Liityin juuri kirkkoon! Samoten mieheni.

Minusta on varsin luonnollista ensin miettiä rauhassa sitä, mitä arvostaa - ja miksi arvostaa. Sen arvopohdinnan jälkeen tehty päätös liittyä kirkkoon tekee minusta varmasti ihan hyvän seurakuntalaisen kaikkiin niihin "tapakirkkolaisiin" verrattuna, jotka vielä kaiken lisäksi nostavat kytkintä heti, kun tulee ensimmäinen töyssy kirkon kanssa.

Se, että olemme ottaneet aikaa miettiäksemme asiaa tarkoin, ei tee minusta vastuutonta aikuista. Päinvastoin, mielestäni se juuri on merkki vastuullisuudesta.

En minä oletakaan, että pelkkä jäsenyys riittää - aion aktiivisesti ajaa läpi tärkeiksi kokemiani asioita. Kirkossa on tilaa monenlaisille mielipiteille - myös tälle konservatiivisemmalle linjalle, mitä itse edustan vanhemmuudenkysymyksissä.

Ap.

"tapakirkkolaisia" parempi ihminen. Joku voisi oikeasti kysyä, että mistä sinä tiedät yhdenkään "tapakirkkolaisen" uskon syvyyden? Mistä tiedät kuinka kauan hän on esim. kirkosta eroamistaan miettinyt? Ei se, ettei käy seurakunnan tilaisuuksissa jne. oikeasti kerro mitään uskosta. Ei oikea kristitty vertaile omaa uskoaan muihin ja pidä muita alempina ja huonompina. Hän miettii vain sitä riittääkö se oma usko ja pystyykö itse noudattamaan uskonsa opetuksia.

Eikä kirkon jäsenyyden tarkoitus ole ajaa omia arvojaan läpi kaikille, saada kaikki uskomaan samalla tavalla kuin itse. Kyllä se tarkoitus on sen oman uskon vahvistaminen ja myös se, että antaa muillekin tilaa ja oikeuden käyttää omaa omatuntoaan.

Sehän tässä nykykirkossa mättääkin, kun jokainen on ajamassa niitä omia tärkeitä asioitaan, siinä unohtuu lähimmäinen ja se usko kokonaan. Unohdetaan että kirkossa on tasan niin monta mielipidettä kuin on jäsentä, eikä yksikään niistä ole väärä, eikä yhtäkään niistä tarvitse muuttaa. Kuinka sinä voit yksin päättää, miten kaikkien muiden on uskottava?

Ne ovat vääriä, jotka ovat Raamatun vastaisia.

Näin tekevät kaikki, myös esim. Räsänen. Hän ei noudata kaikkia Raamatun antamia käskyjä suoraan vaan katsoo että Raamattua saa myös tulkita oman uskonsa pohjalta.

Kuinka sitten kukaan voi sanoa, että juuri minun tulkintani Raamatusta on se ainoa oikea? Että juuri tuo yksi kohta onkin näin kuten se on kirjoitettu ja toista kohtaa saa tulkita? Mistä hän sen niin varmasti tietää, että näin Jumala on tarkoittanut tehtäväksi? Ja mistä hän tietää että se tulkinta on ihan varmasti oikea? Mistä tämä suuri viisaus tulee juuri näille ihmisille? Mikä heidän omassatunnossaan on niin paljon parempi kuin toisella? Kukaan ei voi tietää toisen uskoa, eikä siten voi päättää että minä uskon paremmin kuin tuo toinen ja että siten minun tulkintani Raamatusta on oikea ja tuon toisen väärä? Meidät on luonut sama Jumala omaksi kuvakseen. Tekikö hän sittenkin toisista vähän enemmän oman näköisiään ja toisista vähemmän, antoi toisille vähän kehnomman omatunnon jolla ei kaikkea käsitetä niin hyvin kuin toisten?

Mun on hirveän vaikea käsittää tätä ehdotonta varmuutta, mä epäilen välillä koko uskoa. Välillä se usko on taas hyvinkin kirkas, mutten mä silti mene ja sano kenellekään, että sinä uskot väärin kun et usko samalla tavalla kuin minä. Minusta myös epäily kuuluu uskoon olennaisesti, sillä jos koskaan ei epäile mitään ei uskoaan tarvitse edes miettiä, ei tarvitse lukea Raamattua enää, sillä siitähän tietää varmasti jo ihan kaiken.

Aika ylimielistä että koet jo matkasi alussa olevasi "tapakirkkolaisia" parempi ihminen.

En (todellakaan) näin koekaan. Huomaa sanamuoto, mitä tuossa yhteydessä käytin: sanoin, että "ihan hyvä" seurakuntalainen - seurakuntalainen ja ihminen ovat kaksi eri asiaa. En ole väittänyt olevani parempi ihminen, enkä todellakaan koe, että olisin valmiimpi uskossani / puhumattakaan uskonnostani, kuin muut. Avoimen mielin ja suurella mielenkiinnolla tälle matkalleni lähden. :-)

Ei oikea kristitty vertaile omaa uskoaan muihin ja pidä muita alempina ja huonompina. Hän miettii vain sitä riittääkö se oma usko ja pystyykö itse noudattamaan uskonsa opetuksia.

En vertaile täällä omassa mielessäni uskoni syvyyttä muihin, jokaisella on omanlaisensa välit Jumalaan ja se on se, mikä on kaikkein tärkeintä. Usko on sydämessä ja se on hyvin henkilökohtainen asia.

Eikä kirkon jäsenyyden tarkoitus ole ajaa omia arvojaan läpi kaikille, saada kaikki uskomaan samalla tavalla kuin itse. Kyllä se tarkoitus on sen oman uskon vahvistaminen ja myös se, että antaa muillekin tilaa ja oikeuden käyttää omaa omatuntoaan. Sehän tässä nykykirkossa mättääkin, kun jokainen on ajamassa niitä omia tärkeitä asioitaan, siinä unohtuu lähimmäinen ja se usko kokonaan. Unohdetaan että kirkossa on tasan niin monta mielipidettä kuin on jäsentä, eikä yksikään niistä ole väärä, eikä yhtäkään niistä tarvitse muuttaa. Kuinka sinä voit yksin päättää, miten kaikkien muiden on uskottava?

Kirjoituksesi oli tältä osin oikein hyvä ja ajatuksia herättävä - jään sitä miettimään. Olet varmasti osaltaan ihan oikeassa. Kuitenkin ajattelen asian myös niin, ettemme me ihmiset ole täällä yksin - kaikki, mitä me teemme tai sanomme, vaikuttaa jollakin tavalla myös toisiin ihmisiin - tältä osin yhdessä rakennamme myös seurakuntamme arvoja. Jokaisen panos on tärkeä.

Minä koen hyvin voimakkaasti tässä ajassa nyt puolustaa näitä perinteisiä, hyviä arvoja ja lapsen oikeuksia. Näen, että niillä on (edelleen tänäkin päivänä) vankkaa todellisuuspohjaa, ja että ne tukevat juuri niitä arvoja, jotka koen tärkeiksi.

Uskoni lisäksi minua kiinnostaa poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunta. Mielestäni yhteiskunnassamme ei ole ollut tarpeeksi arvoihin pohjaavaa poliittista keskustelua aikoihin; ja se on sääli, sillä kaikki me olemme täällä yhdessä ja samassa veneessä tätä yhteiskuntaa rakentamassa. Minun tekoni vaikuttavat sinuun ja sinun tekosi vaikuttavat minuun - ainakin välillisesti.

Ap.

Mun on hirveän vaikea käsittää tätä ehdotonta varmuutta, mä epäilen välillä koko uskoa. Välillä se usko on taas hyvinkin kirkas, mutten mä silti mene ja sano kenellekään, että sinä uskot väärin kun et usko samalla tavalla kuin minä. Minusta myös epäily kuuluu uskoon olennaisesti, sillä jos koskaan ei epäile mitään ei uskoaan tarvitse edes miettiä, ei tarvitse lukea Raamattua enää, sillä siitähän tietää varmasti jo ihan kaiken.

Miksen ole löytänyt teidän ihanien, ajattelevien, fiksujen ihmisten pariin jo aikaisemmin? ?

Ap.

Kaksi aikuiskastetta ja lasten kasteet. Kirkon jäsenyys edellyttää kasteen, siihen ei voi noin vain netissä liittyä (paitsi ne, jotka on kastettu aiemmassa elämänvaiheessa)

Kirkon jäsen ei voi olla ilman kastetta. Niin kauan kun sua ei ole kastettu, että ole liittynyt kirkkoon, vaikka kuinka nettiä näpyttelet.

Sanotaan näin:



•Kaste, rippikoulu ja konfirmaatio ovat oleellinen osa kirkkoon kuulumista. Voit lähettää kirkkoon liittymislomakkeen vaikka Sinua ei olisi kastettu tai konfirmoitu. Voit sopia myöhemmin seurakuntasi kanssa näiden suorittamisesta. Toimitusten muotoon ja sisältöön vaikuttaa ikäsi ja elämäntilanteesi. | Tietoa toimituksista ja kirkkoon liittymisestä



Eli eiköhän asia järjesty, kun seurakunnasta otetaan minuun päin yhteyttä. :-)



Ap.

vasta sitten kun on ottanut kasteen koko perheelleen, käynyt rippikoulun ja konfirmaation. Siihen asti on vaan sanahelinää (ja todennäköistä että mieli ehtii muuttua ennen kuin ap:stä tulee kirkon jäsen..)

ap paljastui siis provoksi..

Tule käymään ja juttelemaan, niin kerron sulle kaiken tän saman ihan henkilökohtaisesti - voidaan katsoa tietokoneen sivuhistoriasta, että mitä kaavakkeita tällä koneella on eilisiltana täytelty ja lähetelty.

Miksi ette epäile kirkosta eroajia provoilijoiksi?! Siinä sakissa niitä varmaan enemmän on. Ihan vaan villi veikkaus.

Ap.

vasta sitten kun on ottanut kasteen koko perheelleen, käynyt rippikoulun ja konfirmaation. Siihen asti on vaan sanahelinää (ja todennäköistä että mieli ehtii muuttua ennen kuin ap:stä tulee kirkon jäsen..)

Motivaatiota multa ainakin löytyy - kuin pienestä kylästä. Ja kuten sanoin, päätös on hyvin harkittu. Kastetta, rippikoulua ja konfirmaatiota odotan suurella mielenkiinnolla, ja vaikka olisi kuinka haasteellista, lupaan sulle, etten luovuta.

Koen tämän niin oikeaksi, että se tahtotila ja motivaatio kantaa pitkälle.

Ap.

haiskahtaa provolta, sillä jos oikeasti olisit liittymässä kirkkoon tietäisit myös, että sinun tulisi käydä rippikoulu.

haiskahtaa provolta, sillä jos oikeasti olisit liittymässä kirkkoon tietäisit myös, että sinun tulisi käydä rippikoulu.

Mukava olisi keskustella näistä jo esille tulleista asioista (kiitos teille asiallisesti kommentoineille ajatuksistanne!), mutta käyhän se toki näinkin, että keskustellaan siitä olenko provoilija vai en sen aikaa, kunnes joku, jolla on enemmän annettavanaan itse keskustelulle, tulee linjoille.

Ap

Ap, joka korjailee painovirhepaholaisiaan pois.

Onko heillä sananvaltaa asiassa? Vallitseeko ap:n perheessä uskonnonvapaus?

Onko mies ja lapset yhtä motivoituneita? Onko heillä sananvaltaa asiassa? Vallitseeko ap:n perheessä uskonnonvapaus?

Koko perhe on yhtä motivoitunut. (Tai no 9kk ikäistä vauvaa lukuun ottamatta - hänen motiiveistaan en vielä tiedä ;D, mutta hänen vanhempanaan teen päätöksen hänen kasteestaan siinä missä muutkin kristityt tekevät).

Miehen kanssa ollaan koko yhdessäoloaikamme ajan keskustelleet uskon asioista aina silloin tällöin, kun sille keskustelulle on tullut tarvetta. Hän tuntee samoin, ja haluaa liittyä tässä vaiheessa elämäänsä kirkkoon - hän harkitsi kirkkoon liittymistä jo silloin 15-vuotiaana, kun kävi rippikoulun.

Ap.

Sen arvopohdinnan jälkeen tehty päätös liittyä kirkkoon tekee minusta varmasti ihan hyvän seurakuntalaisen kaikkiin niihin "tapakirkkolaisiin" verrattuna, jotka vielä kaiken lisäksi nostavat kytkintä heti, kun tulee ensimmäinen töyssy kirkon kanssa.

kuin "tapakirkkolainen". Olet mielestäsi tehnyt paljon enemmän arvopohdintaa, vaikket oikesti tiedä että miten paljon ne muut sitä jo ovat tehneet. Sen lisäksi että luulet etteivät "tapakirkkolaiset" yhtään pohdi arvoja, arvelet myös että he ihan varmasti lähteävät kirkosta kevyin perustein. Sinusta siis on varmasti paljon enemmän "hyötyä" kirkolle kuin noista "tapakirkkolaisista".

Minä koen, että jokainen seurakuntalainen saa elää uskoaan siten miten haluaa. Jos haluaa olla aktiivinen seurakuntalainen niin siihen on oikeus, saa käydä tapahtumissa, saa hakeutua luottamustehtäviin. Minusta ihminen saa myös vetäytyä syrjään, uskoaan saa ilmaista olemalla pelkästään seurakunnan jäsen, ei tarvitse näyttää uskoaan muille käymällä kirkon tilaisuuksissa, uskostaan ei ole edes pakko puhua jos ei halua. Ymmärrän myös sen, että jokaisella ihmisellä ei aina ole energiaa eikä voimavaroja osallistua kaikkeen, perhetilannekin vaikuttaa. Ei sellaisesta seurakuntalaisesta ole "hyötyä" kenellekkään joka osallistuu kirkon toimintaan vain koska tuntee sen pakoksi, niin täytyy tehdä jotta olisi hyvä seurakuntalainen. Eikä se toiminta auta sitä osallistujaa uskossaan yhtään, jos siitä ei saa mitään itselleen, on mukana vain jottei kukaan pääse sanomaan etten ole kyllin hyvä jäsen kirkossani. Niin ja millainen on hyvä seurakuntalainen? Mitkä ovat sen kriteerit? Miten sellaiseksi tullaan, paljonko pohdintaa ja toimintaa se oikein vaatii? Kuinka moneen kirkolliseen tapahtumaan pitää osallistua vaikkapa vuodessa? Kuinka monen ihmisen kanssa pitää puhua uskonasioista? Kuinka paljon uskoa se vaatii ja mistä sen tietää ihan varmasti että uskoo tarpeeksi jotta kelpaa seurakuntaan ja on jopa hyvä seurakuntalainen?

Siksi minä en vertaa itseäni ja uskoani muihin, koitan olla omalla tavallani hyvä seurakuntalainen ja uskovainen. Sillä minä tiedän vain oman uskoni, en muiden, enkä voi siten sanoa että olen hyvä seurakuntalainen verrattuna kaikkiin noihin "tapakirkkolaisiin". Välillä koen olevani kohtalaisen hyvä kirkon jäsen, välillä tuntuu että minua kehnompaa ei kirkosta löydy, ylivertainen en ole koskaan kokenut olevani, ei tällä uskolla siihen pysty koskaan. Ei kirkon jäsenyys ole mitään kilpailua siitä kuka meistä on paras tai edes hyvä tai kenellä on ne oikeimmat mielipiteet. Jokainen on sellainen kuin on ja se riittää.

Sen arvopohdinnan jälkeen tehty päätös liittyä kirkkoon tekee minusta varmasti ihan hyvän seurakuntalaisen kaikkiin niihin "tapakirkkolaisiin" verrattuna, jotka vielä kaiken lisäksi nostavat kytkintä heti, kun tulee ensimmäinen töyssy kirkon kanssa.

kuin "tapakirkkolainen". Olet mielestäsi tehnyt paljon enemmän arvopohdintaa, vaikket oikesti tiedä että miten paljon ne muut sitä jo ovat tehneet. Sen lisäksi että luulet etteivät "tapakirkkolaiset" yhtään pohdi arvoja, arvelet myös että he ihan varmasti lähteävät kirkosta kevyin perustein. Sinusta siis on varmasti paljon enemmän "hyötyä" kirkolle kuin noista "tapakirkkolaisista". Minä koen, että jokainen seurakuntalainen saa elää uskoaan siten miten haluaa. Jos haluaa olla aktiivinen seurakuntalainen niin siihen on oikeus, saa käydä tapahtumissa, saa hakeutua luottamustehtäviin. Minusta ihminen saa myös vetäytyä syrjään, uskoaan saa ilmaista olemalla pelkästään seurakunnan jäsen, ei tarvitse näyttää uskoaan muille käymällä kirkon tilaisuuksissa, uskostaan ei ole edes pakko puhua jos ei halua. Ymmärrän myös sen, että jokaisella ihmisellä ei aina ole energiaa eikä voimavaroja osallistua kaikkeen, perhetilannekin vaikuttaa. Ei sellaisesta seurakuntalaisesta ole "hyötyä" kenellekkään joka osallistuu kirkon toimintaan vain koska tuntee sen pakoksi, niin täytyy tehdä jotta olisi hyvä seurakuntalainen. Eikä se toiminta auta sitä osallistujaa uskossaan yhtään, jos siitä ei saa mitään itselleen, on mukana vain jottei kukaan pääse sanomaan etten ole kyllin hyvä jäsen kirkossani. Niin ja millainen on hyvä seurakuntalainen? Mitkä ovat sen kriteerit? Miten sellaiseksi tullaan, paljonko pohdintaa ja toimintaa se oikein vaatii? Kuinka moneen kirkolliseen tapahtumaan pitää osallistua vaikkapa vuodessa? Kuinka monen ihmisen kanssa pitää puhua uskonasioista? Kuinka paljon uskoa se vaatii ja mistä sen tietää ihan varmasti että uskoo tarpeeksi jotta kelpaa seurakuntaan ja on jopa hyvä seurakuntalainen? Siksi minä en vertaa itseäni ja uskoani muihin, koitan olla omalla tavallani hyvä seurakuntalainen ja uskovainen. Sillä minä tiedän vain oman uskoni, en muiden, enkä voi siten sanoa että olen hyvä seurakuntalainen verrattuna kaikkiin noihin "tapakirkkolaisiin". Välillä koen olevani kohtalaisen hyvä kirkon jäsen, välillä tuntuu että minua kehnompaa ei kirkosta löydy, ylivertainen en ole koskaan kokenut olevani, ei tällä uskolla siihen pysty koskaan. Ei kirkon jäsenyys ole mitään kilpailua siitä kuka meistä on paras tai edes hyvä tai kenellä on ne oikeimmat mielipiteet. Jokainen on sellainen kuin on ja se riittää.

Paitsi en edelleenkään siitä, että olisin jotenkin korottanut itseni niiden ihmisten yläpuolelle, jotka ovat esimerkiksi ns. "tapakirkkolaisia" - en ajatuksissani ainakaan. Reaktioni oli myös vastareaktio sille, että osallisuuttani kyseenalaistettiin - huomasitko sinä tämän? Nöyryys on mielestäni hyvin tärkeää kaikkia asioita (ja ihmisiä) lähestyttäessä, en siis pidä itseäni millään tavalla ylivertaisena muihin nähden, ole ihan huoleti.

Muilta osin jälleen todella fiksua pohdintaa, ja ihan samalla lailla minäkin uskon ja sen harjoittamisen koen.

Olen vain niin innostunut ja onnellinen, kun vihdoin saimme tehtyä tämän (meidän perheelle) hyvin tärkeän päätöksen - minulla on sellainen olo, kuin olisin tullut pitkällisen etsinnän jälkeen kotiin. ?

Ap.

Ihmettelen kovasti jos sinulla on tuollaisia tuntemuksia ja vasta nyt liityt kirkon jäseneksi. Niiden arvojen eteen pitää tehdä kyllä muutakin työtä. Pelkkä jäsenyys ei riitä. Mutta onnea alkaneelle arvojen etsinnälle. Johan se oli aikakin jos on jo kolme lastakin. Tervetuloa vastuulliseen aikuisuuteen.

Minusta on varsin luonnollista ensin miettiä rauhassa sitä, mitä arvostaa - ja miksi arvostaa. Sen arvopohdinnan jälkeen tehty päätös liittyä kirkkoon tekee minusta varmasti ihan hyvän seurakuntalaisen kaikkiin niihin "tapakirkkolaisiin" verrattuna, jotka vielä kaiken lisäksi nostavat kytkintä heti, kun tulee ensimmäinen töyssy kirkon kanssa. Se, että olemme ottaneet aikaa miettiäksemme asiaa tarkoin, ei tee minusta vastuutonta aikuista. Päinvastoin, mielestäni se juuri on merkki vastuullisuudesta. En minä oletakaan, että pelkkä jäsenyys riittää - aion aktiivisesti ajaa läpi tärkeiksi kokemiani asioita. Kirkossa on tilaa monenlaisille mielipiteille - myös tälle konservatiivisemmalle linjalle, mitä itse edustan vanhemmuudenkysymyksissä. Ap.

Kyllä sinusta erinomainen seurakunnan jäsen tulee. Erityisesti hajuraon vetäminen tapakristittyjen ja kunnon uskovien välille on tärkeää. Ja siitä sitten pikkuhiljaa voi alkaa korottaa itseään seurakunnan eturiviin.

Sen arvopohdinnan jälkeen tehty päätös liittyä kirkkoon tekee minusta varmasti ihan hyvän seurakuntalaisen kaikkiin niihin "tapakirkkolaisiin" verrattuna, jotka vielä kaiken lisäksi nostavat kytkintä heti, kun tulee ensimmäinen töyssy kirkon kanssa.

kuin "tapakirkkolainen". Olet mielestäsi tehnyt paljon enemmän arvopohdintaa, vaikket oikesti tiedä että miten paljon ne muut sitä jo ovat tehneet. Sen lisäksi että luulet etteivät "tapakirkkolaiset" yhtään pohdi arvoja, arvelet myös että he ihan varmasti lähteävät kirkosta kevyin perustein. Sinusta siis on varmasti paljon enemmän "hyötyä" kirkolle kuin noista "tapakirkkolaisista". Minä koen, että jokainen seurakuntalainen saa elää uskoaan siten miten haluaa. Jos haluaa olla aktiivinen seurakuntalainen niin siihen on oikeus, saa käydä tapahtumissa, saa hakeutua luottamustehtäviin. Minusta ihminen saa myös vetäytyä syrjään, uskoaan saa ilmaista olemalla pelkästään seurakunnan jäsen, ei tarvitse näyttää uskoaan muille käymällä kirkon tilaisuuksissa, uskostaan ei ole edes pakko puhua jos ei halua. Ymmärrän myös sen, että jokaisella ihmisellä ei aina ole energiaa eikä voimavaroja osallistua kaikkeen, perhetilannekin vaikuttaa. Ei sellaisesta seurakuntalaisesta ole "hyötyä" kenellekkään joka osallistuu kirkon toimintaan vain koska tuntee sen pakoksi, niin täytyy tehdä jotta olisi hyvä seurakuntalainen. Eikä se toiminta auta sitä osallistujaa uskossaan yhtään, jos siitä ei saa mitään itselleen, on mukana vain jottei kukaan pääse sanomaan etten ole kyllin hyvä jäsen kirkossani. Niin ja millainen on hyvä seurakuntalainen? Mitkä ovat sen kriteerit? Miten sellaiseksi tullaan, paljonko pohdintaa ja toimintaa se oikein vaatii? Kuinka moneen kirkolliseen tapahtumaan pitää osallistua vaikkapa vuodessa? Kuinka monen ihmisen kanssa pitää puhua uskonasioista? Kuinka paljon uskoa se vaatii ja mistä sen tietää ihan varmasti että uskoo tarpeeksi jotta kelpaa seurakuntaan ja on jopa hyvä seurakuntalainen? Siksi minä en vertaa itseäni ja uskoani muihin, koitan olla omalla tavallani hyvä seurakuntalainen ja uskovainen. Sillä minä tiedän vain oman uskoni, en muiden, enkä voi siten sanoa että olen hyvä seurakuntalainen verrattuna kaikkiin noihin "tapakirkkolaisiin". Välillä koen olevani kohtalaisen hyvä kirkon jäsen, välillä tuntuu että minua kehnompaa ei kirkosta löydy, ylivertainen en ole koskaan kokenut olevani, ei tällä uskolla siihen pysty koskaan. Ei kirkon jäsenyys ole mitään kilpailua siitä kuka meistä on paras tai edes hyvä tai kenellä on ne oikeimmat mielipiteet. Jokainen on sellainen kuin on ja se riittää.

Paitsi en edelleenkään siitä, että olisin jotenkin korottanut itseni niiden ihmisten yläpuolelle, jotka ovat esimerkiksi ns. "tapakirkkolaisia" - en ajatuksissani ainakaan. Reaktioni oli myös vastareaktio sille, että osallisuuttani kyseenalaistettiin - huomasitko sinä tämän? Nöyryys on mielestäni hyvin tärkeää kaikkia asioita (ja ihmisiä) lähestyttäessä, en siis pidä itseäni millään tavalla ylivertaisena muihin nähden, ole ihan huoleti. Muilta osin jälleen todella fiksua pohdintaa, ja ihan samalla lailla minäkin uskon ja sen harjoittamisen koen. Olen vain niin innostunut ja onnellinen, kun vihdoin saimme tehtyä tämän (meidän perheelle) hyvin tärkeän päätöksen - minulla on sellainen olo, kuin olisin tullut pitkällisen etsinnän jälkeen kotiin. ? Ap.

Raamattu opettaa, että pitää kääntää vain toinen poski. Mutta kyllä sinusta hyvä seurakunnan jäsen tulee. En ole huomannut tätä posken-kääntö -mentaliteettiä varsinkaan tosi uskovilla. Tapakristityt ovat kai sen verran kevyemmällä mielellä liikkeellä, että vastareaktio on posken kääntö.

Onko mies ja lapset yhtä motivoituneita? Onko heillä sananvaltaa asiassa? Vallitseeko ap:n perheessä uskonnonvapaus?

Koko perhe on yhtä motivoitunut. (Tai no 9kk ikäistä vauvaa lukuun ottamatta - hänen motiiveistaan en vielä tiedä ;D, mutta hänen vanhempanaan teen päätöksen hänen kasteestaan siinä missä muutkin kristityt tekevät). Miehen kanssa ollaan koko yhdessäoloaikamme ajan keskustelleet uskon asioista aina silloin tällöin, kun sille keskustelulle on tullut tarvetta. Hän tuntee samoin, ja haluaa liittyä tässä vaiheessa elämäänsä kirkkoon - hän harkitsi kirkkoon liittymistä jo silloin 15-vuotiaana, kun kävi rippikoulun. Ap.

Tämä nyt on aika hassu juttu. Yleensä rippikoulun käyneet OVAT kirkonjäseniä.

Sen arvopohdinnan jälkeen tehty päätös liittyä kirkkoon tekee minusta varmasti ihan hyvän seurakuntalaisen kaikkiin niihin "tapakirkkolaisiin" verrattuna, jotka vielä kaiken lisäksi nostavat kytkintä heti, kun tulee ensimmäinen töyssy kirkon kanssa.

kuin "tapakirkkolainen". Olet mielestäsi tehnyt paljon enemmän arvopohdintaa, vaikket oikesti tiedä että miten paljon ne muut sitä jo ovat tehneet. Sen lisäksi että luulet etteivät "tapakirkkolaiset" yhtään pohdi arvoja, arvelet myös että he ihan varmasti lähteävät kirkosta kevyin perustein. Sinusta siis on varmasti paljon enemmän "hyötyä" kirkolle kuin noista "tapakirkkolaisista". Minä koen, että jokainen seurakuntalainen saa elää uskoaan siten miten haluaa. Jos haluaa olla aktiivinen seurakuntalainen niin siihen on oikeus, saa käydä tapahtumissa, saa hakeutua luottamustehtäviin. Minusta ihminen saa myös vetäytyä syrjään, uskoaan saa ilmaista olemalla pelkästään seurakunnan jäsen, ei tarvitse näyttää uskoaan muille käymällä kirkon tilaisuuksissa, uskostaan ei ole edes pakko puhua jos ei halua. Ymmärrän myös sen, että jokaisella ihmisellä ei aina ole energiaa eikä voimavaroja osallistua kaikkeen, perhetilannekin vaikuttaa. Ei sellaisesta seurakuntalaisesta ole "hyötyä" kenellekkään joka osallistuu kirkon toimintaan vain koska tuntee sen pakoksi, niin täytyy tehdä jotta olisi hyvä seurakuntalainen. Eikä se toiminta auta sitä osallistujaa uskossaan yhtään, jos siitä ei saa mitään itselleen, on mukana vain jottei kukaan pääse sanomaan etten ole kyllin hyvä jäsen kirkossani. Niin ja millainen on hyvä seurakuntalainen? Mitkä ovat sen kriteerit? Miten sellaiseksi tullaan, paljonko pohdintaa ja toimintaa se oikein vaatii? Kuinka moneen kirkolliseen tapahtumaan pitää osallistua vaikkapa vuodessa? Kuinka monen ihmisen kanssa pitää puhua uskonasioista? Kuinka paljon uskoa se vaatii ja mistä sen tietää ihan varmasti että uskoo tarpeeksi jotta kelpaa seurakuntaan ja on jopa hyvä seurakuntalainen? Siksi minä en vertaa itseäni ja uskoani muihin, koitan olla omalla tavallani hyvä seurakuntalainen ja uskovainen. Sillä minä tiedän vain oman uskoni, en muiden, enkä voi siten sanoa että olen hyvä seurakuntalainen verrattuna kaikkiin noihin "tapakirkkolaisiin". Välillä koen olevani kohtalaisen hyvä kirkon jäsen, välillä tuntuu että minua kehnompaa ei kirkosta löydy, ylivertainen en ole koskaan kokenut olevani, ei tällä uskolla siihen pysty koskaan. Ei kirkon jäsenyys ole mitään kilpailua siitä kuka meistä on paras tai edes hyvä tai kenellä on ne oikeimmat mielipiteet. Jokainen on sellainen kuin on ja se riittää.

Paitsi en edelleenkään siitä, että olisin jotenkin korottanut itseni niiden ihmisten yläpuolelle, jotka ovat esimerkiksi ns. "tapakirkkolaisia" - en ajatuksissani ainakaan. Reaktioni oli myös vastareaktio sille, että osallisuuttani kyseenalaistettiin - huomasitko sinä tämän? Nöyryys on mielestäni hyvin tärkeää kaikkia asioita (ja ihmisiä) lähestyttäessä, en siis pidä itseäni millään tavalla ylivertaisena muihin nähden, ole ihan huoleti. Muilta osin jälleen todella fiksua pohdintaa, ja ihan samalla lailla minäkin uskon ja sen harjoittamisen koen. Olen vain niin innostunut ja onnellinen, kun vihdoin saimme tehtyä tämän (meidän perheelle) hyvin tärkeän päätöksen - minulla on sellainen olo, kuin olisin tullut pitkällisen etsinnän jälkeen kotiin. ? Ap.

Raamattu opettaa, että pitää kääntää vain toinen poski. Mutta kyllä sinusta hyvä seurakunnan jäsen tulee.

Samaa mietin itsekin. Mutta hyväksyn sen, että olen uskoni kanssa ja ihmisenä vajavainen siinä missä kuka tahansa muukin - saan olla rauhassa tällä matkalla, ei minun tarvitse olla valmis. ?

Ap.