Anoppi leikkii psykologia, miten kestän ja reagoin?

joka vuoronperään analysoi meistä sisaruksista milloin ketäkin milloin kenellekin, ja samoin meidän lapsia, ja saanut sotkettua välit aika tehokkaasti... Ja jutut on välillä sitä luokkaa, että oikeen ihmettelee niitä elämänohjeita, et miten kukaan voi aatella jotain noin... Nyt hän kuulemma erästä sisaruksistamme "suojelee meiltä muilta", eli sotkee välejä taas urakalla...



En osaa oikein muuta sanoo, kuin että jätä omaan arvoonsa...

Tartteeko tuota niin usein tavata mokomaa

Olet huolissasi millainen kiintymyssuhde miehelläsi tulee lapseen kun miehellä itsellään on selvästi ollut ongelmia kiintymyssuhteessa omiin vanhempiinsa.



Tai kauhistelet että miehellä on vaikeuksia tunteidensa tunnistamisessa, että toivot osaavasi välttää samat virheet joita miehesi kohdalla on selvästi tehty.



Käytät juuri tuontyyppisiä "kiintymyssuhde"-sanastoa, eli jokainen ymmärtää ne, ja ovat psykologista sanastoa. Voit myös tehostaa viestiä sanomalla että eräs ystäväsi joka on psykologi, on ollut huolissaan näistä asioista.

Anoppini itse käy jos jonkinmoisella parantajalla, aina muutaman kuukauden kerrallaan ja vaihtaa sitten. Itse asiassa mä olen sitä mieltä, että hän projisoi paljon omia juttujaan muihin, silloin minun ollessani kyseessä puhui mun isäsuhteestani (aika helppo veto, meillä oli silloin kriisi miehen kanssa, koska mies oli keskellä omaa terapiaansa - anoppi taas on aina tehnyt tiettäväksi, että hänen oma isäsuhteensa on olematon), nyt kun kyse on lapsestamme, anoppi sanoo, että lapsi on kovin ahdistunut ollessaan erossa meistä vanhemmista. Kuinka ollakaan, anopin on tarkoitus hoitaa lasta, ja tiedän, että häntä itseään ahdistaa. Hän haluaisi, että meidän lapsemme rakastaisi häntä, ja kyllä lapsi hänestä tykkääkin, mutta vierastaa vähän eikä ole tottunut viettämään aikaa kahdestaan mumminsa kanssa. Anoppia pelottaa käsittääkseni lapsen reaktio, vaikka sanoikin, ettei "aio siirtää omaa ahdistustaan lapseen", sillä häntä kuulemma ei ahdista, vaan lasta.



Omaan arvoonsa tuo pitäisi jättää, mutta se tuntuu niin pahalta. Olen itsekin tosi herkkä, niin että ilkeältä tuntuu. Toisaalta en tosiaan halua katkaista välejä anoppiin, mutta en tosiaan myöskään lähteä vittuilulinjalle. Jotenkin korrektisti haluaisin hoitaa tilanteen, mutten oikein tiedä miten. Todennäköisesti olen kuin en olisikaan, mutta itseäni se jäa sitten kaivelemaan.

jotka analysoivat ja päivittelevät mielellään muiden elämää. Omassa elämässä ei nähdä mitään vikaa, se kuuluu kai siihen ikään.

Anoppi kerran lipsautti mulle, että on varmaan vaikea olla tunnevammaisesta perheestä. Tämä terkkarirouva oli siis päätellyt tällaista, kun olin joskus kuvitellut että meillä olis läheisetkin välit, ja purkanut äiti-antipatioitani. No, opin kyllä läksyni kerrasta ja naurelen ja pierelen anopin kistun äärellä itsekseni kuten kunnon tunnevammainen ainakin.



Ap, yritä kestää.

joka kerta kun näytät tuntevasi jotain, hän saa lisää vettä myllyynsä. Mä ainakin sanoisin kaikkeen mm, joo, niin, aijaa, oho enkä näyttäisi yhtään defenssimekanismia tai tunnetta sille.



Siinähän kiehuisi.

Sanot vaan suoraan - ystävällisesti, mutta tiukasti - että "minä en halua, että alat psykologisoida minua tai lastani. Se loukkaa minua oikein tosissaan."



Ei tarvitse huutaa tai riidellä, sen kun sanot, miltä se sinusta tuntuu.