Miksi toisille annetaan syyttä enemmän huolia kuin toisille?

Tähän liittyy vielä sellainen uskonnollinen aspekti, jonka mukaan kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Se kuulostaa kyllä erittäin oudolta maassa, jossa tehdään tuhat itsemurhaa joka vuosi.



Ja jotenkin tuo antaminen tökkii: millainen jumala on se, joka näkee hyväksi, että joissain perheissä lapset sairastuvat ja kuolevat.



Kyllä se vaan on niin, että nämä on sattumaa ja huonoa tuuria. Ja on tosiaan niin, että jonkin verran on omista elämänhallinnan kyvyistä kiinni, että miten näiden menetysten kanssa oppii elämään. Toisaalta on niinkin, että jossain se mitta tulee itse kullakin täyteen.

mun elämääni on mahtunut surua varmaan yhtä paljon kuin jollekin koko suvulle yhteensä. Olen joskus yrittänyt puhua siitä joillekin ystävilleni, mutta he vain väittävät, että kyllä kaikille jotain tulee eteen, että menee tasan jossakin vaiheessa. Se ei vain todellakaan pidä paikkaansa.

et sä noin voi sanoa ja samalla syyllistää muita siitä, että sulla asiat menee päin persettä

voivat tulla syyttä.

Miten niin annetaan? Ihmisille sattuu harmillisia asioita: kuolemaa, sairautta, monen moista surua ilman että sitä kukaan antaisi. Eikä siinä tarvitse olla mitään syytä. On vain huono tuuri. Sitten on tietysti myös niitä kurjia juttuja, joita olisi voinut välttää toimimalla itse toisin, tai jos joku läheinen olisi toiminut toisin jne. Minusta koko aloitus on ihan hassu, olettaa maailman taustalle jonkun joka antaa huolia, ja jonka vielä ilmeisesti kuuluisi olla oikeudenmukainen ja jakaa niitä tasaisesti, mutta ei tee niin.



Maailmankuvia löytyy toki niin monia kuin ihmisiäkin, mutta en itse usko että kukaan varsinaisesti antaisi kenellekään huolia. Toisille vaan käy huono tuuri, siispä koitetaan pitää toisistamme huolta, niistäkin joille ei aina päivä paista. Taistellaan ja eletään yhdessä!

että sattuman kauppaa. Niin se vaan menee. En ole tähän ikään mennessä löytänyt mitään tekijää, mikä oikeasti voisi olla vaikuttamassa siihen miten paljon huolia ihmiselle kasaantuu.



Paitsi että.

Perhehistoria, menneet tapahtumat, traumat jne. vaikuttavat ihan varmasti ihmisen kykyyn tulkita elämää, ja selviytyä vaikeuksista. On ihan eri asia jos tasapainoista elämää aina viettäneelle ihmiselle sattuu jotain, kuin että ennestään traumatisoituneelle ihmiselle tapahtuu jotain. Toisella on ihan eri kyvyt päästä ongelmista eteenpäin, ihan eri tavat käsitellä huolenaiheitaan ja tapahtumia.



Suhtautumistapa vaikuttaa paljon. Jos henkilö on saanut hyviä kokemuksia vaikeuksista selviämisestä jo lapsuudessa tai muuten aikaisemmin, on aikuisenakin helpompi niitä käsitellä. Jos taas keinot puuttuvat, ei niitä aikuisenakaan ole niin helppoa omaksua.



Mutta alunperin kaikki on mielestäni sattumaa. Millaisessa ympäristössä ihminen elää/on elänyt, millasia onnistumisen/pärjäämisen kokemuksia on ollut/ei ole ollut. Millainen on ihmisen temperamentti ja varhaiset kokemukset. Tosi moni asia vaikuttaa.

Tuon kun sisäistää niin pärjää jo pitkälle.



Itse ainakin ajattelen, että voisi mennä huonomminkin, onneksi ei sentään elä lapsiprostituoituna aasiassa.

oikeuskäsittelyitä (johon syytön)... Joka vuosi jotain hirveää paskaa. Sairaat lapset, sairaalakäyntejä, väkivaltaa, avioeroja...



Osa varmasti on sitä että olen tulkinnut asioita väärin ja luottanut vääriin ihmisiin, mutta suurin osa on täysin minun hallintani ja valintani ulkopuolelta tulleita katastrofeja.



Selvitty on, mutta AINA ärsyttää kun joku sanoo pirteästi että: "onni on asenne" tai "olet niin onnellinen kuin haluat" tai "määräät oman kohtalosi".



En oikein usko näin globaalistikaan, että köyhyyteen syntyneet, orjiksi myydyt lapset esim. ovat huonolla asenteellaan luoneet oman kurjuutensa, tai että voisivat määrätä oman kohtalonsa vain päättämällä että hei, nyt se raiskaaminen ja pahoinpitely ja orjuus loppuu...



Mur! Ei näitä murheita ole ylhäältä annettu, mutta ei myöskään onnekkaat ole ansioituneisuutensa takia onnekkaita.