10v iski sanoillaan vyö alle :(

että ne joilla on ollut lapsina vähiten, ovat järkyttävän materialistisia aikuisina. En tiedä miten oikeasti voisi opettaa lapsilleen vähempää kuluttamista. Toisaalta on varmaan tyypillistä, että ihannoidaan asioita joita ei ole. Kymmenenvuotiaan suusta tullut kommentti oli varmaankin tarkoitettu ilkeäksi heitoksi, joka osui ja upposi. Kannattaa keskustella asiasta, se voi olla valaisevaa kummallekin osapuolelle.

vanhempani ovat kotoisin järkyttävän köyhistä oloista, itse olen lapsena saanut KAIKEN mitä rahalla voi saada. Jotain oleellista jäi saamatta, kieltämättä, ja se kyllä minussa näkyy.

Vanhempieni pettymykseksi otin tavallisen duunarimiehen. Ihan ok tullaan toimeen, mutta hän on köyhänä lapsena hirvittävän materialistinen toisinaan, elektroniikan ja muun sälähälän perään. Itse koitan näin kasvattaa lapsistamme kultaisen keskitien kulkijoita tässäkin lajissa, koska ääripäistä ei hyvää seuraa -mitä minä ja mieheni kieltämättä juuri olemme :(

jos lapsi loukkaa toista lasta? Maija sanoo Liisalle rumasti ja äiti sitten sanoo Liisalle, että hymähdät vaan.



Minusta kyse on siitä, että lapsi opetetaan kantamaan sanoistaan myös vastuu. 10-vuotias ymmärtää jo sellaisen asian. Ymmärtää, että sanatkin voivat satuttaa ja silloin puhutaan asiasta ja tarpeen vaatiessa pyydetään anteeksi.



Vai missä vaiheessa ne aivot kokevat sen kasvun, että tuota voi vaatia?

mutta minä en tekisi tuosta sen suurempaa numeroa. 10-vuotias on lapsi, joka tarkoittaa sanomisensa vähän eri tavalla kuin aikuinen sanoessaan vastaavaa. Toki on hyvä jutella elämänarvoista ja kulutuksesta ja muusta, mutta joskus aivan toisina hetkinä, niin etteivät yhdisty mitenkään tuohon kommenttiin. Jos sitä oikein aletaan puida, heitto saa aivan liian suuren painoarvon eikä lapsi oikeasti ala pohtia arvoja, jos siinä on huokaileva tai syyllistävä sävy "miks sää sen toisen naisen lapsi haluaisit olla".

jos lapsi loukkaa toista lasta? Maija sanoo Liisalle rumasti ja äiti sitten sanoo Liisalle, että hymähdät vaan.

Minusta kyse on siitä, että lapsi opetetaan kantamaan sanoistaan myös vastuu. 10-vuotias ymmärtää jo sellaisen asian. Ymmärtää, että sanatkin voivat satuttaa ja silloin puhutaan asiasta ja tarpeen vaatiessa pyydetään anteeksi.

Vai missä vaiheessa ne aivot kokevat sen kasvun, että tuota voi vaatia?

10-vuotiaan lapsen sanoista. Kaikkea ei voi sen ikäinen ymmärtää. Ehkei tajua, että tuollaisen epärealistisen toiveen ääneen saominen voisi pahoittaa äidin mielen. Toisaalta ehkä voi jo tajuta, että naapurin Maijan haukkuminen suoraan tyhmäksi on loukkaavaa.

kepeyttä, iloisuutta, elämästä nauttimista?

sitä, että joka ilta itkee itsensä uneen. Mielensäpahoittaminen voi olla ihan hetkellinen tunne ja ihan inhimillinen tuollaisessa tilanteessa.



Minusta aika moni 10-vuotias on jo niin iso, että tajuaa miten sanoilla voi loukata. Tästä tapauksesta on vaikea sanoa, kun ei ole tarkempia tietoja.

Toiset ovat erittäin taitavia sanansäilän heiluttajia ja tietävät tasantarkkaan mitä aiheuttavat tällä.

Toinen voi taas päästää tällaista ihan tahattomana möläytyksenä, mutta ei se tarkoita sitä etteikö asia saisi herättää tunteita.



Kuten joku aiempikin kirjoittaja sanoi, mitään hillitöntä haloota ei tietysti kannata asiasta tehdä. Mutta mielestäni, jos ap (ihan syystä) pahoitti mieleensä, niin voisi kertoa lapselle, että se tuntui hiukan pahalta. Ei siihen mitään marttyyrituokiota tarvita, vaan ihan asiallinen pieni keskustelu. Ties, vaikka sanojen takana olisikin jotain ihan asiaa, mikä tulee jutellessa ilmi.

miksi keskiverto av-mamma on niin kovin huolissaan kaikista sanomisista. Mitä mies sanoo mihinkin ja kuinka itse ja millä sanoin kertoisi miehelleen raskaudesta. Ja mitähän anoppikin meinasi, kun sanoi, ettei Nico-Petterille kannata enää antaa pelkkää rintamaitoa jne. Jos tuollainen asia vie jalat alta niin johan on. Saa tosiaan olla palan tunne kurkussa seuraavat 10v ainakin, kun kuuntelee lapsensa sanomisia tuntosarvet töröllään.

järkyttyneensä kovasi joten mielestäni ylireagoi. Toki voi ottaa asian puheeksi ja miettiä, että mikä tekee kaverin äidistä paremman mahdollisesti. Mutta haloota en tuosta nostaisi. Itse en jäisi edes toviksi mieltäni pahoittamaan. Mielestäni juurikin 10-vuotias elää vilkkainta mielikuvitusmaailmaansa, jossa sitä sun tätä toivotaan ilman vakavampaa perustaa. Mutta tapansa kullakin käsitellä moiset sanomiset.

Olen aina ollut hyvin tyytyväinen ja ylpeä lapsestani, pidän häntä äärimmäisen vastuullisena, oikeudenmukaisena, huomaavaisena, reiluna ja kaikin puolin tosi mukavana tyttönä. Samalla olen tietysti ollut onnellinen, että olen onnistunut kasvattamaan lapsesta tervehenkisen ihmisen alun. Järkytyin todella ja "pahoitin" mieleni, kun lapsi kertoi toivovansa, että eräs sukulaisemme olisi hänen äitinsä! Ko. henkilö kun edustaa kaikkea sitä, miltä yritän lastani suojella: pinnallisuutta, materialismia, itsekkyyttä, epäinhimillisyyttä. En meinaa millään saada lapsen sanoja pois mielestäni. Mietin, mitä sellaista meiltä puuttuu, että lapsi kokee näin!?!

Se on paitsi aivan älyttömän ihana elokuva, tarina juuri tuosta tilanteesta, ja ainakin mun mielestäni ihan mielettömän hyvä äiti-tytär-suhteen kuvaus.