Olen ainoa tuntemani äiti, joka ei oikeasti ole

siis sukulaisia on, mutta ei olla väleissä vai? Vai onko todellakin niin onnettomasti, että sinulla ja miehelläsi ei kummallakaan ole enää YHTÄÄN elossa olevaa sukulaista?

Esim. naapureillamme on juuri noin! Naisella ei ole elossa kuin äiti, joka hänkin asuu 300 km päässä EIKÄ SUOSTU MUUTENKAAN HOITAMAAN LAPSIA.

Miehellä on vain veli, hänkin 55-v vanhapoika joka ei yhtään osaa käsitellä lapsia.

Asuvat maalla jossa ei toimi mikään MLL. Ei ole herttaisia naapurinmummeleita jotka haluaisivat auttaa tms.

MInä joskus tarjoudun katsomaan heidän lastensa perään jos heidän pitää jonnekin päästä. Siinä kaikki heidän apunsa sitten...

1. hengaile puistossa

2. mene avoimeen päiväkerhoon

3. mene MLL:n kahvilaan

4. mene muskariin

5. keskustele ihmisten kanssa

6. ystävysty ihmisten kanssa

7. ehdota vierailua teillä, tulkaa kaffelle niin saadaan jutella

8. ehdota, että lapsi vierailee teillä kun lapset tulevat niin hyvin toimeen

9. ylläpidä niitä suhteita

10. ja kun menet hammaslääkäriin kysyt, että nyt on tukala tilanne - voitko millään auttaa. Autan mielelläni sinua.



Tee sama tuhat kertaa. Huomaat, että äidit ovat vähän yksinäisiä usein päivät lasten kanssa. Huomaat myös tapaavasi ihmisiä, joiden kanssa kemiat eivät kohtaa tai heillä on todella omituisia lastenkasvatustapoja tms. Vuosien varrella varmasti löydät ihmisiä, joista pidät ja joiden kanssa kasvatusyhteistyö toimii.



Kun lapset menevät tarhaan, on todella helppoa kysellä lapsen ystävien vanhemmilta, että saako meidän ipana tulla teille kun lapset ovat ystäviä. Vastavuoroisesti pikku hiljaa alkaa satamaan kutsuja, voiko omasi mennä heille. Eipä aikaakaan kun olette jo niin tuttuja, että hätätapauksessa voit soittaa heille, että matkalla on ruuhka, etkä ehdi hakemaan lastasi tarhasta, joten voisivatko he ottaa omat lapsesi hetkeksi heille.



Kaikki me tarvitsemme apua ja olemme vähän yksinäisiä ja seuraa vailla, joten yleensä homma etenee ihan omalla painollaan. Osa jää ystäviksi, osa tutuiksi, osaan päätät itse olla satsaamatta.

Monta vuotta meillä järkättiin työmenot, vanhempainillat ja muut menot niin, että toinen vanhemmista hoiti tenavat. Nyt kun isompi lapsi on jo kuudennella ja voi katsoa pienemmän perään niin alkaa helpottaa.

asuisivat automaattisesti lähellä. Mieheni suku asuu ulkomailla ja omat vanhempani n. 800km päässä, joten ei ole meilläkään sukulaisista apua. Kavereilla ei ole vielä lapsia, joten ei ole meilläkään sen kummempaa tukiverkkoa, mutta tiedossa oli kyllä jo etukäteen tilanteemme ja mielestäni lapset tulisi lähtökohtaisesti kaikkien hoitaa itse.

Siten, että ei vaan kirjoitella av-palstalla että " inhoan muiden lapsia, evvk toisten räkänokat", vaan tutustutaan aktiivisesti omien lasten ikäisten lasten vanhempiin omalla asuinalueella. Muskarissa, kerhossa, pihapiirissä missä vaan. Sitten jossain vaiheessa, kumpi tilanne ensin tuleekaan joko tarjoudutaan hoitamaan toisen lasta/lapsia sen aikaa kun toinen käy kampaajalla/lääkärissä/ työhaastattelussa/ nukkuu univelkaa, ja sen jälkeen sovitaan vastavuoroisuudesta.



Kas noin näppärää se on.



Turha sitä on vinkua, jos MINÄMINÄ MINÄMINÄ MIIIIINÄ en koskaan saa yhtään mitään. Veikkaanpa että ap ja muut vinkujat eivät itsekään kummoisesti apuaan muille tarjoa. Ihmiset kun kuvittelevat, että se turvaverkko ihan yksisuuntainen, ja muillakin sellainen, ettei itse koskaan tarvitse tehdä mitään vastapalveluksia. Ei se nyt ihan niin mene, edes suvun kesken.

tai pystyisivät lapsia hoitamaan!

Itselläni on sisko ja veli kaukana tosin, kummastakaan ei ole apua, veli on täysin edesvastuuton, siskolla omaissa asioissa ihan tarpeeksi hoitamista, liikenneonnettomuudessa loukkaantunut mies ja mahdottomat teini-ikäiset lapset. En halua vaivata häntä meidän jutuillamme

toisella puolelta Suomea.

Vanhempani ovat kuolleet, serkkuja on paljon, mutta en ole nähnyt heitä sitten lapsuusvuosien, kaikki ympäri Suomea.

Miehellä on isä elossa, mutta ei ole sillä tavalla kiinnostunut lapsista, ei sisaruksia.

Olen yksinhuoltaja ja olen hankkimalla hankkinut itselleni tukiverkon. En ole tehnyt sitä itseäni varten, vaan lasta varten. Jos minulle tapahtuu jotain, vaikka umpisuolen leikkaus tai kampaajalla käynti, lapsella on oltava elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Se on velvollisuus, ei mikään oispa kiva juttu. Samalla olen saanut ihanat ystävät ympärilleni, jotka toki ymmärtävät järjestelyn. Jos vaikka myöhästyisin tarhasta hakemisessa, minulla on seitsemän numeroa, joista voin pyytää apua.

Varsinkin äitiyslomalla on helppo käyttää 'kun me nyt ollaan yhtä aikaa äitiyslomalla ja on nuo lapsetkin melkein samanikäisiä' -aloitusta. Monet äidit kaipaavat seuraa kotipäiviin. Itse esimerkiksi 'kuitsuin itseni kylään' miespuolisen työkaverin vaimon luo noin.. ja siitä syntyi hyvä ystävyys. Kutsuin siis siksi itseni heille enkä häntä meille, koska hän oli viimeisillään raskaana ja kotona taaperon kanssa. Lähinnä kaipasin itse seuraa mutta ajattelin että ehkä hänkin kaipaa. Hänen tilanteestaan sain kuulla kun piipahdin työpaikalla kahvilla äitislomalla ollessani.

Olisihan tuossa voinut käydä niinkin, että vaimo olisi torjunut kutsun, tai ensimmäisellä vierailulla olisi tullut sellainen olo, ettei meillä taida olla mitään puhuttavaa. Mutta mitä se olisi haitannut, sitten asia olisi jäänyt siihen.

Tuttavaperheita kyllä on, mutta eivät he ole olleet halukkaita auttamaan. Joskus raskausaikana ihmettelinkin, että on maailma mennyt mielenkiintoiseksi kun kaikki vanhat lastenvaatteetkin pannaan mieluummin huutonettiin kuin autetaan kaveria.. Näin se nyt vaan on ollut.

puolustettiin omaa oikeutta myydä jopa lahjoitetut vaatteet eteenpäin. Olen samaa mieltä, että liikaa ihmiset ajattelevat itseään ja yrittävät hyötyä muista. Senpä takia he sitten päätyvätkin yksin ilman minkäänlaista tukiverkkoa ja ystäviä.

on eroja. Jotkut eivät vain saa tukiverkkoja pystyyn vaikka mitä tekisivät. Jotkut ovat niin ujoja ja ylpeitäkin, etteivät kehtaa tai uskalla pyytää apua. En tiedä uskaltaisinko itse esim. mennä kysymään naapurin 75-v tädiltä vahtisiko hän lapsia?

jos on jäänyt täysin ilman tukiverkkoja. Täälläkin vaan huudellaan kun ainoat elossa olevat sukulaiset ovat niin vastuuttomia ym. ja sitten sitä että asutaan jossain jumalan selän takana satojen kilometrien päässä tukiverkoista. Ja tosiaan, tukiverkkoja voi myös itse rakentaa ja täytyy sitten varmaan muuttaa takaisin ihmisten ilmoille jos tuntuu ettei omassa asuinpaikassa ole KETÄÄN ystävää ym..

ei kukaan hae kotoa ja jos tarpeeksi hengailee muiden mammojen kanssa, on suorastaan ihme jos ystäviä ei tartu matkaan!



Jos on ujo tai ylpeä, kannattaa etsiä samanlaista seuraa. Ei kaikki mammat ole reippaita ja nöyriä ;-)

Olen yksinhuoltaja ja olen hankkimalla hankkinut itselleni tukiverkon. En ole tehnyt sitä itseäni varten, vaan lasta varten. Jos minulle tapahtuu jotain, vaikka umpisuolen leikkaus tai kampaajalla käynti, lapsella on oltava elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Se on velvollisuus, ei mikään oispa kiva juttu. Samalla olen saanut ihanat ystävät ympärilleni, jotka toki ymmärtävät järjestelyn. Jos vaikka myöhästyisin tarhasta hakemisessa, minulla on seitsemän numeroa, joista voin pyytää apua.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että mitäs jos meille vanhemmille oikeasti sattuisi jotain, kuka pitäisi lapsista huolta!!?

Meillä ainakin mun isä joutui miettiä tuon kohdan tosi tarkkaan meidän lasten ollessa pieniä, kun äitimme menehtyi autokolarissa. Siihen asti äiti oli hoitanut kaikki lastenhoitoon liittyvät asiat ja isä jäi aika yksin ja 'pihalle' kun kävi kuten kävi. Miestä vaan helpommin autetaan spontaanisti ja harva mies kieltäytyy lastenhoitoavusta.

Meni vähän sivuun, mutta nyt omien lasten kohdalla olen tietoisesti valinnut esimerkiksi kummit siten, että ovat oikeasti tekemisissä lasteni kanssa ja ovat yökylässä jne jo aika pieninä. JOS jotain tapahtuu niin olisi turvallinen ja tuttu paikka johon turvautua.

Meillä ei myöskään ollut apua kun lapset olivat pieniä. Mutta onneksi lapset kasvavat. Kouluikäisten lasten kanssa on helppo saada apua (nyt mummotkin auttavat) tai lapset voivat olla hetken itsekseenkin kotona.



Itse en tykkää niistä vanhemmista jotka yleensä kyselevät lastenhoitoapu. Itse koen sen kiusalliseksi. Ja useinmiten juuri nämä apua kysyvät vanhemmat kyllä kertovat että voivat auttaa vastavuoroisesti, mutta heillä ei sitä aikaa löydy (olen seurannut touhuja vierestä). Usein myös nämä äidit ovat paljon menossa ja luottavat tukiverkostoon ja tuntemillani tälläisillä äideillä ei ole yleensä niitä mukavampia lapsia. En välttämättä luota näiden äitien tasapuolisuuteen oman ja vieraan lapsen keskinäisissä ongelmissa ja näitä ongelmia lasten kesken yleensä on näiden aktiivisten äitien lasten kanssa tullutkin.



Parempi keino ja yleensä mukavammat äidit ovat niitä, jotka tarjoutuvat ensin itse että auttavat tarvittaessa. Eli jos hakee pysyvää ja mukavaa tukiverkostoa kannattaa itse tarjoutua ottamaan lapsen kaveri leikkimään, kehua tätä lasta äidille ja kertoa että jos toinen kaipaa apua, niin on valmis auttamaan. Kyllä sitä apua sitten vuorostaan saa ja toinen tarjoutuu usein itsekin ja sitten kehtaa jo kysyäkin.



Minulla ongelmana meidän pikkulapsiaikana oli lähinnä se että muilla oli isovanhempien verkosto, joka auttoi. He eivät tarvinneet vastavuoroisuutta. Ja ne muutama joiden kanssa olisi muuten sujunut, niin heillä lapset olivat sitä luokkaa vaativia että olisi hirvittänyt jättää omaa sinne hoitoon (näiden muutamien lasten kanssa myöhemmin haettu apua perheneuvolasta ja löytynyt myös oppimishäiriöitä yms.). Tai sitten ne äidit joiden kanssa ja lasten kanssa olisi sujunut, olivat samanlaisia kuin minä, eli pitivät parhaana itse hoitaa pieniä, eikä miettiä miten lapsilla olisi mennyt ja kuinka olisivat vierastaneet tai hoitoaika ollut lapsille vaikeaa.