellakaan ole mikään yksipiippuinen, mutta ihmettelen sitä silti suuresti. Ympärilläni on masentuneita (lähelläkin), ja kaikille heille tuntuu olevan yhteistä juuri tuo seikka, ettei heitä pysty saattamaan vastuuseen mistään heidän tekemisistään tai sanomisistaan.

Asia on aina - poikkeuksetta - liian raskas heille käsiteltäväksi, ja siten he välttyvät aina asian itsekriittiseltä tutkiskelulta. Eikö tälläinen asetelma pidemmän päälle vääristä tilanteita ja ihmissuhteita, että aina jää päälle illuusio omasta oikeassa olemisesta? Koskaan ei saa mahdollisuutta korjata käytöstään, kun toisten ihmisten asettama peili jo heti alkutekijöissään murretaan?

Onhan itsekriittinen tutkiskelu aina (täysin terveellekin) ihmiselle raskasta, eikä se ole koskaan helppo asia; mutta kyllä aikuisella ihmisellä silti tulee olla vastuu.

Ja ongelmallinen tilanne on varmasti juuri sen suhteen, että tervehtymisprosessi saatetaan kokea pelottavana asiana, sillä sairauden tunne on antanut turvaa; porukan johon kuulua, luvan olla pieni ja heikko, luvan levätä yhteiskunnan kannateltavana. On lupa uhriutua. Asetelma, jonne on helppo jumiutua.

Aikuisen keino jäädä tunne-elämältään tässä suhteessa lapsen tasolle.

Ap.

mutta masennus ei sulje pois muita diagnooseja. Ihminen voi sinänsä olla mulkku mt-ongelmilla ja ilmankin.

muista ongelmista, joista on aiheutunut törmäyksiä ympäristön kanssa. Kun he mielestään toimivat oikein, mutta ympäristö silti nurjasti (heidän mielestään siis), eivätkä he ymmärrä, missä on ongelma, tulee masennus.

Mutta siltikään ei tajua siitä, miten omaa käytöstä voisi muuttaa.

Ympärilläni on masentuneita (lähelläkin), ja kaikille heille tuntuu olevan yhteistä juuri tuo seikka, ettei heitä pysty saattamaan vastuuseen mistään heidän tekemisistään tai sanomisistaan.

Asia on aina - poikkeuksetta - liian raskas heille käsiteltäväksi, ja siten he välttyvät aina asian itsekriittiseltä tutkiskelulta. Eikö tälläinen asetelma pidemmän päälle vääristä tilanteita ja ihmissuhteita, että aina jää päälle illuusio omasta oikeassa olemisesta?

Joskus paha olo on niin valtaisa esim. masennuksessa että ei näe metsää puilta ja luulee että toisen loukkaaminen helpottaa omaa oloa tai ei ymmärrä kuinka tekemisillään siis toista loukkaa. Senpä vuoksi moni mt potilas jää yksin. Ympäristö ei jaksa kerta toisensa jälkeen näitä reaktioita ja tekemisiä vaikka aina se ihminen ei sille mitään voi. Toisaalta myös sairaus saattaa jäädä "päälle" ja normaalit ihmissuhdetaidot kadota vaikka sairaus olisikin paremmassa vaiheessa. Ja toisaalta kaikkea ei voi hyväksyä myöskään heiltä. Tosi vaikea siis sanoa mitään oikeaa ja molempien tunteet asiasta on oikeutettuja.

Asia ei todellakaan ole mikään yksipiippuinen, mutta ihmettelen sitä silti suuresti. Ympärilläni on masentuneita (lähelläkin), ja kaikille heille tuntuu olevan yhteistä juuri tuo seikka, ettei heitä pysty saattamaan vastuuseen mistään heidän tekemisistään tai sanomisistaan. Asia on aina - poikkeuksetta - liian raskas heille käsiteltäväksi, ja siten he välttyvät aina asian itsekriittiseltä tutkiskelulta. Eikö tälläinen asetelma pidemmän päälle vääristä tilanteita ja ihmissuhteita, että aina jää päälle illuusio omasta oikeassa olemisesta? Koskaan ei saa mahdollisuutta korjata käytöstään, kun toisten ihmisten asettama peili jo heti alkutekijöissään murretaan? Onhan itsekriittinen tutkiskelu aina (täysin terveellekin) ihmiselle raskasta, eikä se ole koskaan helppo asia; mutta kyllä aikuisella ihmisellä silti tulee olla vastuu. Ja ongelmallinen tilanne on varmasti juuri sen suhteen, että tervehtymisprosessi saatetaan kokea pelottavana asiana, sillä sairauden tunne on antanut turvaa; porukan johon kuulua, luvan olla pieni ja heikko, luvan levätä yhteiskunnan kannateltavana. On lupa uhriutua. Asetelma, jonne on helppo jumiutua. Aikuisen keino jäädä tunne-elämältään tässä suhteessa lapsen tasolle. Ap.

Ei se ole ollenkaan tällaista. Ap:n pitäisi laitattaa vaikka jotain käytännön esimerkkejä siitä mitä tarkoittaa. Omasta kokemuksesta sellainen ajatus tuli mieleen, että masentunut tietää itse sisimmässään milloin yritetään korjata "väärää" ongelmaa, mutta voi silti olla niin osaamaton oman sisäisen elämänsä kanssa, ettei pysty korjaamaan "oikeaa" ongelmaa. Ja osaamaton kuulostaa ilkeältä mutta en nyt keksi muutakan muotoilua. Ei siis osata tunnistaa ja käsitellä omia tunteita. Silloin tilanne on kuvainnollisesti se, että konsensuksen mukaan potilaalla on jalka rikki. Potilas itsekin luulee että hänellä on jalka rikki. Sisimmässään hän kuitenkin tietää, että oikeasti rikki on käsi. Ja sitten kaikki ihmettelee miksei potilas suostu koko jengin hösäämäämään jalanparannusoperaatiooon, vaikka potilas itsekin haluaisi, että jalka olisi terve - kai....

Joskus paha olo on niin valtaisa esim. masennuksessa että ei näe metsää puilta ja luulee että toisen loukkaaminen helpottaa omaa oloa tai ei ymmärrä kuinka tekemisillään siis toista loukkaa. Senpä vuoksi moni mt potilas jää yksin. Ympäristö ei jaksa kerta toisensa jälkeen näitä reaktioita ja tekemisiä vaikka aina se ihminen ei sille mitään voi. Toisaalta myös sairaus saattaa jäädä "päälle" ja normaalit ihmissuhdetaidot kadota vaikka sairaus olisikin paremmassa vaiheessa. Ja toisaalta kaikkea ei voi hyväksyä myöskään heiltä. Tosi vaikea siis sanoa mitään oikeaa ja molempien tunteet asiasta on oikeutettuja.

Asia ei todellakaan ole mikään yksipiippuinen, mutta ihmettelen sitä silti suuresti. Ympärilläni on masentuneita (lähelläkin), ja kaikille heille tuntuu olevan yhteistä juuri tuo seikka, ettei heitä pysty saattamaan vastuuseen mistään heidän tekemisistään tai sanomisistaan.

Asia on aina - poikkeuksetta - liian raskas heille käsiteltäväksi, ja siten he välttyvät aina asian itsekriittiseltä tutkiskelulta. Eikö tälläinen asetelma pidemmän päälle vääristä tilanteita ja ihmissuhteita, että aina jää päälle illuusio omasta oikeassa olemisesta? Koskaan ei saa mahdollisuutta korjata käytöstään, kun toisten ihmisten asettama peili jo heti alkutekijöissään murretaan?

Onhan itsekriittinen tutkiskelu aina (täysin terveellekin) ihmiselle raskasta, eikä se ole koskaan helppo asia; mutta kyllä aikuisella ihmisellä silti tulee olla vastuu.

Ja ongelmallinen tilanne on varmasti juuri sen suhteen, että tervehtymisprosessi saatetaan kokea pelottavana asiana, sillä sairauden tunne on antanut turvaa; porukan johon kuulua, luvan olla pieni ja heikko, luvan levätä yhteiskunnan kannateltavana. On lupa uhriutua. Asetelma, jonne on helppo jumiutua.

Aikuisen keino jäädä tunne-elämältään tässä suhteessa lapsen tasolle.

Ap.

Kun olin masentunut, otin ennemminkin vastuun ja syyllisyyden sellaisistakin asioista, jotka eivät minulle kuuluneet.

että edes kaksisuuntainen mielialahäiriö ei vapauta vastuusta, mikäli sairaus ei ole todella ääritilanteessa. Jos ihminen on psykoottinen tms, eli ei oikeasti ymmärrä mikä on todellisuutta ja mikä ei, eikä tajua tekojensa seurauksia, niin silloin joitakin tilanteita tulisi yrittää antaa anteeksi ja katsoa läpi sormien. Mutta vastuusta se ei kuitenkaan vapauta - mikäli sairaskohtauksessa sähellät pahasti, niin kyllä siitä itse seuraukset myöskin kärsii. Toki ymmärrystä voi toivoa, mutta sitä ei voi vaatia.



Masennus taas ei ole mielestäni sellainen "sairaus" että se vapauttaisi mistään. Toki jos masennukseen alkaa liittymään psykoottisia piirteitä (aika harvinaista), niin se on eri asia. Mutta "perusmasentunut" ihminen on kyllä täysin tolkuissaan ja ymmärryksessä, joten tekosista myöskin vastatkoon. Ja sanomisistaan.



Itse olen kaksisuuntainen. Käyttäydyn välillä todella tökerösti. Pyydän sitä ympäristöltäni anteeksi (kun käytökseni tajuan), mutta en ole iknä ajatellut, että kukaan miettisi, että tuo saa käyttäytyä miten haluaa, koska on hullu. En minä oikeasti saa. Minun VASTUUNI aikuisena ihmisenä on hakeutua hoitoon silloin, kun koen, että elämä lähtee lapasesta. Valitettavasti kaksisuuntainen ei sitä välttämättä aina itse tajua ja hoitoon ohjaus tapahtuu lähipiiristä.



Kyllä minä toivon, että huonosti käyttyessäni minulle siitä sanotaan. Sen vuoksi, että hyssyttely ja päähän taputtelu sen varjolle, että tekisin oikeasti mieli lyödä turpaan, nimenomaan vääristää ihmissuhteita ja tilanteita. Siitä tulee kierre, jolloin "sairas" luulee että puheet ja käytös on hyväksyttävää.

Olen itse lähes menettänyt pari ystävää, törkeiden puheitteni takia. Sanoivat minulle suoraan, että he eivät tuollaista kuuntele, painu kotiisi niin pitkäksi aikaa kunnes tajuat ettei sinulla ole oikeutta kiukutteluun. Meni kaksi vuotta, kunnes sain sellaisen lääkityksen, että osasin käsitellä asioitani, ajatuksiani ja puheitani. Sitten kun tajusin oikeassa valossa tekemäni vääryydet, niin menin ja pyysin anteeksi. Ystävyys jatkui tämän jälkeen ja nämäkin ihmiset ymmärsivät paremmin minun käytöstäni.



Ihmisiä paapomalla ja päähän taputtelemalla saa aikaan ainostaan törkeitä ihmissuhteita, vaikka hyssyttelyn tarkoitus olisikin hyvä.

Kun olin masentunut, otin ennemminkin vastuun ja syyllisyyden sellaisistakin asioista, jotka eivät minulle kuuluneet.

Ja terapeutin sanoma oli että älä ole niin ankara itseäsi kohtaan. Et ole koko maailmasta vastuussa.

[iIhmisiä paapomalla ja päähän taputtelemalla saa aikaan ainostaan törkeitä ihmissuhteita, vaikka hyssyttelyn tarkoitus olisikin hyvä.

[/quote]

Että, jos todella haluaa parantua, pitää kantaa aikuisen vastuu omasta tilanteestaan ja pyrkiä aktiivisesti ylös kuopasta!



Kirjoituksessasi oli paljon hyviä, ajattelemisen arvoisia, kohtia. Tsemppiä tulevaan. =)



Ap.

Kun olin masentunut, otin ennemminkin vastuun ja syyllisyyden sellaisistakin asioista, jotka eivät minulle kuuluneet.

Ja terapeutin sanoma oli että älä ole niin ankara itseäsi kohtaan. Et ole koko maailmasta vastuussa.

Aina lähes poikkeuksetta näitä läheisiäni, jotka ovat masentuneita, paapotaan terapiassa juuri näillä keinoin; "älä ole ankara itseäsi kohtaan, et ole maailmasta vastuussa".

Eli siis annetaan lupa käyttäytyä huonosti jatkossakin! Masentuneelle ei voi suoraan terapiassa varmaankaan sanoa, että "kyllä aikuisen ihmisen tulee kantaa vastuunsa", ettei vain keinuteta venettä vielä lisää; hoitokin siis perustuu asetelmaan siitä, että "muut ovat väärässä reagoidessaan tuolla tavalla" ja "vastuussa omista tunteistaan sekä reaktioistaan" - jatka sinä vaan samalla hyväksi havaitsemallasi linjalla.

Masentunutkin voi sisimmässään tuntea omantunnon pistoksen (hyvä tuo aiemmin esitetty vertaus sairaudentunteesta kädessä, mutta jalkaa silti systemaattisesti hoidetaan), mutta tukahduttaa sen, sillä kaikki muu ympärillä (päähän taputteleva yhteiskunta) hyväksyy huonoa käytöstä ja katsoo sitä sormiensa läpi.

Eli toisin sanoen; kyllä masentuneella on lupa kohdella toista huonosti ilman mitään seuraamuksia.

Apua.

Ap.

huono.



Masennus on nimittäin pääosin itseen kohidistuvaa suhteetonta kriittisyyttä. Sitä ei todellakaan paranneta niin, että masentuneelle tarjotaan lääkkeeksi lisää häneen itseensä kohdistuvaa kritiikkiä APN taholta.



AP taitaa tosiaan kuvailla jotakin täysin muuta ongelmaa, siläli kun hänen ajatuksellisesti hyvin jäsentymättömästä kirjoituksestaan eds saa selvää.



Itse kysymyksestä olen kuitenkin sitä mielyä, että masennus EI vapauta vastuusta, mutta on toki rikosoikeudellisestikin akuutissa muodossaan lieventävä asianhaara.

Tässä sinun vuodatuksessasi ei ole järjen hiventäkään.

Aidosti masentunut ei todellakaan anhedonian tilassaan tunne mitään omantunnon pistoksia. Hän on yhtä avointa haavaa, ja syyttää itseään kaikesta.

Sinulla on luvalla sanoen nyt melko suuri hahmotusongelma.

Aina lähes poikkeuksetta näitä läheisiäni, jotka ovat masentuneita, paapotaan terapiassa juuri näillä keinoin; "älä ole ankara itseäsi kohtaan, et ole maailmasta vastuussa".

Eli siis annetaan lupa käyttäytyä huonosti jatkossakin! Masentuneelle ei voi suoraan terapiassa varmaankaan sanoa, että "kyllä aikuisen ihmisen tulee kantaa vastuunsa", ettei vain keinuteta venettä vielä lisää; hoitokin siis perustuu asetelmaan siitä, että "muut ovat väärässä reagoidessaan tuolla tavalla" ja "vastuussa omista tunteistaan sekä reaktioistaan" - jatka sinä vaan samalla hyväksi havaitsemallasi linjalla.

Masentunutkin voi sisimmässään tuntea omantunnon pistoksen (hyvä tuo aiemmin esitetty vertaus sairaudentunteesta kädessä, mutta jalkaa silti systemaattisesti hoidetaan), mutta tukahduttaa sen, sillä kaikki muu ympärillä (päähän taputteleva yhteiskunta) hyväksyy huonoa käytöstä ja katsoo sitä sormiensa läpi.

Eli toisin sanoen; kyllä masentuneella on lupa kohdella toista huonosti ilman mitään seuraamuksia.

Apua.

Ap.

Miksi ap muiden pitäisi harjoittaa itsekriittidtä tutkiskelua? Aika moni varsinkin masentunut harjoittaa tätä älyllisen kapasiteettinsa rajoissa liiankin kanssa. Muiden kanssa sitä ei voi vaatia jakamaan. Itse pyrin aktiivisti vapautumaan tuollaisesta tutkiskelusta, hyväksyä itseni ja tekoni. Ja ystävikseni toivon ihmisiä jotka voivat hyväksyä minut, oikeastaan aika vapaasti, ilman vaatimuksia. Ja pyrin hyväksymään heidät.

että THL:n on otettava korvattavan hoidon piiriin AP:n "Etkö sinä nyt näe että sinä vittu vaan makaat" -kritiikkihoito.

jotka sanovat olevansa masentuneita, mutta todennäköisesti kyse onkin jostain muusta. Oikea masennus nimenomaan tuo muknaan aiheettomatkin itsesyytökset.

Mitä sinä oikein höpiset? Tässä sinun vuodatuksessasi ei ole järjen hiventäkään.

Aidosti masentunut ei todellakaan anhedonian tilassaan tunne mitään omantunnon pistoksia. Hän on yhtä avointa haavaa, ja syyttää itseään kaikesta.

Sinulla on luvalla sanoen nyt melko suuri hahmotusongelma.

Aina lähes poikkeuksetta näitä läheisiäni, jotka ovat masentuneita, paapotaan terapiassa juuri näillä keinoin; "älä ole ankara itseäsi kohtaan, et ole maailmasta vastuussa".

Eli siis annetaan lupa käyttäytyä huonosti jatkossakin! Masentuneelle ei voi suoraan terapiassa varmaankaan sanoa, että "kyllä aikuisen ihmisen tulee kantaa vastuunsa", ettei vain keinuteta venettä vielä lisää; hoitokin siis perustuu asetelmaan siitä, että "muut ovat väärässä reagoidessaan tuolla tavalla" ja "vastuussa omista tunteistaan sekä reaktioistaan" - jatka sinä vaan samalla hyväksi havaitsemallasi linjalla.

Masentunutkin voi sisimmässään tuntea omantunnon pistoksen (hyvä tuo aiemmin esitetty vertaus sairaudentunteesta kädessä, mutta jalkaa silti systemaattisesti hoidetaan), mutta tukahduttaa sen, sillä kaikki muu ympärillä (päähän taputteleva yhteiskunta) hyväksyy huonoa käytöstä ja katsoo sitä sormiensa läpi.

Eli toisin sanoen; kyllä masentuneella on lupa kohdella toista huonosti ilman mitään seuraamuksia.

Apua.

Ap.

Miksi ap muiden pitäisi harjoittaa itsekriittidtä tutkiskelua?

Siksi tietysti, että jalostuu ja kasvaa ihmisenä. Miten voit koskaan oppia virheistäsi, jos et ensin suostu huomaamaan niitä? Mitään kasvua ei tapahdu ilman kipua.

Ap.