Lue keskustelun säännöt.
Onko kuusivuotiailla joku eksistentiaalinen kriisi tai alkeismurrosikä?
05.11.2010 |
Ihmettelen juuri kuusi vuotta täyttänyttä poikaani, jolla tämän syksyn aikana alkanut olla ongelmia sekä itsensä että meidän vanhempien kanssa. Aina on ollut haastava temperamentiltaan, mielialat nopeasti vaihtelevia, siirtymät vaikeita, perusmieliala mieluummin negatiivinen kuin positiivinen, suhtautuu kaikkeen ensin epäilevästi ja lämpenee hitaasti. Kaveripiirissä on kuitenkin aina ollut suosittu ja pärjäävä ja päiväkodissa ja eskarissa menee kaikki ok, kavereita on ja porukassa toimii hyvin, eskarijutut kiinnostaa ja esim. eskarin aikuisia ei koskaan uhmaa tai mitenkään ihmeemmin siellä kiukuttele. Neuvolassa juuri kaikki ok, iänmukaisesti kehittynyt, karkeamotoriikka hieman hitaasti kypsyvää mutta toisaalta kielellisesti ja esim. matemaattisilta taidoiltaan taas nopeasti kehittynyt.
Ongelmat nyt siis nimenomaan oman itsensä kanssa. Iltaisin voi itkeä sitä, kun on huono ja tyhmä tai niin ruma, ettei halua katsoa peiliin. Oikeasti ei halua esim. lukea iltasatua huoneessa, jossa on peiliovi ja voi itkeä sitä, ettei halua pestä hampaita niin, että näkee itsensä peilistä. Oikein päälle päin näkee, kuinka poikaa mietityttää ja ahdistaa se oma minäkuva. Avaruusasiat ym. kiehtoo kovasti mutta etenkin iltaisin myös pelottaa, sanoo että planeetat ja avaruusasiat on liian hankalia ja vaikeita ja siksi pelottavia. (No niinhän ne on, ei niitä tarvi lapsen ymmärtää kun ei aikuisetkaan ymmärrä kaikkea, mutta ei niitä pelätä tarvitse.)
Meitä vanhempia kohtaan on kova uhma. Periaatteessa kaikkea pitää vastustaa ja välillä kiukku on tosi voimakasta. Keskustelua, suostuttelua, kiristystä, uhkailua ja lahjontaa täytyy käyttää koko ajan, mikään ei oikein suju kertakehoituksella. Kavereilta on tarttunut ärsyttävää vastaan jankutusta ja napinaa, mikä kiristää etenkin isän pinnaa. On niin hämmentävää, kun toinen pistää lujasti hanttiin ja esittää niin isoa ja voimakasta ja uhkailee ja uhmaa ja kuitenkin sisällä on vielä niin pieni ja avuton poika. Välillä tulee varmaan oltua liian tiukka mutta toisaalta ei voi mennä mukaan tuohon jankkaamiseen ja väittelyyn, kyllä aikuisen pitää pystyä viemään joku asia loppuun, jos näin on päätetty tehdä. Mutta paha mieli tulee monta kertaa päivässä molemmille osapuolille ja pelkään, että välillä poika tuntee, ettei hänestä välitetä tai että hän ei meille kelpaa.
Mikä neuvoksi? Olen jo perhe- tai kasvatusneuvolaakin vakavasti miettinyt mutta onko kyseessä joku eskariuhma tms. joka menee itsekseen ohi vai onko kyseessä oikeasti joku ahdistustila tai muu psykiatrinen ongelma? Onko muilla kokemusta vastaavasta tämän ikäisellä?
Kommentit (14)
mutta kyllä pikkumurkkuikä on. En ymmärtänyt tuota eksissikss.. myöskään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uhmaa nyt voi olla, etenkin jos tunteet tulevansa jyrätyksi ja temperamentti on "haastava".
Tai pikkumuurosiästä?
Sellainen siis todellakin on, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mutta ihan normaalia siis eskarilaiselle olla vähän raiteiltaan...
t. itsekin eskarilaisen äiti (ja kahden muun, jo koulussa)
Tytöt päiväkodissa usein tuossa iässä vertailevat itseään toisiin kovastikin. Päiväkodin tätien mukaan jokavuotista.
Poikasi kuulostaa esimerkkitapaukselta siitä, millainen 6-vuotias on. Opiskelen kasvatustiedettä ja olen juuri ollut kurssilla, jolla käsiteltiin lasten psyykkistä kehitystä. :)
Aikaa ja syliä lapsi tarvitsee, ei muuta. Yksi vaihe vain elämässä. :) Tsempit teille vanhemmille. Oma lapseni tulee perässä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aikaisemmin juteltiin vähän samaisesta aiheesta täällä, olisko ollut puolisen vuotta sitten.
Oma lapseni oli silloin eskarissa, ja ihmettelin tätä "minimurkku-ikää" minäkin :)
Tuplasti enemmän huomiota, syliä ja haleja ja keskustelua maailman menosta ja päivän tapahtumista, nyt ekaluokkalaisella alkaa ehkä pikku hiljaa helpottaa.
Meillä ei kyllä nuo peilihommat olleet esille, mutta muuten kuulosti oikein tutulta.
useammalla lapsella. Mut tuo oma peilikuva... kuulostaa kyllä enemminkin että olisi joutunut haukutuksi/kiusatuksi tmv. Tai saanut liikaa negatiivista palautetta eskarista tai muualta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka hän on todella suloinen ja kaunis hurmuripoika, kaunein lapsistamme. Tytöt tykkäävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se kumma kun kaikki negatiivinen tarttuu aina kavereilta =)
Poika vertailee itseään kavereihinsa ja huoli joukkoon kuulumisesta on kova. Poika on jotenkin herännyt tajuamaan olevansa aivan erillinen persoonansa ja siksi myös aina ja ikuisesti erilainen kuin muut. Vuoroin rakastaa itseään ja vuoroin harmittelee "erilaisuuttaan", vaikka on siis ihan tavis poika ja suosittu kavereiden keskuudessa.
Aivojen kehittyessä näitä kriisejä pukkaa... Tuossa iässä sitä tosiaan tajuaa sen, että "oma itse" on olemassa ja sitä pystyy jo miettimään vähän abstraktimmalla tasolla. Syliä, halia, huomiota ja kehuja vaan peliin! Ota vastaan myös lapsen negatiiviset tunteet ja ole turvallinen, vahva aikuinen, vaikka se välillä onkin TODELLA vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että on vastaansanomisen jalo taito on nimenomaan tarttunut lähinaapurin pojalta, joka on pojan paras kaveri kotona ja eskarissa. Muuten tosi kiva poika, mutta pistää tosi napakasti ja ilkeästi vastaan niin tutuille kuin vieraillekin ja nimenomaan jäkättää äidilleen ja isälleen vastaan aivan joka asiasta. Ja meidän poika papukaijana perässä...toki varmaan kuuluu tähän ikävaiheeseen jokaisella mutta tällä kertaa ainakin tiedän ihan varmasti, kuka on ollut tässä kyseenalaisessa taidossa ainakin hyvänä opettajana... ; )
Kiitos vastanneille, vähän helpotti mieltä. Täytyy yrittää todella kiinnittää huomiota niihin positiivisiin asioihin (vaikka välillä niitä saa sen kaiken negatiivisen sälän keskeltä tosissaan kaivaa...) ja yrittää antaa enemmän läheisyyttä ja aikaa pojalle. Nyt on esimerkiksi taas tarrataulut käytössä aamutoimista ja hoitoonlähdöstä sekä iltatoimista. Kun taulu on täynnä, saa valita sellaisen joulukalenterin kuin haluaa.
Tuntuu vaan, että se vanhempien merkitys on jo vähän mennyt ohi: kaverit on pojalle jo paljon tärkeämpiä, ainakin jos pitää valita pelataanko äidin kanssa Afrikan tähteä vai lähteekö kaverin kanssa pihalle riehumaan Star Wars- juttuja taskulamput valomiekkoina... äiti jää kyllä toiseksi. Iltasadut ja esim. selän ja jalkojen hieronta tuntuu olevan pojalle tärkeitä ja ne onkin joka ilta ohjelmassa.
kuusivuotias känkkäränkkä! Tyttö tosin mutta tutulta tuntuu.
Vaikea silti sanoa mikä on 'normaalia'.