Lue keskustelun säännöt.
Kaverini ei voi syödä kotona ilman että hänen miehensä huomauttelisi...
10.11.2010 |
Hän tuli ekaa kertaa luokseni kahvittelemaan ja sanoi, että ihanaa kun voi ottaa monta pullaa ja keksiä, kun mies ei ole vahtimassa syömisiä. Kotona kuulemma voi ottaa yhden, ja sitten mies alkaa huomauttaa, että eikös tuo ole jo liikaa :( Kuulemma ihan lämpimän ruuan syöntiäkin vahtii.
Mä olin jotenkin todella järkyttynyt tästä. Kaverini ei myöskään ole lihava, vaan ehkä jopa alipainoinen. Mä en oikein tiennyt edes oikein mitä sanoa, kutsuin hänet kyllä herkuttelemaan luokseni niin usein kuin haluaa :)
Kommentit (11)
tietokoneelle ja käskeä ratkomaan sitä joutessaan sillä välin kun hän syö pullaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
just tollainen ex-mies. Ja olen 174cm ja painoin suhteen aikana 58kg. Huolehti ihan sairaalloisesti siitä, etten vain lihoisi tai käytä vaatteita, joissa näytän läskiltä. Meillä ei ikinä ollut jälkiruokia, ei pullaa, ei leivoksia, ei limsaa tms, etten vaan olisi lihonut, koska minulla kuulemma oli sellaisia taipumuksia. Mistä sitten lie taipumukset onkinut esille, kun en ole koskaan ollut lihava, enkä oikeastaan edes normaalipainoinen, vaan aina hoikka.
Mutta eipä tämä ollut ainoa syy, minkä takia suhde päättyi.
edes päätyy saman katon alle tuollaisen miehen kanssa?
Kyse ei ole muusta kuin toisen kontrolloinnista ja vallanhalusta. Mieheltä pitää kysyä, että mitä pahaa tapahtuisi, jos painoa tulisikin 10kg lisää. Romahtaisiko psyyke vai kuina lie..
kyse siitä, että haluaa huolehtia siitä toisesta, joka "ei itse osaa ymmärtää omaa parastaan". Vallankäytöstä siinä on kyse. Ei tapahdu heti suhteen alussa, vaan hiljalleen vuosien aikana lisääntyy. Siksi voi huomaamattaan päätyä yhteen tuollaisen kanssa.
170cm / 64kg. Ehkä voisi muutaman kilon pudottaa, mutta se ainainen vahtaaminen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyse siitä, että haluaa huolehtia siitä toisesta, joka "ei itse osaa ymmärtää omaa parastaan". Vallankäytöstä siinä on kyse. Ei tapahdu heti suhteen alussa, vaan hiljalleen vuosien aikana lisääntyy. Siksi voi huomaamattaan päätyä yhteen tuollaisen kanssa.
AINA kun suhteessa on alisteisia ja väkivaltaisia ja etenkin henkisen väkivallan piirteitä, niihin on menty pikkuhiljaa, pieni askel kerrallaan. Ulkopuolinen tietysti voisi nähdä asiat toisin, mutta kun siinä itse elää, sitä ei näe.
Ja kun siihen on pikkuhiljaa askel ja asia kerrallaan menty. Kaikki tehdään rakkauden ja välittämisen ja huolehtimisen nimissä. Alkuun on niin rakastunut, että tekee kuten toinen pyytää. Sitten on jo alistettu; itsetunto poljettu niin, ettei edes tajua missä elää ja on.
uskoo siihen, mitä toinen sanoo..
Poislähtö, ero, vaatii paljon enemmän kuin pelkästään lähtemisen. Oma itsetunto täytyy saada edes siihen malliin, että rohkeutta löytyy lähteä. Se vie aikansa.
Olisi paikallaan, että edes joku lähiopiiristä sanoisi suoraan, ettei tuollainen kohtelu ole rakkautta, vaan alistamista ja vallankäyttöä. Kun kukaan ei sano, henkilö luulee että se puoliso on oikeassa, ja se on rakkautta.
Muutos kestää kauan ja se ensimmäinen kerta, kun joku sanoo ääneen, ettei tuo ole oikein eikä normaalia, voi saada loukkaantumisen aikaan. Mutta jos kaikki hyssyttelee tai myötäilee tätä alistajaa.. siinähän tuhotaan yksi ihminen ja lapsetkin siinä sivutuotteena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ottaa vastuu toisen onnettomasta elämästä tai ilmaista se ääneen? Jos yksikin nainen täällä valittaa sitä, että mies huomauttelee ja vahtii syömisiä, on hän jo itse aistinut jonkun olevan pielessä. Sen jälkeen pitää toimia, laittaa miehen puheille stoppi tai irrota suhteesta. Kenelläkään ei ole oikeutta mitätöidä kumppaniaan mistään syystä. Tuollainen käytös on sairasta ja uusia aiheita löytyy kyllä toisen alistamiseen.
Miten miehet reagoivat, jos heille huomautetaan jostain,vai ovatko niin täydellisiä, ettei huomautettavaa ole.
Olen tuo nro 10.
ottaa vastuu toisen onnettomasta elämästä tai ilmaista se ääneen? Jos yksikin nainen täällä valittaa sitä, että mies huomauttelee ja vahtii syömisiä, on hän jo itse aistinut jonkun olevan pielessä. Sen jälkeen pitää toimia, laittaa miehen puheille stoppi tai irrota suhteesta. Kenelläkään ei ole oikeutta mitätöidä kumppaniaan mistään syystä. Tuollainen käytös on sairasta ja uusia aiheita löytyy kyllä toisen alistamiseen. Miten miehet reagoivat, jos heille huomautetaan jostain,vai ovatko niin täydellisiä, ettei huomautettavaa ole.
Olin itse sellaisessa pitkässä parisuhteessa, jossa oli alisteisia ja henkisen väkivallan piirteitä.
Riitelimme ihan valtavasti, elikkä aina kun puolustin omia oikeuksia tai suutuin minuun kohdistuvasta haukkumiseta / annoin takaisin, meille tuli kamala riita.
Minä olin siis riidanhaluinen ja meillä olisi ollut todella upea ja hyvä parisuhde, jos minä olisin ollut toisenlainen enkä riitelijä.
Sukulaiseni olivat tätä mieltä myös. Siis sikoni ja isäni. Anoppi sitten hämmensi osaltaan sitä soppaa, minä kun esim. vaadin tätä miestä tekemään osansa kotitöistä. Hyppyytti meidän lasta sylissä ja jutteli vauvalle lempeällä äänellä: "onko se tuo äiti niin laiska ettei viitsi tiskata vaan tuon pojan pitää..."
Kun sanoin napakasti, että kotityöt jaetaan, anoppi sai lähes hyperventilaatiokohtaukset ja appi oli vihainen minulle.
Meillä se alkoi todella pikkuhiljaa. Aloimme seurustelun teini-ikäisinä tilanteessa, jossa minä olin hyvin hauras, oma lapsuusperheeni oli keskellä tragediaa, ja päätin viettää viikonlopun tuon pojan kanssa. Hän sitten mielsi sen niin, että nyt me seurustelemme, ja minä annoin tilanteen olla.
Olimme mukamas kovin rakastuneita (rakkauteen, näin jälkiviisaasti sanottuna) mutta minussa kun oli vikoja, en ollut lapsenkaan ollut mieleinen, ja tämä kaveri myös pyysi muutamia asioita muuttamaan.
Hän ei tykännyt että meikkaan. Luonnonkauneus on kauneutta. Niin lopetin meikkaamisen. Ja kun rahaa oli vähän, sitä ei vaatteisiin tuhlata. Hän ei tykännyt minun kavereistani, ja jottei tulisi riitaa, lakkasin pitämästä yhteyttä.
Muutimme sitten yhteen, ja minä tietysti halusin olla täydellinen "vaimo", ilahduttaa häntä, joten tein hänen mielikseen paljon.
Koskaan en kiitosta kuullut, ikinä ei ilahtunut. Moitetta kyllä tuli.
Siinä mielessä se oli tuttua, että olin koko lapsuuteni kuullut, miten olen vääränlainen luonteelta ja kaikessa, ja minun mielenkiinnon kohteeni ovat idiotismia. Tyhmien juttuja.
En siis osannut ajatella, että vika olisi oikeasti tässä kaverissa, vaan ajattelin että se on minussa. tottakai minussa, minä olen vääränlainen! Kaikki muuttuisi hyväksi, jos minä vain muuttuisin toiselaiseksi, ensimmäinen asia olisi olla kiltti, ja mukautua toisten tahtoon. Olin liian itsepäinen, se oli pahasta.
Me riitelimme aina.
Se oli ikään kuin meidän tavaramerkkimme. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut sitä.
Pikkuhiljaa minun itsetunto oli miinuksella. Olin läski, ruma, lihava, en osannut mitään, olin tyhmä, huono äiti ja huono taloudenhoitaja. Vauvan vaipat olisi pitänyt kuivattaa patterilla ja uusiokäyttää. Siitä riideltiin, kun en suostunut.
RAhaa ei saanut kulua mihinkään, ei ruokaan, ei vaatteisiin. Hän kuolasi niiden kaunniden naisten perään, mutta jos sanoin, että tarvitsen pikkuhousuja, hän huusi: "minä tarvitsen helikopterin!" eli pyydän aivan mahdottomia ja älyttömiä.
Kaikki minun mokat olivat hyviä kahvipöytäkeskustelun aiheita. Niistä irvailtiin. Minä puolustauduin, tuli riita. Vieraat, ystävät ja sukulaiset, hymyillen kuuntelivat.
Hän toitotti moneen kertaan ja isoon ääneen, miten minä olen niin kamala ihminen, ettei minua kukaan huolisi. Ellei hän armollisesti olisi minun kanssani, olisin yksin ja sitä olisin loppuikäni. Olin niin vastenmielinen.
Miksi hän ei lähtenytt, jos minä olin niin kamala? Siksi, että hän oli se ritari, joka pelasti kammottavan neidon loppuelämän vanhapiika-yksinäisyydeltä.
Olin suhteessa liki 10 vuotta, olin vähän yli 20 v ja kahden lapsen äiti kun tajusin: jos minua ei kukaan huoli, niin ei sitten. Olen sen loppuelämäni sitten yksin. Mutta siitä meni vielä hetki lopulliseen päätökseen..
Mikä oli se "viimeinen niitti". Tiedätkö?! Se oli se, kun pyysin häntä hetken katsomaan lapsia, että saisin tehtyä jotain kotihommaa. Ja hän, lasten isä, ilmoitti, ettei ole kumpastakaan koskaan halunnutkaan.
Silloin minulla napsahti. Kaikki loppui ja kuoli. totesin, että selvä. Ei tarvitse.
Sen jälkeen vain oli ajan kysymys, että miten ja milloin lähden.
En tarkoita, että vastuu pitäisi siirtää muille tai jonkun muun pitäisi ottaa vastuu siitä, kun alistetaan tai ollaan alistettuja, mutta: jos sinun ystäväsi hakkaisi kumppaniaan aina kun tapaatte, tai ystäväsi olisi hakattavana, puuttuisitko? Sanoisitko jotain? vai toteaisistko, että jos ei itse tajua, olkoot siinä sitten?
Kysymys on siitä, että tuo henkisesti alistettu ei itse tajua missä elää. Jos joku sanoo sen ääneen, hän saattaa havahtua.
Toinen kysymys on se, että se alistaja ei välttämättä itse tajua mitä tekee. JOs joku sanoisi sille, että noin ei kohdella jos rakastaa, tuo ei ole rakkautta, miksi olet tuon kanssa kun et siinä mitään hyvä koskaan näe.. ehkä hän tajuaisi, että semmoinenkin vaihtoehto on.
Kun lähdin, siitä syntyi ihan hirveä meteli molempien suvun piirissä. Minä olin se kamala, kun niin hyvän miehen jätin. Kävi töissä, eihakannut ja niin edelleen.
Kävin myöhemmin perheneuvolassa terapiassa, jossa kävin läpi lapsuuden ja tuon suhteen / avoliiton. Sitä kautta olen saanut itsetuntoni kohtuulliseksi.
Jos joku olisi joskus sanonut, ettei tuo ole normaalia parielämää, olisin ehkä tajunnut lähteä aikaisimmin, olsiin alkanut miettiä, että ehkä kaikilla ei oikeasti ole tällaista, vaan oikeasti on olemassa toisenlaisiakin suhteita. Minä kun olin sitä mieltä, että ne vaimot, jotka hiekkalaatikolla eivät hauku miestään, valehtelevat. En osannut ajatella, että olisi oikeasti ns. hyviä miehiä tai molemmin puolista kunnioitusta, rakkautta, hyväksyntää. Luulin, että siellä verhojen takana kaikilla olisi kuitenkin samanlaista kuin meilläkin.Se oli se, mitä minä olin nähnyt. Muusta en tiennyt. Luulin, että se on normaalia.
No, meni tilityksen puolelle ja luulen, ettet taua mitä tarkoitan, joten antaa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, puutun heti, jos näen jotain hakattavan. Pari viikkoa sitten yksi naapuri tuli aamuvarhain käymään ja kertoi miehen huutaneen hänelle ja uhanneen verbaalisesti. Nainen itki ja sanoi etsivänsä oman asunnon. Viikkoa myöhemmin taas kulkivat yhdessä ja mitään uutta asuntoa ei ollut hakenut. Tuohon aamuiseen tilitykseen en ottanut muuta kantaa kuin että ajattele omaa parastasi.
Kukaan ulkopuolinen ei voi antaa ohjeita toiselle, vaan vastuu on otettava itse. Toki, kun kyseessä on aikuiset, terveet ihmiset.
Tietynlaiset ihmiset hakevat tietynlaista kumppania ja monella se toistuu suhteesta toiseen. Lapsuudessa opitut mallit ovat niitä turvallisia, muusta kun ei tiedä.
Jos on jatkuva paha olo ja elämä tuntuu merkityksettömältä, pitäisi hälyjen soida. Yhtä lailla on kurjaa, jos itse tekee toisen elämän kurjaksi.Parisuhteessa tuskin koskaan on yksi onneton, kyllä siinä molemmat kärsivät. Valtataistelu harvoin loppuu ilman terapiaa tai molempien tietoista valintaa muuttaa itse itseään.
Sun luona voi olla kaverin kritiikkivapaa herkkuvyöhyke. :) Mulla on myös tuollainen kaveri, tosin miespuolinen. Hänen vaimonsa puuttuu jokaiseen ruuanmuruseen ja kailottaa suureen ääneen että katsokaa nyt tuotakin vatsaa (mies on täysin normaalipainoinen). Mielestäni sitä nalkuttamista ja toisen nöyryyttämistä on hirveä kuunnella. Toisen syömisen kontrollointi on henkistä väkivaltaa, varsinkin jos se on julkista. Ei siihen voi puuttuakaan koska toinen sen jotenkin hyväksyykin koska ei sano vastaan.