Mitä mieltä siitä, että lapsen jokaista pientä kolhua puhallellaan ja voivotellaan.

pienestäkin asiasta ja vastoinkäymisestä.



ap

opettaa lapsellekin empaattisuuta

kuuntelen minkälainen itku on ja sitten päätän tarviiko lohdutusta. "Ei voi sattua jos ei vertakaan tule." :P

Meillä pientä kompastelua yms kommentoidaan ehkä tyyliin "ohhoh, nouseppas siitä" tai "otahan varovaisemmin" Sitten tietysti lohdutetaan jos oikeasti sattuu.



ap

mutta periaatteessa on hyvä, että lapsen tunteet ja tuntemukset otetaan huomioon ja hän saa lohtua sitä kaivatessaan. Hän oppii ottamaan muiden tunteita samalla tavalla huomioon ja tarjoamaan omaa lohdutustaan.

katsotaan tilanteen mukaan mutta kamalampaa minusta on se automaattinen hokema "ei sattunu yhtään" mitä kuulee kans. Vaikka toinen kuinka pahasti kolauttaa tai kolhii niin heti sanotaan "ei käynny kuinkaan". Mistä helvetistä sen voi tietää?! Ennemmin lohdutan ns. turhaan kuin jätän lohduttamatta. Koska vaikka tilanne sivusta katsottuna saattaakin näyttää pieneltä, ei voi oikeasti tietää jos lapseen sattuukin. Minusta se on lapsen tunteiden mitätöimistä jos aina vaan tokaistaan, että ei sattunut yhtään.

ihan "mahdottoman", jopa hän kutsuu lastaan siksi. jokaista ihmettä pitää taputtaa, vaipan kuva pitää näyttää pennulle, jo on ihme ettei pentu kestä hetkeäkään ilman suosiota.

Joku sinulta jo kysyikin.



Tahdotko herätellä provosoiden tästä jonkinlaista keskustelua vai mitä?

lapsensa jäähylle niin lapsi keksii, että häntä sattuu johonkin ja sitten jäähylle laitto keskeytyy äidin lässytykseen voi voi mihin sua sattuu... Kyllä joitain viedään kun pässiä narussa.

"vaipan kuva pitää näyttää pennulle"? Kuulostat ihan ap:ltä, tesitä voisi tulla ystävät.

Ja näillä ylilyönneillä tarkoitan, tapauksia, että lasta ei todellakaan satu, mutta hän menee heti huomiota saadakseen vinkumaan äidilleen.



ap

ihan "mahdottoman", jopa hän kutsuu lastaan siksi. jokaista ihmettä pitää taputtaa, vaipan kuva pitää näyttää pennulle, jo on ihme ettei pentu kestä hetkeäkään ilman suosiota.

Kenelle pennulle pitää näyttää vaipan kuva? Miksi? Miten tämä liittyy alkueperäiseen aiheeseen?

Eikä ongelma luultavasti kuitenkaan ole tuossa tapauksessa empatian liiallisuus vaan päinvastoin (jos äiti itsekin kutsuu lastaan mahdottomaksi).

Sounds so like white trash...

Minä huomioin lapset pienetkin kolhut. En koskaan ohita lapsen mielipahaa, mutta toki lohdutan ns. vamman asteen mukaan. Jos lapsi lyö varpaansa, saatan sanoa melko kepeästi, että no voi itku, osuiko kipeästi ja puhaltaa ja sanoa, että kyllä se siitä. Ei se muksu mitään teatteria koskaan sattuessa vedä, melkein päinvastoin, menee urheasti eteenpäin.



Väitän, että mikäli te systemaattisesti ohitatte lapsen lohdun tarpeen – pienen tai suuren – niin silloin te vasta jouduttekin jossain vaiheessa katsomaan sitä huomionhakua. Kyllä se lapsi koittaa sen huomion ja lohdutuksen ottaa, vaikkette te sitä hänelle soisi.



Miksi muuten ette suo? Ilmeisesti teitä ei juuri ole pienenä lohduteltu? Pitää kasvaa karskiksi ja "vahvaksi"?

että lapsi kompuroi ja jatkaisi matkaa itkemättä, mutta äiti saa kohtauksen ja alkaa lohduttamaan, jolloin lapsi alkaa parkumaan.

sitä vailla, niin isoksi kun on sitä vailla. Asiaa ei jäädä kuitenkaan märehtimään niin, että se sivuuttaa kohtuuttomasti kaiken muun. Sen varjolla ei voi esim. näytellä, ettei voisi syödä tai mennä nukkumaan tai laistaa jotakin muuta epämieluista hommaa. Ei voi viedä kaikkea huomiota esim. aikuisten keskustelusta kahvipöydässä loputtomiin.



Minusta lapset eivät mene pilalle huomiosta ja suukoista, pikemminkin karsastan reipastamisen kulttuuria, joka kieltää poikia itkemästä ja isoja lapsia kiipeämästä syliin. Se aikakausi on erittäin lähihistoriassa. Olen itse myös muuttunut äitinä tässä suhteessa. Isommat lapset saivat reipastavamman kasvatuksen kuin nuoremmat. 10

se vaihdetaan, mitä vaan (vanhempien)mielestä ihmeellistä se lapsi tekee, sille taputetaan jne. ja sitten ihmetellään, kuinka lapsi haluaa koko ajan huomiota. sairasta sanon minä.

huomannut aivan selkeästi, että juuri niistä lapsista tulee niitä vinkujia, jotka ei koskaan saa huomiota ja lohdutusta ennen kuin on sattunut pahasti. Lapsi oppii tuolla tavalla, että huomio on otettava, ei voi luottaa siihen että aikuinen muuten huomaisi jos lapsella on paha olla.

Nämä liialliset lohdutukset menee omalla kohdallani siihen sarjaan, että jokainen perhe tekee tyylillään. Yhtään lasta ei olla pilattu, satutettu tai otettu huostaan tässä maassa sen vuoksi, että vanhemmat lohduttaa liikaa. Ikinä ei voi tietää, miltä tilanne lapsen mielestä on tuntunut, eikä pelkkä fyysinen kipu ole minun mielestäni syy lohduttaa. Säikähtänyt ja pettynyt tai väsynyt lapsi kaipaa aivan yhtä lailla sitä lohdutusta jos ei meinaa jaksaa tsempata.

tässä av:lle kirjoittamisessa on peestä just se, että harva jaksaa lukea alkuperäistä kysymystä kunnolla, ja sitten vaan vastataan aiheen ohi. Olen samaa mieltä kuin AP, että on todella ärsyttävää kun jotkut alkaa heti hössöttään ja kauhistelemaan, vaikka lasta ei olisi oikeasti edes sattunut. Sillä tavalla lapsi itsekin erehtyy luulemaan että jotain vakavampaakin on tapahtunut. Jos lasta oikeasti sattuuu, niin tottakai sitten pitää lohduttaa, tätähän mieltä AP:kin taisi olla, mutta eihän sitä taas kukaan ymmärtänyt.



Terv. Ei AP

7 v tyttö jonka äiti on "ei voi sattua, kun ei tule edes verta"- tyyppiä. Hänen pikkusiskonsa 5 v on samanlainen.



Itse en hössötä enkä kauhistele, mutta en vähättele lapsiani sanomalla että "ei teihin satu" tai "älä kitise, kyllä sinä henkiin jäät". Jos lapseni loukkaa omasta mielestään, niin voin todeta että aijaa, voi ei, tule tänne niin äiti puhaltaa.

Heti otetaan aloitus negatiiviselta kannalta/provona ja ei edes ymmärretä asiaa mistä kyse.



ap