vihdoin ero 10v parisuhde helvetin jälkeen

Tiedän tunteen, vaikken noin pitkästä suhteesta/helvetistä eronnutkaan (suhde 8 vuotta, helvettiä ehkä 4...). Älä syyllistä itseäsi, vielä ei ole myöhäistä. Ja tottahan sä onnen löydät, mutta ennen kaikkea opettele ottamaan itse vastuu onnestasi, sitä myöden ja ajan kanssa olet valmis hyvään parisuhteeseenkin. Yksin on ihana olla... Sitten kun löydät sen tunteen, eiku silmät auki! :)



Ihanaa syksyä sinkulle! :)

Lopetin itse nukuttuani viisi vuotta eri huoneessa ilman minkäänlaista kontaktia toiseen ihmiseen. Lasten vuoksi, tietysti. No, huusimmehan me toisillemme toki.



Olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin, lastenkin takia. Se kaikki parisuhteen sisällä vellonut musta näkyy nyt lapsissa, eikä siitä tosiasiasta tule kovin hyvä fiilis.



Olen tyytyväinen valintaani, vaikka ei se minusta tuttavapiirin sankaria tehnyt. Minunhan miehenä olisi pitänyt vain purra hampaat yhteen ja antaa mennä, kyllä mies nyt naisen kuin naisen kestää.



En halunnut kestää.



Eron jälkeen olo oli kuin olisin päässyt pois jostakin hapettomasta tilasta. Tein pitkiä aamukävelyitä ja haukoin maailmaa, kaikki näytti toiselta, en ollut nähnyt mitään enää vuosiin.



Olin puolisentoista vuotta täydellisessä selibaatissa, en halunnut olla missään tekemisissä naisten kanssa. Totta puhuen se fyysinen ja henkinen hylkiminen oli romahduttanut oman kehonkuvani, itsetuntoni, ja seksuaalisen itsevarmuuteni täysin.



Minulla oli sellainen olo, että en kelpaa tai riitä kenellekään. En oikein pysty edes kuvailemaan miten heikoissa kantimissa olin suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen.



Naisvihaakin oli ilmassa.



Nyt olen varovasti tapaillut erästä naista, mutta aristan vieläkin asiaa selvästi, kolmen vuoden jälkeen. Etsin jatkuvasti merkkejä siitä suu auki vieressä rääkyvästä paholaisesta, ja en pysty sietämään kitinää taio negatiivisuutta.



Saa nähdä toipuuko tästä koskaan, sydämessä nyt ainakin tuntuu jo jotakin lämmintä läikähdystä välillä.



Lapsia kohtaan on tietysti tuntunut aina - ja lapsia hoitelen 50/50.



t. Äijä

Sinä kyllä selviät. Tuolla itsetuntemuksella kyllä selviää.



Minä itse olen keskellä pahinta kriisiä. Odotan omaa asuntoa. Mutta helvettiä ei meillä ole ollut. Mies vain ilmoitti 20 vuoden jälkeen, että tässä ei ole mitään järkeä, että hän haluaa lisää vapautta, että olemme kasvaneet erillemme, että nyt on liian myöhäistä tehdä mitään. Minä en tiennyt tästä erilleen kasvamisesta mitään.



Minä yritän vasta selvitä hengissä enkä tiedä,miten tulen suhtautumaan vastakkaiseen sukupuoleen. Sen tiedän,että en halua ihmistä, joka hymyilee päälle,mutta hautoo muita sisällään eikä puhu. Ja sen tiedän, että jos minulla vielä joku on ja hän sanoo haluavansa lisää "vapautta", niin potkaisen pellolle saman tien kysymättä. Se tietää aina toista naista.

ja olet vielä nuori. Älä katkeroidu ja jää muhimaan menneisiin - onnea ja tsemppiä!

selibaatissa, joten ei, uutta onnea miehen muodossa sulle ei enää tule.

Avioero on synti.

mä sain saman aikaan, mutta vasta 20 vuoden jälkeen...tosin ei meidän yhteiselo sentään helvettiä ollut, mutta ahdistavaa kuitenkin. Nyt on oma asunto ja aivot alkaa selkiytymään kamalasta stressistä. Sinkkuna en kyllä kerinnyt olemaan kuin pari viikkoa, mutta ehkä vielä joskus :)