Oletko asunut elämäsi aikana aivan yksin?

Reilu 13 vuotta. Muutin teininä pois kotoa, enkä kaivannut ketään asumaan kanssani.

2002-2007. Ihanaa aikaa :)!! Sitten kolme vuotta miehen kanssa ja nyt lasten kanssa keskenään. Ja on kyllä ihanaa tämäkin :D. Olen ehkä hieman erakkoluonne muutenkin. Viihdyn kovasti itsekseni.

silloinkin odotin vauvaa ja valmistelin kotia pikku perhettäni varten. Aika pysäyttävää tajuta... en ole todellakaan asunut yksin koskaan.

Muutin "yksin" parikymppisenä.

Mutta käytännössä poikaystävä oli 247 kolui nurkissa ekan puolen vuotta (miinus viikon kun oli auttamassa äitiään, muistan kun kuolin silloin ikävään -ny ukko tekee reissutyötä ja viikkoja pois välillä) ja ny sitte ollaa asuttu ihan kirjoilla yhdessä 12 vuotta, viimeset 5 vuotta maksettu asuntolainaa. Ahtaasta ruokakomerollisesta yksiöstä muuttunut kaksio, kolmio, pikkunen talo ja polttelee suurempi koti.

Yksin asuminen on niin tämän päivän ilmiö, ei ihmiset koskaan ennen ole yksikseen elelleet. Päin vastoin, on asuttu useamman sukupolven kanssa saman katon alla. Ei ihmistä oikeasti ole tehty elämään yksin.

Ja ei, minäkään en ole koskaan asunut yksin. Enkä ole sitä kaivannut. Asuin kotona 20-vuotiaaksi, sitten muutin poikaystäväni kanssa yhteen. HÄnestä on sittemmin tullut aviomieheni, ja toivon että elämämme loppuun kimpassa asustellaan.

Kaikkien pitäisi se kokea.

Asuin yksin 12 vuotta (+ solussa 2 v opiskeluaikana). Sitten tapasin mieheni ja on nyt asuttu yhdessä 4 vuotta. Sitä ennen tuntui, etten halua laskea ketään saman katon alle. Mutta nämä ovat olleet ihanat neljä vuotta: naimisissa on oltu jo 3 vuotta ja poika on 11 kk. En silti kiellä, etteikö joskus tunnu ihanalta, kun mies ja poika lähtevät yökylään anoppilaan :)

sitten poikaystävän kanssa kimppaan, sitten vuoden verran yksin, kunnes muutin mieheni kanssa yhteen. Tuon vuoden asuin koiranm kanssa yksiössä ja viihdyin mainiosti. Oli ihanaa asua yksin :))

olin silloin 18v

kahteen otteeseen. Yhteensä ehkä 4 vuotta. Hienoja aikoja.

Enkä varmaan pystyisikään.

Vuoden verran opiskeluaikana, sitä ennen asuin kämppiksen kanssa. Opiskelujen jälkeen asuin pari vuotta yksin eri kaupungissa jonka jälkeen muutin miehen kanssa yhteen. Ikää mulla 22v.

Itse asuin opiskeluajat ja vähän päälle (1994-2002) yksikseni ja ihan mukavaa aikaa sekin.

Suurin osa naisista jää jossain vaiheessa leskiksi ja silloin viimeistään moni joutuu elelemään yksin.

Joskus kannattaa pysähtyä miettimään mitä ongelmia yksinasumisessa voisi tulla. Pärjääkö esim. ilman ajokorttia, onko jotain asioita joita ei ole koskaan yksin hoitanut.

Moni erotilanne on vaikea jo sitä syystä että nainen on tehnyt itsestään liian riippuvaisen miehen "holhouksesta".

Ihan hyvä kysymys oikeastaan, sillä kyllä mä ihmettelen niitä ihmisiä, jotka ei tunnu osaavan asua ja olla yksin lainkaan. En mä tarkoita, että vuosikymmeniä pitäisi erakkona olla, mutta että lennosta pitää vaihtaa miehestä tai naisesta toiseen, ettei joudu vaan hetkeäkään olemaan yksin, niin se ei musta enää oo ihan tervettä.



Ja mä sit tuon yksinasumisen jälkeen muutin miehen kanssa yhteen ja kuukauden päästä syntyi jo lapsikin. Ei siinä sen kummempaa sopeutumista ollut, sillä olihan mulla kuitenkin alla myös 25 vuoden kokemus muiden kanssa asumisesta.



Nyt vuosia myöhemmin toki kyllä nautin niistä pienistä hetkistä, kun muu perhe on poissa kotoa ja saa olla ihan yksin. Mutta en mä mitenkään haaveile, että saisin asua yksin, sillä kyllä mä haluan mun perheen kanssa olla. Ja sitten, jos joskus koittaa sellainen aika, että lapset ovat jo asumassa muualla ja miehin kuolee ennen minua, niin en epäile lainkaan, ettenkö silloin taas löydä siitä yksin asumisesta paljon hyviä ja mukavia puolia.

Oliskos joku 8-9 vuotta putkeen. Oli mulla tuolloinkin poikakavereita, mutta ei mitään yhdessäasumista.



Mä tykkäsin asua yksin. Olipahan helppoa :). Tuosta muutin sitten ekan kerran yhteen miehen kanssa, mentiin kihlohin, naimisiin ja perustettiin perhe. Mun mieheni on siis ainoa, jonka kanssa olen asunut yhdessä.

Opiskeluaikoina asuin ensin solussa, mutta sain sitten yksiön eli asuin yksin n. 22v-27v. Sitten muutin nykyisen mieheni kanssa yhteen.



Suosittelen kaikille yksinasumista. Opiskeluaikana sain tehokkaasti opiskeltua. Ja erityisesti tekisi hyvää kaikille pojille asua ainakin hetken aikaa yksin ettei muuta äidin helmoista tyttöystävän helmoihin. Poika (ja myös tyttö) oppii yksin asuessaan ettei kotityöt tekeydy itsestään. Säästää parisuhde ongelmilta myöhemmin...

leskeyteen tai avioeroon. Elämäntilanteet ovat aivan eri. Siinä missä opiskelijan suurin ongelma on, osaako vaihtaa sulakkeet, eronnen pitää huolehtia kenties lapsista, asuntolainasta, särkyneestä sydämestä ym.



Leski taas saattaa olla vanha ja tarvita kotipalvelua, ei jaksa itse mennä kauppaan jne. En vertaisi opiskelijan elämään mitenkään.

Ensin muutin lapsuuskodista poikaystävän kanssa vuora-asuntoon. Kun tuli välirikko, poikaystävä häipyi muualle ja mä jäin siihen asuntoon. Asuin siinä n.2kk yksin ja muutin takaisin lapsuuskotiin. Isä siitä "riemstui" mäkätti, että ei sen hulttion kanssa oliskaan pitänyt muuttaa minnekkään. Toisen kerran asuin yksin opiskellessani n.1,5 vuotta.

Lapsuuden kodista muutin siskon kanssa kimppakämppään, siellä asuin 3kk yksin, mutta sisko makso kaikki laskut siltäkin ajalta. Sit kesäks toisen siskon luo piikomaan. Sit koulun asuntolaan, siellä asuin ensin kaverin kanssa samassa huoneessa, sit yksin omassa huoneessa, mutta yhteiset tilat jaoin parhaimmillaan/pahimmillaan 17 muun ihmisen kanssa. Asuntolasta muutin exän kanssa yhteen, exän muutettua pois jäin asumaan yhdessä lapsen kanssa. Ja tässä ollaan, kohta pitäs suunnitella uusperheen perustamista.

19-vuotiaana muutin lapsuudenkodista ja siinä meni noin 3 vuotta eri kommuuni- ja kämppisviritysten kanssa. Sitten kyllästyin ja muutin yksin n. 22-vuotiaana. Yksin asustelin 29-vuotiaaksi, jolloin muutin nykyisen aviomieheni kanssa yksiin. Tykkäsin tosi paljon asua yksin ja vasta sitten kun Se Oikea löytyi, niin suostuin harkitsemaan yhteenmuuttoa. Kaikenmaailman poikaystäviä oli kyllä sitä ennenkin ja yhteenmuuttoakin ehdoteltiin mutta en halunnut.

viihdyin kyllä yksin ihan hyvin. Välillä nykyäänkin tulee kaipuu olla yksin, mutta enhän toki tätä perhettä yksinoloon vaihtaisi!