Mistä neuroosista/pakko-oireesta kärsit?

olen siis tuo kulausten laskija. :) Onko se sitten jotenkin tosi kummaa tehdä noin.. kun jos olen esimerkiksi kaupassa ja mies sanoo "ota viisi omenaa", voin ihan hyvin ottaa viisi eikä harmita. Mutta jos olen itse valitsemassa otan neljä tai kuusi. Opiskeluaikoina se joskus harmitti, kun vaikka kolme olis sopiva määrä hinnan suhteen, kaksi liian vähän mutta neljä taas jo kallis paketti. :D Noista kulauksista. juon usein yöllä hanasta vettä, ja lasken aina kulaukset, samoin hampaiden pesun jälkeen. Jos jostain syystä tulenkin lakanneeksi juomasta oikeaan aikaan ja nielen parittoman määrän, nielaisen kerran vielä päälle jotain tyhjää tai koitan jättää viimeisen suullisen puoliksi että saan vielä parillisen määrän nieltyä. Ei tunnu yhtä hyvältä niellä paritonta määrää, mutta kestän sen ja menen vain sitten nukkumaan. Kun heitän löylyä, lasken ne kauhalliset. heitän yleensi viisi kertaa. Seitsemän on liikaa kun tulee liian kuuma, kuusi taas ei vain käy. En tiedä mistä numerot tulevat, ne vain tulevat. Tykkään muutenkin enemmän parillisista numeroista, mutta en sitten tiedä miksi saunassa löylyä heitän parittoman määrän. En ahdistu jos joku toinen heittää parillisen. Enkä jos itsekin heitän, mutta yleensä sitten korjaan asian ja heitän vielä sen yhden. se ei ole ihan yhtä hyvä jos menee "eri sarjassa", mutta ei vakavaakaan. Olin ajatellut melkein kaikilla olevan tällaisia asioita. Muuten elämässä olen ihan tavallinen ja normaali, en ole oikeastaan paljonkaan miettinyt näitä juttuja. Ehkä jos elämä menisi huonommin alkaisin käyttää tuota jonain suojakeinona.. en tiedä.

Enkä ole koskaan kuullut ystävillänikään olevan. Kahvikuppineuroosia ja paniikkihäiriöitä kassalla ja bussissa olen kuullut, mutten laskemista.

Pitäisköhän sun alkaa ihan tietoisesti pääsemään tosta yli. Turhaa keskittää energiaa kulausten ja löylynheiton laskemiseen. Alkaisit tarkotuksella toisinaan kulauttamaan parittomia määriä vettä, ja heitäämään parillisia määriä löylyä. Seuraavaksi vaikka aina kun otat vettä, tarkoituksella ihan väkisin mietit muita asioita, jottei ajatus mene siihen laskemiseen. En ole lukenut psykologiaa, mutta näin nyt maalaisjärjellä ajattelisin.

Onhan sitä itselläkin välillä tämä hellojen naappuloiden ja kahvinkeittimen tarkistusta. Voin joskus juosta vielä takki päällä ja kengät jalassa aamulla kotoa lähtiessä tarkistamaan keittiön.

Viime vai toissa viikolla olin jo noin 10 metriä ulkona kotoa, ja kävin tarkistamassa jätinkö ajatuksissani ulko-oven auki :)

Se on kai vaan mun tapa vain. Mietin sitä tänään: jos olisin kaupassa ja pitäisi ostaa ruokatarpeita viidelle henkilölle, tekisin vaikka täytettyjä paprikoita, ostaisin kyllä viisi paprikaa. Eli ei se kovin vakavaa ole. Tai jos joku pyytäisi heittämään neljännenkin kauhallisen löylyä, voisin ihan hyvin tehdä niin. Kai vaan jotenkin tykkään numeroista ja ne liittyy mulla joihinkin tilanteisiin.

Moni noista aiemmista laskemisista onkin jäänyt pois sillä että olen sen vain huomannut. Sitten olen ajatellut että onpa hassua, ja lakannut tekemästä niin. Esimerkiksi nuo ruokailuvälineiden järjestykset, en enää välitä niistä yhtään. Sama juttu juomisen kanssa muuten kuin hanasta, lakkasin tekemästä niin kun se tuli jonkun kanssa puheeksi. Eikä ottanut yhtään koville.

Mutta jotenkin tuntuu kyllä kurjalta etten enää laskisi, koska kai se on minusta vähän hauskaa. Varmaan silti hyvä tiedostaa tämä piirre itsessä.

Juttelin myös miehen kanssa, ja hän ymmärtää minua hyvin koska itse tarkistelee (kahvinkeitintä, liettä, ikkunoita ja ovia: kerran jäi auton ovenkahva käteen kun kokeili niin kovasti että ovi on varmasti kiinni). Ei hänkään mitenkään sinänsä neuroottisesti sitä tee, mutta kuitenkin lähtiessä aina on pakko katsoa vaikka minä olisin jo sanonut nähneeni kahvinkeittimen olevan kiinni. Jos menee ekana nukkumaan, ei kuitenkaan nouse sulkemaan ovea erikseen. :)

Ajattelen pakonomaisesti esim. lasteni sairastumista leukemiaan; tarkkailen heitä hysteerisesti ja haluaisin tarkistuttaa heiltä viikoittain tulehdusarvot - vaikka he eivät vaikuta sairailta, siis ei kuumetta, ei mitään.



Ajatelen myös onnettomuuksia, syöpää, kuolemaa ylipäätään ja uutena asiana: vanhuutta, vanhenemista - joka on aivan järjettömän ahdistava asia.



Herään yöllä ja aivoni työntävät tietoisuuteeni tosiasioita; että vanhempani kuolevat, että joudun todennäköisesti heille ostamaan ruumisarkut, mietin, että millaisetkohan sitten ostan ja kuka äitin sinne asettelee - samaa mietin itsestäni, puolisostani ja lapsistani.



Ajattelen pieniä ruumisarkkuja ja pieniä lapsia teho-osatoilla ja vanhempia, jotka murheen murtamina istuvat kuolemansairaan lapsensa vierellä jne jne jne



Välillä valvon todella paljon, koska en näiden ajatusten takia pysty nukkumaan - ne tavallaan kuluvat päässäni niin voimalla, etten saa niitä vaimennettua.



Kävin kerrran psykiatrilla ja kuulin, että olen aika tyypillinen esimerkki pakkoajattelijasta ja kuulemma kaltaiseni ovat erittäin vaikeita hoitaa, eikä myöskään lääkehoito ole tutkimusten mukaan tuottanut juurikaan tuloksia.

( lääkitys yleensä ns. masennuslääkitys )

Pelkään oksentamista niin paljon etten kestä. Ripuli vielä menee, mutta silloinkin pelkään koko ajan että oksennan. Joskus kun lapsilla on vatsatauti, lasken noin 2-3pv eteenpäin ja en syö juuri mitään, sillä tiedän että silloin en oksenna. Ja tämä rajoittaa elämääni suuresti, ahdistun jo kun kuulen että liikkeellä on vatsatautia lähistöllä. Olen kärsinyt tästä aina, mutta nyt viimeiset 10 vuotta enemmän ja koko ajan vain enemmän ja enemmän. Joskus toivoisin että kuolen, ettei tarvitse enää pelätä. En voi edes matkustaa ulkomaille koska pelkään ruokamyrkytystä. Haluaisin niin matkustella, mutta en voi. En voi mennä laivoille koska pelkään merisairautta. En voi mennä huvipuistoon koska pelkään oksentelevia ihmisiä. En voi mennä minnekään enää.

Olen itse töissä paikassa, missä hoidetaan syöpälapsia. Voin lohduttaa sinua, että esimerkiksi leukemia on erittäin harvinainen lapsilla. Erittäin. Ja vaikka sellainen iskisikin, lapset selviävät siitä upeasti. Nykyään selviämisprosentti taitaa olla jopa 90% luokkaa.

Ajattelen pakonomaisesti esim. lasteni sairastumista leukemiaan; tarkkailen heitä hysteerisesti ja haluaisin tarkistuttaa heiltä viikoittain tulehdusarvot - vaikka he eivät vaikuta sairailta, siis ei kuumetta, ei mitään.

Ajatelen myös onnettomuuksia, syöpää, kuolemaa ylipäätään ja uutena asiana: vanhuutta, vanhenemista - joka on aivan järjettömän ahdistava asia.

Herään yöllä ja aivoni työntävät tietoisuuteeni tosiasioita; että vanhempani kuolevat, että joudun todennäköisesti heille ostamaan ruumisarkut, mietin, että millaisetkohan sitten ostan ja kuka äitin sinne asettelee - samaa mietin itsestäni, puolisostani ja lapsistani.

Ajattelen pieniä ruumisarkkuja ja pieniä lapsia teho-osatoilla ja vanhempia, jotka murheen murtamina istuvat kuolemansairaan lapsensa vierellä jne jne jne

Välillä valvon todella paljon, koska en näiden ajatusten takia pysty nukkumaan - ne tavallaan kuluvat päässäni niin voimalla, etten saa niitä vaimennettua.

Kävin kerrran psykiatrilla ja kuulin, että olen aika tyypillinen esimerkki pakkoajattelijasta ja kuulemma kaltaiseni ovat erittäin vaikeita hoitaa, eikä myöskään lääkehoito ole tutkimusten mukaan tuottanut juurikaan tuloksia.

( lääkitys yleensä ns. masennuslääkitys )

pakko- oireisen häiriön self help- kirja tai pari, niissä on erilaisia hoito-ohjelmia itse toteutettavaksi ja lisäksi saat enemmän tietoa ongelmistasi.