Liian herkäksi kasvatettu?
6,5-vuotias poikamme on aika herkkä. Hänellä on myös dramaqueen-taipumuksia. Asiasta keskusteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä päiväkodin henkilökunnankin kanssa. Pyrimme yhdessä kasvattamaan pikkumiestä niin että hän ei "jäisi jalkoihin", mutta voisi kumminkin tietyllä tapaa olla oma itsensä.
Jäinkin miettimään sitä, että paljonko kasvatuksella on osuutta tässä herkkyysasiassa? Olenko tahtomattani tukenut herkkyyttä liiaksikin?
Esimerkki tästä aamusta. Poika oli koko aamun (suunnilleen klo 7 asti...) odottanut, että pääsee hakemaan yhtä hyvää kaveriaan ulos. Hiukan ennen puoltapäivää annoin luvan mennä. Olin jo etukäteen puhunut lapselle, että varautuu siihen, että "Ville" ei ole kotona tai "Villelle" ei käy muuten vaan.
No pianhan sieltä sitten riennettiin itkien kotiin. Ville ei ollut kotona.
Minä ja mies suhtaudumme tilanteeseen hiukan eri tavalla. Mies on tylympi. "Älähän viitsi itkeä" -linjaa. Hän ei sano sitä lapselle rumasti, vaan lempeämmin. Hän ei kuitenkaan tavallaan lohduta.
Minä taas otan lapsen mielellään siinä vaiheessa syliin. Annan itkeä hetken ja sitten juttelen. Kerron, että voi mennä kysymään Villeä myöhemmin uudestaan ulos ja että sillä aikaa voi puuhata kotona muuta. En missään nimessä lahjo lasta; "Ota tikkari, niin tulee parempi mieli.". Asiasta selvitään puhumalla.
Mietinkin, että onko oma toimintani vahvistanut lapsen käytöstä?
Millä ylenmääräinen herkkyys saataisin kuriin kuitenkaan lasta lyttäämättä?
Kommentit (32)
en lähtisi niihin pettymystilanteisiin mukaan. Toisin sanoen, ne voi kuitata "voi voi, aina ei ole kavereita". Ja jättää asia siihen. Ylenmääräinen sylittely ja lohdutus ikään kuin ruokkivat pettymystä.
Ei niitä pettymystilanteita tarvitse erikseen tuottaa. Elämä ne aiheuttaa.
Olen eri mieltä. Vain lohdutettu lapsi voi oppia sietämään pettymyksiä. Tässäkin kultainen keskitie on paras; pettymystä ei tarvitse lietsoa, mutta aikuisen antama tuki ja turva auttaa pääsemään pettymyksistä yli. Näin lapsi oppii tunnesäätelyä ja ajan kanssa oppii sietämään pettymyksiä ihan itse. Pettymyksen tunteen kieltäminen ei johda hyvään.
Pyrin tietysti tarjoamaan hellyyttä ja läheisyyttä paljon muutenkin. Koska ollaan kovia myös lukemaan, niin vauhdikas lauantai-ilta perheessämme saattaa olla sitä, että kökötetään sohvalla vierekkäin ja luetaan :)
Hyvin harvoin myös torjun lapsen sylipyynnön. Torjuntakin johtunee yleensä siitä, että olen juuri laittamassa ruokaa tai kiiruhtamassa vessaan tms.
Mutta saattaa olla, että olisi hyvä kiinnittää huomiota vielä enemmän siihen läheisyyteen, joka ei ole sidoksissa lohduttamiseen.
Päiväkodissa tuollaiseen "dramaqueen" kohtaukseen suhtaudutaan melko kevyesti. Sellaisella "voivoi" -asenteella, mikäli asia ihan todella on oikeasti vähäpätöinen. Minusta se on ok. Johan siinä menisi kaikkien hermot, jos yhtä alettaisiinkin kovastikin paapoa.
Muistan olleeni vähän samanlainen lapsi. Olin ainokainen, eikä suvussamme ollut muita samanikäisiä. Me myös perheenä vietimme aikaa mökillä yms. paikoissa, joissa ei ollut lapsia. Muistan, että kaverit oli mulle tosi tärkeitä, ja pettymys suuri, jos he eivät halunneetkaan/voineetkaan leikkiä kanssani. Ehkä jos kotona olisi ollut leikkikaveri, ei muiden lasten seura olisi ollut niin elämän ja kuoleman asia.
Jos lapsi kuitenkin hyvin kestää muita pettymyksiä, kuten ettei saa haluamiaan tavaroita kaupasta yms, niin ei minusta hänen pettymysten sietokyvyssään ole mitään vikaa.
Itse olen ajatellut, että jos nyt syntyvä lapsi jää ainoaksi, niin kiinnitän oikein paljon huomiota siihen, että lapsella olisi paljon kontakteja muihin lapsiin..
Mutta sen ajan ulkopuolella onkin hiljaisempaa. Naapurissa on pari samanikäistä lasta, joiden kanssa leikkii, mutta arki-illat ovat niissäkin perheissä ohjelmantäyteisiä kuten meillä; kauppakäyntiä, harrastuksia ym. Menevät ristikkäin siis usein.
Viikonloppuna sitten saattaa ollakin enemmän mahdollisuuksia yhteiseen aikaan kavereiden kanssa. Paitsi esim. juuri tänään.
Harrastuksena lapsella on tällä hetkellä jalkapallo, mutta sieltä ei ole sellaisia varsinaisia kaveruussuhteita päässyt ainakaan vielä syntymään.
Hankalahan sitä on kaveriksi muuttua :-/ Soisin, että pojalla olisi enemmän kavereita, mutta mahdollisuudet siihen ovat yllättävän rajalliset.
Mitä tulee pettymysten tuottamiseen, minusta typerämpää kommenttia ei ole kuultu. Ihan tavallinen elämä tuottaa pettymyksiä, ei niitä tartte hakemalla hakea, joskaan ei tietenkään hyvitellä tyyliin että "koska Ville ei päässyt ulos, äiti ostaa sulle hienon lelun".
Tunnepuolella suomalainen kasvatus on heikoimmmillaan. Täällä ei saa edes myöntää kokevansa pettymystä tai muita negatiivisia tunteita, vaikka juuri näiden tunteiden myöntäminen ja niiden käsittely auttaa pääsemään niistä yli.
Eli tietysti lapsellasi on oikeus tuntea pettymystä, jos on ehtinyt toivoa jotain kivaa. Sinä voit sanoa, että ymmärrät pettymyksen mutta muistuttaa myös, että varmaan jokin muu päivä Ville pääsee leikkimään.
Mitä tulee pettymysten tuottamiseen, minusta typerämpää kommenttia ei ole kuultu. Ihan tavallinen elämä tuottaa pettymyksiä, ei niitä tartte hakemalla hakea, joskaan ei tietenkään hyvitellä tyyliin että "koska Ville ei päässyt ulos, äiti ostaa sulle hienon lelun".
Tunnepuolella suomalainen kasvatus on heikoimmmillaan. Täällä ei saa edes myöntää kokevansa pettymystä tai muita negatiivisia tunteita, vaikka juuri näiden tunteiden myöntäminen ja niiden käsittely auttaa pääsemään niistä yli.
Eli tietysti lapsellasi on oikeus tuntea pettymystä, jos on ehtinyt toivoa jotain kivaa. Sinä voit sanoa, että ymmärrät pettymyksen mutta muistuttaa myös, että varmaan jokin muu päivä Ville pääsee leikkimään.
Kun tunne tulee sanoitetuksi ja ymmärretyksi aikuisen kanssa, siitä ylipääseminen helpottuu ja vähitellen taito päästä pettymyksistä yli kasvaa niin, että lapsi kykenee siihen itsenäisesti. Mikään ei ole pahempaa kuin se, että jos on oikeasti jostain pettynyt, toinen tulee siihen väheksymään sitä tilannetta ja tapahtumaa mikä pettymyksen aiheutti. Kuka voi sanoa toiselle mistä saa pettyä ja mistä ei.
Avainjuttu tässä on nimenomaan sen mallin, jolla pettymyksestä pääsee yli, opettelu ja sisäistäminen. Siihen tunteeseen ei takerruta vaan selitetään miltä lapsesta mahdollisesti tuntuu, miksi tuntuu ja sitten jatketaan jotain muuta juttua. Turvallinen paikka tähän on aikuisen syli. Tätä on lapsena hyvä opetella juuri niinkin pienellä asialla kuin "Ville" ei ollutkaan kotona.
Tämä herkkikseni syö hermojani, kun kaikki fyysistet koettelemukset ovat aina niin äärimmäisiä. KAUHEAN kylmä, KAUHEAN kuuma, SATTUUU IHAN HIRVEÄSTI jne. Nyt olen opetellut ajattelemaan, että ei tahallaan yritä dranatsoida, vaan todella kokee asiat toisin kuin muut perheenjäsenet.
On hirveä jännittämään uusia tilanteita, voi odottaa kovasti jotain pientä juttua (vaikka yhteistä ostosreissua) ja pettyy kovasti kun tulee muutoksia suunnitelmiin. Pelejä ei paljoa pelattu alle kouluikäisenä, nyt (10v) osaa jo ottaa rennommin ja nauttia pelaamisesta.
Peleillä tarkoitan lautapelejä, korttipelejä tms, liikunnalliset pelit harvoin innostavat, ehkä koska ei kestä tönimistä ja kaatumista.
Tuo pettymysten huono sieto on joksu kärjistynyt, kun on ollut muutakin jännää, esim omilla synttäreillä, kun on hävinnyt hauskaksi tarkoitetun seuraleikin.
Mutta ikä on siis vähän auttanut pettymysten kanssa, kuitenkin edelleen äidin herkkis.
20: Satutko muistamaan, mikä se Keltikankaan kirja oli? Temperamentti ja koulumenestys? tjsp.
Meidän 6,5-vuotias on myös superherkkä. Ja niin olen itsekin. Kasvattajana olen silti melko realisti.
Mielestäni syliä ei voi antaa liikaa.
Mutta on jotenkin opeteltava erottamaan kaksi asiaa: tunne ja toiminta.
Lapsen tunne-elämä kasvaa ja kehittyy hyvin, kun hänen tunteisiinsa vastataan ja niiden olemassaolo hyväksytään. Mutta tunnetila ei automaattisesti saa muuttua toiminnaksi. Liiallinen itkeminen (no ei nyt tässä Villen ulospääsytapauksessa, mutta noin ylipäänsä, siis teoriassa, on jo toimintaa) voi muuttua häiriöksi. Tai nuo drama-queen elkeet (joita on meidänkin lapsella, esim laittaa silmät kii eikä suostu edes katsomaan jos neuvotaan vaikkapa askartelussa jokin asia, itkee vain epäonnistumistaan) ovat toimintaa, joita voi oppia hallitsemaan.
Kun kerran lapsi on puhelias ja pohtiva, voitte vaikka teoriassakin tästä puhua. Matti suuttuu Pekalle. Onko Matin siis oikeus lyödä Pekkaa? (todennäköisesti lapsesi osaa vastata oikein, että silti ei ole) ---- tästä voi liukua pikkuhiljaa lapseen itseensä: Kun sinä petyt jostain, niin ei silti tarvitse välttämättä romahtaa noin paljon. Voi vaan ajatella, että nyt minä tästä petyin, mutta menenpäs tekemään jotain muuta---
Omalle lapselleni nimenomaan pettymykset ovat se pahin herkkyyttä koetteleva asia. Olen yrittänyt siitä puhua ja kannustaa, että vaikka äitikin esimerkiksi pettyy työpäiväänsä, silti tulen kotiin ja teen ruokaa enkä vain pelkästään makaa itkemässä. pettyneenäkin voi toimia ja keksiä uusia tapoja piristää mieltään.
Jotain tämmöstä, itsekin asian suhteen oppilaana..
6,5-vuotias poikamme on aika herkkä. Hänellä on myös dramaqueen-taipumuksia. Asiasta keskusteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä päiväkodin henkilökunnankin kanssa. Pyrimme yhdessä kasvattamaan pikkumiestä niin että hän ei "jäisi jalkoihin", mutta voisi kumminkin tietyllä tapaa olla oma itsensä.
Jäinkin miettimään sitä, että paljonko kasvatuksella on osuutta tässä herkkyysasiassa? Olenko tahtomattani tukenut herkkyyttä liiaksikin?
Esimerkki tästä aamusta. Poika oli koko aamun (suunnilleen klo 7 asti...) odottanut, että pääsee hakemaan yhtä hyvää kaveriaan ulos. Hiukan ennen puoltapäivää annoin luvan mennä. Olin jo etukäteen puhunut lapselle, että varautuu siihen, että "Ville" ei ole kotona tai "Villelle" ei käy muuten vaan.
No pianhan sieltä sitten riennettiin itkien kotiin. Ville ei ollut kotona.Minä ja mies suhtaudumme tilanteeseen hiukan eri tavalla. Mies on tylympi. "Älähän viitsi itkeä" -linjaa. Hän ei sano sitä lapselle rumasti, vaan lempeämmin. Hän ei kuitenkaan tavallaan lohduta.
Minä taas otan lapsen mielellään siinä vaiheessa syliin. Annan itkeä hetken ja sitten juttelen. Kerron, että voi mennä kysymään Villeä myöhemmin uudestaan ulos ja että sillä aikaa voi puuhata kotona muuta. En missään nimessä lahjo lasta; "Ota tikkari, niin tulee parempi mieli.". Asiasta selvitään puhumalla.Mietinkin, että onko oma toimintani vahvistanut lapsen käytöstä?
Millä ylenmääräinen herkkyys saataisin kuriin kuitenkaan lasta lyttäämättä?
Lapsesi on aivan ilmeisesti surullinen. Tapasi yrittää auttaa tuntuu hyvältä. Ei surullisista vaikeista tunteista pääse niiden kieltämisellä.Uskon myös että pojallasi on asioita ja tunteita jotka liittyvät tilanteisiin josta ette ole vielä puhuneet.Ja nämä tunteet häiritsevät lapsesi arkea.En tiedä miten kauan poikasi on päivähoidossa ollut mutta ei ole epätavallista että vanhemmat eivät oikein ole pystyneet seuraamaan lapsen arkea kon ovat työssä olleet ja erossaolo lapseen on päivittäin ollut pitkä, silloin ei myöskään ehkä ole ollut mahdollisuutta jakaa ja myötäelää lapsen tunteita kun tämä oli pieni eikä niistä edes pystynyt itse kertomaan.
Reippaus ja uskallus tulee ainostaan sen kautta että kokee että hallitsee itse tunteitaan ja elämäänssä, kehottaisin Sinua juttelemaan enemmän poikasi kanssa hänen päiväkotipäivästään mitä tehnyt ja miltä asiat tuntuneet mikä on ehkäollut hankalaa jne.
Reippaus ja uskallus tulee ainostaan sen kautta että kokee että hallitsee itse tunteitaan ja elämäänssä, kehottaisin Sinua juttelemaan enemmän poikasi kanssa hänen päiväkotipäivästään mitä tehnyt ja miltä asiat tuntuneet mikä on ehkäollut hankalaa jne.
Ainokainen kun on, niin me vanhemmat olemme pääasiassa hänen ainoaa arki-iltaseuraansa. Eikä siinä tietenkään mitään väärää ole.
Hän on kova puhumaan :D Oikea suupaltti. Jutellaankin siis paljon niin päivän kulusta kuin filosofisemmistakin asioista :) Hän on pohtijaluonne selvästi.
Mitä tulee pettymysten tuottamiseen, minusta typerämpää kommenttia ei ole kuultu. Ihan tavallinen elämä tuottaa pettymyksiä, ei niitä tartte hakemalla hakea, joskaan ei tietenkään hyvitellä tyyliin että "koska Ville ei päässyt ulos, äiti ostaa sulle hienon lelun".
Tuntuisi hölmöltä ihan väen vängällä kehitellä pettymyksiä lapselle kasvatusmielessä.
Olen huomannut, että sylittelytaktiikalla pettymyskohtaus menee nopeammin ohi. Kun pahin itku on jo ohi ja asiasta on juteltu, pyrin saamaan lapsen nauramaan. Naurun jälkeen asia on jo aika unohdettu.
Voisiko ajoittainen herkkahipiäisyys liittyä läheisyyden- tai huomionhakuisuuteen? Vaikka syliä ja huomiota saisi muutenkin, on lapsi saattanut "ehdollistua" siihen, että varmimmin läheisyyttä saa itkulla ja pahan mielen osoittamisella.