Ystäväni niin täynnä lapsensa erinomaisuutta, en kestä enää.

syntynyttä traumaa ystäviensä kanssa? Kun kukaan ei ymmärrä, millaista on hankalan vauvan kanssa - kun väsyttää ja v*ttaa koko lapsen hankinta. Ja kun ei kukaan edes tajua sääliä (vaan hymistelee, että niinhän ne kaikki vauvat itkee/mitäs hankitte/tarjoaa hölmöjä neuvoja, joita jo on kokeiltu tuloksetta tainiitä ei edes pysty käytännössä toteuttamaan) tai apuansa tarjota. Se on oikeasti shokki, kun sen vaikean, itkuisen vauvan tulon jälkeen ei enää VOI tehdä edes perus elämisen juttuja, vaan se pentu pitäisi liimata itseen kiinni. Kaikki lähtemiset on vaikeita. Ja sitä itkun määrää ei jaksa kuunnella.



T. Tiedän tunteen

Ehkä sun ystävälle on sattunut tavanomaista vaativampi vauva tai ehkä ystäväsi jaksaminen on tavanomaista vähäisempää. Etkö voi vaan kuunnella hänen valituksiaan, varmaan on hänelle tärkeää päästä jollekulle ongelmistaan puhumaan. Mun esikoinen heräili alle tunnin välein öisin melkein vuosikkaaksi ja itki kaiket päivät. Tietenkin valitin asiasta kavereille! Lapsi ei tosiaankaan ollut yhtä "helppo" kuin kavereiden lapset. Eikä todellakaan mennyt "siinä sivussa". Oli helpottavaa saada jutella asiasta jonkun kanssa. Tietysti jos ei mistään muusta keskustella kun vaan valitetaan, se käy vähän tylsäksi. Mutta siitä voi huomauttaa.

melkein minnekään ajoissa, kun vauvalla oli herkkä vatsa ja kakkasi valuvia vesikakkoja parikymmentä kertaa päivässä, yleensä aina vaatteet meni myös vaihtoon. Ruokaakaan en yksikseni pystynyt kokkailemaan, koska vauva huusi lähes koko ajan ja vauva sylissä ei tuntunut turvalliselta enempiä kokata, söin eineksiä. Että tuntuu hyvinkin tutulta nuo sun ystävän fiilikset. Mutta sitä ei voi oikeasti ymmärtää, ellei itselle ole sattunut tuollaista vauvaa. Lääkäri tai arkkitehti -pohdinnat kuulostaa mun mielestä äidin unelmoinnilta, että joskus tuo hankala vaihe vielä helpottaa!

Ei tuollaista ikuisuusvalittajaa kukaan kestä "ystävänään". Ei hän ilmeisesti ajattele muita ihmisiä, itsekäs paskiainen pää syvällä vauvankakan täyttämässä persiissään. Sitäpaitsi ks. "ystävä" yrittää käyttää koko ystäväpiiriään terapeuttinaan, vaikka kaikilla muillakin on omat elämänsä, jossa on vähintään yhtä paljon surua ja stressiä kuin tuolla huomioh*oralla.

hyvin sanottu! Olen varmaan halunnut voittaa hankalin lapsi keskustelut puistossa ;) Tykkäsin kyllä hengailla enemmän muiden vaikeasti hoidettavien vauvojen äitien kanssa. Ymmärsimme tosiamme.

Esikoinen meillä oli ihanan tasainen tapaus ja oln hehkuttanut häntä ja hänen taitojaan varmasti kyllästymiseen asti...

Mutta uskallan väittää, että olen ottanut melko hyvin muut huomioon ja ollut kiinnostunut muidenkin vauvoista, ihaillut heidän osaamisiaan ja päivitellyt vaikeuksia.

AP: Ystäväsi opettelee olemaan äiti, hän haluaa tehdä parhaansa ja näin se hänen kohdalla ilmenee. Tsempit sulle ja rautaisia hermoja. Uskoisin, että ystäväsi tasoittuu joskus. Ehkä ;)

pääsee kouluun tai aloittaa jonkin harrastuksen - aivan satavarmasti penskasta sukeutuu vähintään supernero tai multilahjakkuus. Ja se vaan on niin erikoinen ja erityinen ja spessu ja kellään muulla ei oo ikinä ollut yhtä rankkaa, eikä kukaan edes ymmärrä, kuinka rankkaa juuri tuon spesiaalilapsen kanssa on. Voi että.

oikeasti vaikeaa, kun kellään tutulla ei ollut! Eivät vaan ymmärtäneet, millaista paskaa se elämä oli, kun itsellään oli todella oikein oppaiden mukaiset, hyvin nukkuvat lapsoset. Helppohan niitä oli hoitaa ja ottaa mihin vaan. Onneksi toinen lapseni oli tuollainen helppo vauva, muuten oltais tehty joukkoitsemurha koko perhe.

viesti on ap vähän outo. Ensin valitat kuinka ystäväsi jauhaa vauvansa erinomaisuudesta ja sitten annat esimerkkejä: vauva itkee, vauva on vaativa jne. Ei se nyt kuulostaa leuhkimiselta.



Toiset vauvat on vaativampia kuin toiset. Tehokokemus on varmaan jättänyt omat arpensa ja ap:n ystävä kaipaisi kuuntelijaa.



Ap. Olet huono ystävä.

Mutta niin on mielestäni tämä vauvan saanut ystävänikin.



Jos yritän esim. vähän puhua omista, nyt mietityttävistä asioistani tai siitä, miten nyt menee työssä, mitä mielenkiintoista siellä on parhaillaan, niin ystäväni kääntää heti jutut vauvaan. Ei kuuntele yhtään.



Miksi minun pitäisi jaksaa kuunnella hänen juttujaan, mutta hänen ei minun juttujani?



Jos hän ehdottaa tapaamista esim. kahvilaan, niin tulee yleensä 1,5 tuntia myöhässä. Kun vauva sitä ja tätä. Ihan kuin minä voisin koko illan omistaa vain hänen tapaamiseensa.



Minusta tuntuu, että ystävyytemme on päättymässä. Ei innosta enää pitää yhteyttä, kun tuntuu, että ystävyydestä on tullut vaan tämän kaverin purkautumiskanava ja viihdytyskeino, silloin kun hänelle sopii.

naisia, jotka hakevat huomiota juuri itselleen ja pikku pikku lapsoselleen kääntämällä huomion ja keskustelun aina omaan napaan ja siihen lapsoseen..ehei ;) Ei kukaan fiksu ja empaattinen ihminen kuormita koko ystäväpiiriään tai edes luottoystäväänsä jatkuvalla kitinällä, sepostuksella ja valituksella. Kyllä se on sen äidin huomiohakuisuutta ja keskenkasvuisuutta, jos se noin näyttäytyy ystäville. Kuinkas moni mies tekee samaa?? Jotain rajaa jopa pikkulasten äideille.



Tai sitten voi jutella keskenään miehensä kanssa (jos sellaisen on kynsiinsä saanut), katsotaas kuinka kauan liitto kestää ;) Minäminäminäminäminäminä.

Lähinnähän tuo ystävä valittaa miten kamalaa kaikki on eikä suinkaan sitä, miten erinomainen vauvanero hänelle on siunaantunut.. Tuota arkkitehti-kommenttia lukuunottamatta, ja kukapa ei olisi joskus lapsestaan unelmoinut suuria..



Minullakin on ystävä, jolla on rankka vauva-aika meneillään ja keskustelut ovat yleensä kaiken kamaluuden taivastelua ja onhan se vähän rasittavaa. Ajattelen kuitenkin että aikansa kutakin, eiköhän se joskus heillä helpota ja ystävällä vapautuu voimavaroja muuhunkin kuin kieltämättä tauotta huutavan vauvan tarpeisiin vastaamiseen. Oma vauvani on huutanut varmaan murto-osan siitäkin mitä olen itse omin korvin kuullut ystäväni vauvan huutaneen.. Että ei ne kaikki tosiaan siinä sivussa mene. Joillain elämä mullistuu enemmän, joillain vähemmän.



Myöhästely on mielestäni sellainen asia, josta voit sanoa. Tekstarin ehtii laittaa ennen kuin sitä valuvaa vaippaa vaihtaa niin ettet ehdi lähteä kotoa treffipaikkaan. Ei sitä ripulista märkää lasta voi kahvilaan tuoda vaihtamatta, mutta ilmoittaa kyllä vois.

Mutta TODELLA vaikean vauvan äitinä haluaisin sinun myös ymmärtävän, että tuollaisessa tilanteessa ihminen on täysin uupunut. Hän ei jaksa miettiä, miltä muista tuntuu, mikä muita kiinnostaa jne. Hänen maailmansa pyörii vain sen ympärillä, miten selviäisi loputtomista univeloista jne.



Voin oikeasti kertoa, että on hyvin rankkaa, kun ei saa pienintäkään lepotaukoa, toinen vaan kitisee. Itse söin ekat 6 kk kaikki ateriani kävellen samalla ympäri huushollia vauva kantoliinassa.



Ok, kaverisi voisi tosiaan olla fiksumpikin tässä asiassa, mutta anna hänelle anteeksi ainakin siihen asti, että arki alkaa jotenkuten luistaa.

Kun ei vauvan erinomaisuutta voi koko ajan korostaa, niin ystäväni hakee sitä huomiota käänteisesti. Valittaa.



Kyllähän se vauva kohdisti jo katseenkin alle 3 viikkoisena. Ja hymyili. Ja vaikka mitä kaikkea.



Joopajoo. Tosiaan pelkään, kun muksu menee kouluun. Nt jo kyseinen äiti todennut, että häntä pelottaa laittaa lasta tavalliseen kouluun, kun siellä joutuu olemaan kaikkien huonokäytöksisten lasten joukossa. Hänen lapsi menee ainakin keskustaan johonkin erityissuuntauskouluun. EIkä syö koulun ruokaa kun omat eväät. Kun pitää olla luomua.



ap.

Ihan käy jo kateeksi tuon lapsosen tarhanopea ja kouluun päästyä niitä opettajia..varmaan hyvää settiä tulossa, jos tuolla tavalla menee vauva-aika äidin pää omassa peräaukossaan.

en tosin mitään kehuskele vauvallani, mutta haastavaa on ollut välillä. peruselämisen jutut jääneet, ei voi kokata ei syödä ei käydä vessassa, kaikki pitää suunnitella ja salaa hiipiä joka paikkaan ja silti se huomaa ,alkaa huutaa, nyhjää, itkee, kiukuttelee.



onneksi jo helpottaa, lapsi on kohta puolitoista:)

Tiedän tismalleen, mitä tarkoitat, ap! Jotkut ihmiset leuhottavat negaation kautta jotenkin kummallisesti. En oikein itsekään ymmärrä mekaniikaa, mutta tunnistan tuon. Vauvan synnyttyä avautuu lukemattomia mahdollisuuksia! Ei se ole äiti eikä mikään, jonka vauva nukkuu ja syö hyvin!



Kiusallani olen joskus sanonut jollekin valittajalle eli itsensä kehujalle, että ajattelen kyllä olevani hyvä äiti, koska lapseni ovat niin tyytyväisiä. Meni valittajamamma hiljaiseksi. Oikeasti olen ihan tavallinen, riittävän hyvä äiti, jolla on omat ongelmansa kasvatuksen suhteen niin kuin muillakin, mutta ei tarvetta retostella niillä ja hakea hyväksyntää sitä kautta...



Tuota kuvaamaasi häiriötä ilmenee erittäin paljon äitien keskuudessa, mutta myös muilla. Eräs entinen ystäväni muutti aikoinaan entisestä, yhteisestä kotikaupungistamme Helsinkiin ja - tätä on vaikea kuvailla kirjoittamalla - alkoi kehumaan helsinkiläisiä kierosti negaation kautta osoittaen siten halveksuntaa meitä maalaisjuntteja kohtaan. Oli kuulemma "siis ihan huvittavaa, kun täällä ihmiset panostaa työmatkapyöräilyyn ja ostaa satoja euroja maksavia vaatteita jne jne..." Tämä kuulostaa kirjoitettuna ihan säälittävältä tässä näin, ette varmaan yhtään tajua... :D



Vai tunnetteko ihmistyypin? Ja ei, olen hyvällä itsetunnolla varustettu peruspositiivinen ihminen, joka on nauranut tuolle tyypille moneen, moneen kertaan!