Itse lapsettomuushoidoissa, ystävä raskaana...
Onko kellään kokemusta että ystävällänne olisi lapsettomuushoidot kesken ja itse olette raskaana?
Kuinka se on vaikuttanut ystävyyteenne? Pystyttekö edelleen puhumaan asioista kuin ennen vai oletteko varovaisempia??
Kommentit (18)
Kärsin itse lapsettomuudesta jonkin aikaa. Kaverini ympärilläni sai lapsia toiset kolmannen ja toiset pikku kakkosen. Eli sitä vauva rumbaa oli tasaisin väliajoin joka paikassa.
Mä jaksoin aina olla onnellinen muiden puolesta ja pitää lapsia hyvänä. Kotona itkin miehelle, et mitä me ollaan tehty väärin ym.
Se mikä mua *itutti oli se et mulle tullaan sanomaan, et kyllä se siitä ja älä AJATTELE koko asiaa, totta *elvetissä sitä ajattelee ihan koko ajan, töissä, kotona se tuli jopa uniin.
Mut ei mun suhteet ole muuttuneet millään lailla ystäviini ja olen heidän puolestaan todella onnellinen, olen perusluonteeltani kiltti ja empaattinen aina toiset ensin ja sitten minä, ihminen. No meitä on niin moneksi.
nyt odottelen vauvani syntyvän huomenna suunnitellulla sektiolla rv 40+5
annu rv 40+4
Kiitokset teille vastauksista!
Itse tietysti toivon ettei vaikuttaisi, mutta aika kai näyttää. Sekään asia ei paljoa tilannetta paranna, että emme ole tunteneet vielä kovin kauan; muutaman kuukauden ajan. Tähän asti ystävyytemme on kuitenkin ollut sitäkin varmempaa.
Lisää kommenteja otan toki vielä vastaan!
Mulla on vastaava tilanne edessä. Eli ystäväni on yrittänyt lasta 3v ja minä olen sinä aikana saanut 2 lasta. Toinen oli jo syntymäisillään kun ystäväni aloitti yrittämisen. Aloittaessani odottamaan toista, ystäväni suhtautui asiaan vielä suht hyvin. Nykyään näemme jo tosi harvoin eli kai ystäväni tietoisesti haluaa olla vähemmän tekemisissä kanssani. Soittelemme kuitenkin edelleen.
Nyt ystäväni oli hiljattain ensimmäisessä koeputkihedelmöityksessä joka epäonnistui. Minä tein muutama päivä myöhemmin plussatestin... Nyt en tiedä miten kertoisin asiasta ystävälleni. Pelkään kovasti hänen reaktioitaan asiaa kohtaan. En millään haluaisi loukata häntä, mutta tiedän, että tämä on isku vasten kasvoja. Koska tapaamme harvoin, meinaan ollakin kertomatta asiasta vielä vähän aikaa. Olen kyllä jo miettinyt tapaa jolla asian ilmoitan. En ehkä tee sitä kasvotusten. Olen jopa miettinyt asian kertomista jonku toisen ystävän välityksellä tai tekstiviestillä, koska tiedän että ystäväni on parempi pureskella asiaa rauhassa ennen tapaamistamme. On tämä niin vaikeaa... :(
Kertokaa toki muutkin kokemuksia asiasta!
Mirju
Olen raskaana (rv 38).Esikoista odottelen. Sisarellani on yksi lapsi, toista ovat yrittäneet usean vuoden ajan. Hänelle tämä minun raskausuutinen oli niin kova paikka, että katkaisi välit kokonaan, eli emme ole olleet missään tekemisissä koko raskauteni aikana. Tämä on ollut myös minulle todella rankkaa, koska meillä oli ennen tätä läheiset välit, ja joka päivä oltiin tekemisissä. Hän ei vaan kuulemma kestä nähdä minun mahan kasvavan ym...Olen ollut kyllä välillä loukkaantunutkin, kun ajattelen että eikö hän soisi minulle yhtään lasta??? Varsinkin alkuraskaus oli vaikeaa. Kuitenkin kyse on sisaresta, joten luulisi että hän silti voisi olla onnellinen minun puolestani. Mutta ilmeisesti ne joille lapsettomuus on todella kova paikka, eivät pysty ajattelemaan selkeästi. Eihän minun lapseni kuitenkaan ole häneltä pois???
Olen kuitenkin yrittänyt olla stressaamatta tällä asialla, ja nauttia raskaudestani. Kuitenkin meillä jokaisella on oma elämämme, ja enhän minäkään olisi voinut siirtää lapsen hankintaa loputtomiin vain häntä ajatellen. Ja kuitenkin heille on yksi lapsi jo suotu!
Sisaresi käytös todella ihmetyttää. Toivon todella että välinne vielä korjaantuvat!
Sitä vain miettii näin itse hoitojen keskellä, että uskaltaako ystävälle joka on raskaana puhua omista hoidoista ja minkä verran vai onko parempi olla hiljakseen... Mutta sitten tämä toinen osapuoli voi ymmärtää, että olenkin " katkera" . Ei ole helppoa, ei.
Omasta puolestani voin kertoa, että lapsettomuushoidoissa oleville on todella vaikea kertoa omasta raskaudesta. Itse tulin raskaaksi parin kuukauden yrittämisellä ja olemme mieheni kanssa muutenkin melko " tuore" pariskunta. Miehen puolella on meille erittäin rakas ja läheinen pari, joka on ollut naimisissa jo vuosia ja yrittäneet lasta luomuna ja hoidoilla myös vuosia. Stressasin kertomisesta heille erityisen paljon, sillä jotenkin koin, että olimme " etuilleet jonossa" ... Olimme juuri lähdössä matkalle koko porukka ja olin aivan varma, että iloinen uutisemme pilaa reissun ihan täydellisesti. Niin ei kuitenkaan käynyt vaan päinvastoin, matkalla ollessa he kertoivat meille oman iloisen uutisensa. He olivat päättäneet lopettaa vaikeat/turhat hoidot ja olivat menossa adoptioneuvontaan ensimmäistä kertaa reissun jälkeen.
Vauvamme syntyy pian ja tämä pariskunta on lupautunut kummeiksi. Kun heitä olen nyt raskaana ollessani tavannut, niin en ole mitenkään erityisesti valitellut vaivojani tai muutenkaan puhunut vauvajuttuja. He ovat kuitenkin asian kanssa jo ihan sujut ja joskus juttelevat kummilapselleen eli mahalleni.
Koskaan en ole uskaltanut kysyä suoraan, millaisia tunteita asian kuuleminen heissä herätti ensimmäisen kerran. Elämme kaikki kuitenkin nyt odotuksen aikaa, heidän odotuksensa tosin kestää paljon pidempään kuin yhdeksän kuukautta, mutta tuloksen pitäisi olla sama meille kaikille: oma lapsi.
Lapsettomuuden kokeneena ja sitä myös jo aiemmin läheltä seuranneena haluaisin sanoa, että lapsettomuudessa on eri vaiheita. Se on kuin suruprosessi, joka ei koskaan lopu. Tuska voi helpottaa välillä, ja saattaa palata entistä pahempana vaikkapa sisaren tai ystävän vauvauutisen myötä. Sitten, jossain vaiheessa, jos sitä biologista lasta ei vain kuulu, asia täytyy työstää taka-alalle ja hyväksyä. Kuvittelisin, että Niiskupiiskun ystävä on jo tässä tilanteessa. Silloin toisten vauvauutiset ei enää niin ahdistakaan, kun oma hyväksyntä asialle on jo olemassa, ja jatkotoimenpiteet (adoptio) käynnissä. Itse ehdimme myös mieheni kanssa aloittaa adoptioprosessin, ja se tuntui ihan siltä kuin olisimme alkaneet jo odottaa sitä omaa lasta. :)
Varmasti lapsettomuudesta kärsivän persoona vaikuttaa siihen, miten hän asian ottaa. Toisille ystävien vauvauutiset ovat vaikeampia, toisille helpompia kestää. Yleensä kaikki lapsettomat kuitenkin kertovat, että se yleinen ensireaktio läheisen vauvauutisen kuultua on ilo tulevien vanhempien edessä (koska vauvan tulo on aina iloinen asia), mutta itku tulee jälkireaktiona kotona. " Miksi heillekin, miksi ei koskaan meille. Mitä olemme tehneet väärin..." Luonnollistahan se on tuntea vihaa, huonommuutta, katkeruutta ja pelkoakin, kun on kyse näin isosta asiasta, joka koskettaa ja ehkä kyseenalaistaa omaa naiseutta ja mieheyttä hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Toisilla tämä reaktio on rajumpi, kuten moen siskolla. Ikävä kyllä lapsettomuus on suru, joka usein koskee paitsi siitä kärsivää paria, myös heidän lähisukuaan ja ystäviään.
Itse suojauduin eristäytymällä odottavista ja " lapsellisista" ystävistäni. En kerta kaikkiaan jaksanut katsella kaikkien muiden onnea, kun oma elämä tuntui menevän päin hel**ttiä. Lapsettomuushoidoissa käytetyt hormonit saivat myös pään aika sekaisin ja synkät ajatukset vallalle. (Siksi päädyimme mieheni kanssa adoptioon aika aikaisessa vaiheessa hoitoprosessia.)
Älkää tuomitko ystäviänne ja sisaruksianne vaikka he eivät juuri nyt odotuksenne aikana jaksaisi jakaa onneanne. He saattavat elää elämänsä vaikeinta aikaa juuri nyt. Lapsettomuutta voisi verrata kuolemaan. Lapsettomuudesta selviämistä voisi kuvata suruprosessiksi, joka vie normaalia pidemmän aikaa, koska toivon hiven on kuitenkin aina olemassa. Luovuttaminen olisi usein henkisesti helpompaa kuin hoitojen jatkaminen, mutta toivo piiskaa jatkamaan. Ja sillä tiellä pettymyksiäkin on useimmille luvassa.
Minullakin on yhä lapsettomia ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito raskauteni aikana on jäänyt kokonaan. En silti ole heitä unohtanut, vaan myötätunnolla ajattelen heitä usein. Toivon vain kovasti, että jonain päivänä saisimme yhdessä jakaa odotuksen ja äitiyden asiat synkkien lapsettomuusaikojen jälkeen. Olen kiitollinen että kaikki odottavat ja " lapselliset" ystäväni ovat ymmärryksellä suhtautuneet aiempaan eristäytyneisyyteeni. Pikkuhiljaa raskauden edetessä suhteet paranivat jälleen ja ilo löysi taas pienten potkujen myötä minunkin elämääni. :)
Lene rv 25+5
Musta todella hieno asia etta mietit naita juttuja niinkuin muutkin ovat sanoneet. Jos ymmarsin oikein niin sina olet siis itse se lapsettomuushoidoissa oleva ja ystavasi on raskaana, eika toisinpain?
Minulla vahan sama tilanne (hiukan kaukaisemman) ystavan kanssa, ja olen miettinyt tata juttua paljon, esim. silta pohjalta etta voimmeko kutsua hanta ja miestaan meidan esikoisemme synttareille (kutsuimme lopulta vaikka he eivat sitten paasseetkaan (?) tulemaan) vai onko se liian raakaa jne. Odotan siis itse kakkosta, han yrittaa viela esikoistaan. Itsekin olin tassa valissa jo vakuuttunut omasta sekundaarilapsettomuudestani koska kakkosta yritettiin kauan ja hartaasti ilman plussan plussaa (ei ts. edes varhaista keskenmenoa) ja juuri kun olin je menossa hoitoihin niin yllatysplussa tuli luomusti. Eli tuostakin nakokulmasta on asiaa tullut jonkin verran katsottua. Niin, hienotunteisuus on kylla varmasti kaiken A ja O mutta korostaisin ehka sita etta nain pitaisi tosiaan olla puolin ja toisin (niinkuin olet sita selvasti itsekin miettinyt), eli ei silta lapselliseltakaan voi odottaa ihan mahdotonta toleranssia vaikka han nyt onnelisesti onkin raskaana (ja monissa raskauksissa lisaksi tulee paljon mutkia matkaan eli ei se pelkka plussa mikaan autuaaksitekeva sinallaan ole, jos ymmarrat mita tarkoitan?). Emme me raskaanaolevatkaan ole muita kuin ihmisia, joilla on omat tunteemme ja huolemme meillakin. ;-) Eli jos tosiaan valit menevat huonoiksi tai jopa ihan poikki lapsettoman surun ja katkeruuden takia niin on varmaan turha myos odottaa etta toinen loputtomasti jaksaa olla mukana positiivisessa hengessa, saati sitten normalisoida suhteita jos ja kun lapsettoman tilanteeseen myohemmin loytyykin ratkaisu joko raskauden/adoption/lapsettomuuden hyvaksymisen myota. Toivottavasti et ymmarra vaarin, halusin vain tuoda tamankin puolen asiasta esille.
Minulla on myös tilanne että itselläni on kaksi lasta entuudestaa 11 ja 13v. Nyt olen raskaana viikolla 13 ja raskaus tärppäsi taas kerta yrittämällä, samanaikaisesti kun siskoni on jo useamman vuoden kärisinyt lapsettomuudesta, niistä viimeisen vuoden käynyt hoidoissa ja tutkimuksissa.
Itse en ole vielä siskolleni asiasta pysytnyt edes keromaan, odotan vain jos vaikka hänellä olisi taas sitten ensikuussa hyviä uutisia kerrottavat. Tekisin mitä vain jotta siskonikin saisi edes sen yhden lapsen, mutta tämä on asia johon ei voi millään vaikuttaa ei edes rahalla. Vanhempani tietävät raskaudestani, mutta muille en ole voinut kertoa koska pelkään sen kantautuvan siskoni korviin enkä tahdo kumminkaan hänen sitä mutkan kautta kuulevan. Kauaa en tätä varmaan enään voi piilotella, mutta jos vielä taas sen kuukauden.....
Olen lapsettomuushoitojen avulla nyt ensimmäistä kertaa raskaana ja Rv 24+6. Hoidot olivat rankat ja veivät nelisen vuotta, että päästiin tähän pisteeseen - Luojan Kiitos ;)
Voi kokemuksesta sanoa, että ihan hyvä että olet tullut ajatelleeksi asiaa myös lapsettoman kannalta! Meitä on moneksi. -Välillä (varsinkin joka kuukausi menkkojen TAAS vaan alettua), itkettää ja ei halua kuulla lapsista yhtään mitään. Välillä taas on toivoa ja jaloille noustu jälleen kerran, ja täysi tsemppi päällä.
No, mistäpä toinen voi tietää, millä fiiliksillä " lapseton" milloinkin on.
Siksipä ehdotankin, että olet kuulostelevalla kannalla. Puhut lapsista, lapsen saannista ym.sta sen lapsettoman ehdoilla. Annat tavallaan hänen aloittaa keskustelun aiheesta ja samalla kuulet, millä mielin hän sillä hetkellä on ja kerrot omasta tilanteestasi sen mukaan.
Tosiasia on kuitenkin se, että toisille lapsia suodaan helpostikin, toisille ei sitten millään. Turha sitä on alkaa kieltämäänkään lapsien olemassaoloa! Tämä on elämää!
Olet tosi ystävä- kun ajattelet toisen puolesta noin paljon!
Meille lapsettomuus oli totista totta kaksi vuotta. Silloin tilannetta helpotti ystäväpariskunta, joka yllättäen olikin samassa tilanteessa kuin me. Yhdessä " me tytöt" juteltiin hormonien sivuvaikutuksista, yrityksen ihanuudesta ja katkeruudesta, kyynelistä jotka tulivat kuukausi toisensa jälkeen.
Sitten sattui ihme, ja meillä tärppäsi Clomifenien myötä. Ystävällä ei. Vauvauutisesta oli vaikea kertoa, mutta päätin tehdä sen heti seuraavana päivänä kun testi oli plussaa. Ajattelin että asia vaikeutuu mitä kauemmin aikaa kuluu. Ystäväni oli tietysti valtavan iloinen uutisestamme, mutta myös äärimmäisen katkera. Luonnollisesti. Nyt loppua kohden on käynyt entistä vaikeammaksi, kun omassa pääkopassa ei enää liiku juurikaan muuta kuin tavaroiden hankinta, tuleva synnytys ja vauva. Ei juuri tahdo olla yhteistä puheenaihetta, kun ystäväni sitten vastaavissa määrin kertoo vain heidän talonsa rakennustöiden etenemisestä. Mua ei välttämättä kauheasti kiinnosta tarina savupiipun muurauksesta tai autotallin paneloinnista, mutta eipä taida ystäväänikään kiinnostaa pohdintani sittereiden erilaisista ominaisuuksista.
Yritän jatkossakin panostaa ystävyyteemme ja pidän jatkuvasti peukkuja heidän puolestaan! Toivoisin niin kovin että heillekin suotaisiin tämä ihanuus. Aika näyttää mitä tapahtuu, varsinkin jos heille ei omaa lasta koskaan suoda.
Kitty rv 35+4
Hoitojen jälkeen odotan ensimmäistä lastani rv 26+1. Hoitojemme aikana kaksi ystävääni tuli raskaaksi. Toinen kertoi minulle asiasta heti avoimesti ja juttelimme asiasta usein. En tuntenut mitään muuta kuin onnea hänen puolestaan.
Toinen ystäväni taasen kertoi kolmen kuukauden jälkeen, kertoen samalla siitä kuinka, syntyvä lapsi on muuttanut hänen elämän arvojaan ja kuinka elämän ihanin asia on nähdä oman lapsen syke ultrassa ym...hehkutusta niin paljon että, itkin omaa lapsettomuuttani viikon tuon tapaamisen jälkeen, eikä taidettu nähdä kuin tuon kerran hänen raskautensa aikana.
Itse kärsin lapsettomuudesta edellisessä parisuhteessa, joka ehkä osittain kaatui myös näiden asioiden mukanaan tuomien ongelmien myötä. Tiedä häntä. Silloin paras ystäväni tuli raskaaksi kun olimme " yrittäneet" joitakin kuukausia. Ensin tuli itku, sitten varmuus, että kyllä mekin vielä. Kun lasta ei vaan kuulunut alkoi epävarmuus vähän kaikesta. Testeissä selvisi, että ainakin miehelläni oli jotakin häikkää siittiöissään. Silloin koko suhde oli jo aika hataralla pohjalla eikä lähdetty sen enempiin hoitoihin. Ajan kanssa totuin ajatukseen ystäväni raskaudesta ja lapsesta ja olin onnellinen hänen puolestaan. Missään vaiheessa ystävyytemme ei mielestäni ns. kärsinyt asiasta. Nyt paljon myöhemmin olen uudessa parisuhteessa ja onnellisesti raskaana vuosien haaveilun jälkeen. Nyt toinen ystäväni kertoi keskenmenostaan myöskin pitkän yrittämisen jälkeen. Pelkäsin, miten tämä tilanne vaikuttaa. Tärkeimpänä pidän sitä, että asioista puhutaan. Riippuu ihmisistä, mutta olisi hyvä jos pystyy esim. kysymään, että miltä tämä tuntuu ja miten toinen toivoo asiaan suhtauduttavan. Mitään oikeeta ohjetta ei lienee olekaan. Itse en halunnut lapsettomuuden lisäksi menettää myös ystäviäni.
Kyselin täällä joku aika sitten tätä lapsettomuushoitojen vaikutusta kun ystävä tuleekin raskaaksi. Olen nyt aikani seurannut tilannetta ja pakko myöntää, että kyllä se vaan vaikuttaa. Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että hän on varmasti väsynyt, huonovointinen ym. mutta turhaan, totuus on mikä on.
Hänen käytöksensä on muuttunut, minusta tuntuu ettei hän halua edes tietää hoidoistani ja tuntemuksistani. Puhelut ja viestit ovat vähentyneet, toki näemme jonkun verran koska työskentelemme osittain samassa työpaikassa vielä vähän aikaa. Sähköpostia en saa juuri lainkaan häneltä... Eikä hän puhu raskaudestaan ellen kysy.
Tiedän, että olimme ainakin todella hyviä ystäviä. Ja minulle hän on paras ystävä yhä, parempaa tuskin voin toivoa. Olemme tunteneet vasta vajaat 5 kk, ystäviä olemme olleet siis ehkä 2-3 kk joten ehkä tämä ystäväni raskaus tuli liian nopeasti. Tuntuu, että olemme tunteneet jo vuosia...
Osaisiko joku ihana ihminen kertoa; onko mitään tehtävissä?? Vai olenko vain harhaluuloinen... Kuinka käy kun vauva syntyy - onko silloin kaikki lopullisesti mennyttä!?
Heippa!
Olet tosiaan hyvä ystävä, kun mietit asiaa. Ihmiset ovat tietenkin erilaisia, myös siinä miten kriisin kokevat. Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta kaksi vuotta, ennen kuin sitten tuleva vauvamme sai alkunsa. Aluksi sitä jaksoi olla toiveikas, mutta lopulta kyllä suru voitti. Itse tunsin muiden raskaana olevien tai jo lapsen saaneiden kanssa surua ja katkeruutta. En osannut ajatella asiaa niin, että joku muu on raskaana, vaan toisten raskaus ja lapset muistuttivat minulle aina, että minä en ole raskaana, enkä jostain syystä tulekaan. Muuta en pystynyt ajattelemaan heidän seurassaan. Eräälle hyvälle ystävälle (joka tuli raskaaksi heti lopetettuaan ehkäisyn) kerroin tästä tunteesta ja sanoin, että tilanteeni tulee varmasti vaikuttamaan siihen, miten pystyn suhtautumaan hänen raskauteensa. Kerroin, että olen toki onnellinen hänen puolestaan, mutta hänen kasvava vatsansa muistuttaa minua oman sylini tyhjyydestä.
Itse koen niin, että ystävien raskaus vaikutti ystävyyteen. Ehdotan, että olet hienotunteinen (kuten varmasti oletkin) ja kerrot myös itse avoimesti ajatuksistasi ja huolestasi ystävyytenne suhteen. Avoimuudella pääsette varmasti pitkälle.
-Onnimanni 78
rv 26+3
Kiitos vastauksestasi! Itsekin haluaisin kertoa ystävälleni, mutta en taida pystyä siihen... Pelkään, että tilanne vaikeutuu entisestään. Koska olen jossain vaiheessa sanonut etten ole katkera ym - ja eihän siitä olekaan kysymys.
Ja kun muutenkin itselläni on aiemmista kaverisuhteista huonoja kokemuksia jos ystävyyden alkuvaiheessa rupeaa kovin paljon avautumaan jne. Ehkä siis pelaan varman päälle vaikka haluaisinkin niin kovasti hänelle kertoa. Taitaa olla vain liian vaikeaa. Taustalla myös huono itsetunto, jonka syyksi laitan helposti asioita!!
En todellakaan tiedä kuinka hän reagoisi...
Meillä lapsettomuutta kesti yli kolme vuotta, läpikäytiin IVF x 2 ja ICSI x1 tuloksetta. Samaan aikaan ystävät saivat lapsia...
Itselleni oli aikoinaan pari vuotta sitten järkytys tajuta, että hyvä ystäväni oli raskaana - tiesin sen, koska grillipirskeissä juomaksi kelpasi yhtäkkiä vain limsa ja pahoinvointi näkyi välillä kasvoista, vaikka hän ei voinut asiasta suoraan puhua enkä minä suoraan kysyä. (Lapsettomuutemme suhteen olimme olleet avoimia, " kaikki" tiesivät asiasta.) Olin loukkaantunut, että ko asiaa ei voisi muka mulle jakaa, vaikka jälkeenpäin ymmärrän kyllä, ettei helppoa ollut hänelläkään. Kun lopulta parin viikon päästä asiasta kyettiin suoraan puhumaan, helpotti. Siinä ja sillä hetkellä tajusin, ettei toisen onni ole minulta pois ja että kykenen kyllä iloitsemaan heidän puolestaan, vaikka välillä kyyneleet kihosivat silmiin. (Samana keväänä meille tehtiin ensimmäinen epäonnistunut IVF.) Olin itse kiinnostunut raskauden kulusta ja asiasta juteltiin paljonkin, vaikka varmaankin jonkinlaista sensuuriakin oli. Kuitenkin tapailtiin kuten ennenkin jne.
Ystävän synnytys oli rankka ja pienen elämän alku koliikkeineen tosi raskasta aikaa. Jokusen kuukauden olikin sitten aika rauhallista, kävimme toki vauvaa katsomassa ja yhteydenpito jatkui, vaikkakin siis harvemmin kuin ennen. Koin todella tärkeänä ja ihanana asiana sen, että ystäväni pyytämättä " työnsi" lapsen syliini joka kerta, kun näimme. Totta kai siinä tunteet myllersivät, mutta ainakaan en kokenut jääneeni sivuun ja tuli tehtyä itselle selväksi, ettei se nyt ainakaan tämän suloisen pienen tyttövauvan " vika" ollut, ettemme toiveistamme huolimatta saaneet omaa lasta, päinvastoin kasvoi tunne, että tätä pientä tyttöä tahdon suojella minäkin ja olla ja ystävälleni apuna, koska tahansa ja mitä tahansa apua tarvitaankin.
Ystäväpiirin seuraavan vauvauutisen kanssa olikin jo sitten helpompaa. Kyseessä oli oikeastaan mieheni ystävä, me rouvat tunsimme toisemme oikeastaan vain miestemme kautta. Kuitenkin jälleen kerran teimme jo alkumetreillä selväksi sen, että asia on ihana ja iloinen, toivomme heille kaikkea hyvää ja haluamme olla osana tätä elämänmuutosta. Vauvan kanssa saimme jälleen sylitellä heti ensitapaamisesta ja seurata vierestä arkea vaipanvaihtoineen ja iltakylpyineen. Mieheni äiti on lastentarhanopettaja ja kai se on miehellä veressä, että heti kun vain voi, hän istuu lattialle leikityttämään lapsia, lukemaan satua jne. On totta, että joskus kävi niin, että kyläiltiin toki hymysuin ja aito ilo pinnassa, mutta kun ovi sulkeutui takana ja päästiin kotiin/omaan autoon, minulta tuli itku. Miehen kanta oli, että suru pois, aika näyttää, kuinka tässä käy ja että onhan meillä kahdestaankin ihan hauskaa. Puheisiimme ilmestyi kaksi kiinalaista tyttöä, jotka adoptoisimme, vaikka missään adoptiojonossa emme koskaan ehtineet olla.
Oli myös todella, todella ikimuistoista, kun itse valtavaksi yllätykseksemme luomuplussasimme. Olisin halunnut odottaa turvallisille viikoille, mutta uutinen oli niin mullistava ja hurja, ettei se pysynyt salassa paria päivää kauempaa. Vasta silloin tajusin, ettei lapsettomuuden taakkaa oltukaan kannettu yksin, vaan lasta meille olivat toivoneet itsemme lisäksi kaikki ystävämme ja reaktio uutiseen olikin kuin Suomen jääkiekon MM-voittoon... halauksia ja onnitteluja sateli ja vuorostani minä olinkin nyt tarkan huolenpidon alla, etten " rasittaisi" itseäni liikaa tms. ;-)
Minun kantani on siis, että lapsettomuudesta pitää puhua ja lapsettomalle lähipiiriin syntyvä lapsi ei ole muistutus omasta kykenemättömyydestä ja kateuden aihe, vaan toivoa herättävä ihana asia. Lapsettoman osapuolen tunnuslauseeksi täytyy ottaa " toisen onni ei ole minulta pois." Vähitellen asiassa kykenee henkisesti kasvamaan niin paljon, että ystävän lapsesta osaa nauttia ja iloita. Pahinta mitä voin kuvitella, olisi salailu ja välttelevä käytös - niitäkin on nähty.
Minun neuvoni olisi kuitenkin, että kerro lapsettomalle ystävällesi vauvauutinen ensimmäisten joukossa, mutta ymmärrä, jos hän ei osaa heti riemuita asiasta kanssasi, vaan asia vaatii kypsyttelyä. Puhukaa kuitenkin asiasta ja tapailkaa. Puhukaa muustakin, mutta ei raskaus kielletty aihe ole, vain herkkä sellainen. Yhdeksässä kuukaudessa asiaan ehtii kasvaa puolin ja toisin vaikka hissun kissun etenisikin. Huomaavainen lapsellinen osapuoli ei kuitenkaan " tuuleta" raskaudella joka käänteessä vaan huuruilee imetysliivien ja sitterin mallin valintaa yms. yhdessä toisten lapsekkaiden kanssa. Voi kuitenkin kertoa esim. vaikka että äitiyspakkaus tuli ja että kiinnostaisiko sinua nähdä mitä kaikkea se pitää sisällään tms. Toiselle jää vielä kunniallinen pakoreitti, jos asia tuntuisi liian kipeältä...
Näinkin päin voi siis olla - yksikään ystävyyssuhde ei ole vauvauutiseen loppunut, päin vastoin, joka kerta olemme saaneet pienen ystävän lisää. :-)
Terv. Moonika ja massu 37+1
Sisareni on karsinyt lapsettomuudesta jo muutamia vuosia, ja ollut lapsettomuus-hoidoissa muutaman kerran. Asia on perheessamme aika arka, ja tekisin mita vain etta sisareni tulisi raskaaksi. Nyt olen itse raskaana, ja vaikka tiedan etta siskoni on onnellinen puolestani, olen todella varovainen siita kuinka paljon raskaudestani puhun jne. Tiedan miten vaikeaa se hanelle on, ja elama on ollut viime vuodet yhta toivetta ja pettymista, ja vaatinut hirvittavasti voimia. Kuitenkin se ettei asiasta pysty kunnolla puhumaan, siina pelossa etta satuttaa
toista, vaikuttaa meidan suhteeseemme. Toivon sydamestani etta asiat muuttuvat, ja tietenkin sita etta han tulisi raskaaksi.
B