Pitkäaikainen lapsettomuus sai aikaan sen, että

Mielestäni kaikki tuntevat omalla tavallaan, turha ketään on tunteistaan tuomita. Mun mielestäni on ihan ok, kun pystyy "tunnustamaan" tunteensa. Itse en ole lapsettomuudesta kärsinyt, mutta yhden pienen tyttöni olen haudannut.

vuoden odotuksen jälkeen ensimmäinen, toinen yhdentoista vuoden päästä. Meillä todellakin molemmat ovat olleet ihmeitä, taivaan lahjoja.



Minulla tekee kipeää vl-ystäväni, joka sanoo, että taas on tulossa vauva, eikä paljon iloisuutta ole ilmoilla... Ja, kun kuuli minun olevan raskaana, tuumi, että: sinulla on varmaan isompikin onnen tunne vauvan tulo, kun ette ole vauvoja juur saaneet...



Siis, minulla satuttaa ihmiset joille tulee helposti vauvoja, liikaakin, jotta ne olisi onnen asioita. Samoten ihmiset jotka eivät kunnolla hoida lapsiaan, räyhäävät ja kohtelevat huonosti lapsiaan. Tuntuu, että miksi tuollaisille tulee lapsia, jotka ei edes tunnu välittävän niistä.



Myönnän olevani joskus katkera ja etenkin ennen tätä toista ihmettä olin hyvinkin rikki.

mutta jos joku toinen, joka on samassa asemassa saa lapsen, olen todella aidosti onnellinen hänen puolestaan.



Tälläiset ajateltiin olis kiva jos vauva syntyis tammikuussa ja sitten vauva syntyy tammikuussa, ne kun puhuu on niin raskasta kotona jne, mä en yhtään jaksa kuunnella. Ole onnellinen lapsilaumasta äläkä valita.

Ja edes en silloin kadehtinut raskaana olevia, vaan olin iloinen heidän puolestaan. Varsinkin tutut, joilla oli ollut vaikeuksia saada lasta, saimut tuntemaan, että ihanaa, jos heillekin onnistui niin kenties meillekin. Ja olen ihan tyytyväinen yhteen, en edes sitten enempää halunnut. Toki alkuun varaamn pelkäsin lapseni puolesta ehkä normaalia enemmän, mutta sekin on tasaantunut. Ja iloitsen kaikista onnellisista odottajista:-)

kertoo siitä, että on sinut oman lapsettomuustaustansa kanssa. Mitään ei ole jäänyt hampaankoloon eikä harmita tehdyt valinnat.



Aito ilo on sellaista, jota minulta ei löydy kaikille. Sellaisille kyllä, joilla on ollut vaikeuksia saada lapsia ja joillekin olen täysin välinpitämätön suuntaan tai toiseen mutta jotkut raskaudet ovat jostain syystä minulle kova pala. Aina ei kyse ole läheisestä, joskus jopa ventovieraasta. En koskaan näytä pahaa mieltäni tälle henkilölle vaan onnittelen reilusti ja kyselen tuntemuksia yms. sopivaa, mutta omassa mielessä se paha olo tuntuu ja usein vasta, kun olen yksin, eli tämä ihminen ei enää ole edes paikalla. Monesti pyrin jotenkin hyvittämään tälle sen pahan oloni esim. jatkuvasti ihailemalla vauvamasua ja hehkuttamalla tätä raskautta. Aina en edes tunnista omaa pahaa oloani kuin vasta kuukausia jälkeenpäin. Aitoa iloahan ei ole sellainen, että ei vähempää voisi kiinnostaa tai sitten että ajattelee koko raskauden olevan aivan yhdentekevää.



Jostain syystä kyllä olen aika kiinnostunut raskauksista ja esim. Vauva-lehteä tilaan edelleen. Raskaussivut luen ekana. Ehkä siinä on jotain oman itsensä kiduttamistakin. Tai sitten sitä aitoa iloa jonkun aivan tuntemattoman puolesta. Se on helpompaa kuin iloita puolituttujen raskauksista.



Oma prosessini on kesken enkä enää usko, että tulen ikinä aivan eheäksi lapsettomuuteni kanssa (selittämätön lapsettomuus). Ehkä ne raskaana olevat eivät enää niin kiinnosta puoleen tai toiseen vaihdevuosien jälkeen, mutta varmasti mietin, miltä olisi tuntunut saada iso perhe, paljon lapsia, monia raskauksia jne. Ja ehkä puuttuvat lastenlapset nostavat taas uudenlaisen surun pintaan...

T. Yli 10 vuotta kärsinyt lapsettomuudesta ja nyt kahden lapsen äiti mutta silti edelleen identiteetiltään lapseton

Miten tunnet tai huomaat sen käytännössä?

muiden ihmisten puolelta. Olen ikävä kyllä sellainen peruskateellinen ihminen, vaikka omat asiat on ns. kunnossa: on perhe, hyvä mies, kiva koti, yliopistokoulutus, työ, missä viihdyn ja vielä kaiken lisäksi olen epäilemättä keskimääräistä paremman näköinen (olen esim. erittäin hoikka) ja vaatemakuani kehutaan jatkuvasti. Jos nyt joku ihmettelee tätä alun "itsekehua", niin tein sen vaan kuvatakseni sitä ristiriitaa, että tästä kaikesta huolimatta olen todellakin peruskateellinen ihminen, joka ei osaa iloita toisten onnesta, joten nuo em. eivät tosiaan tee ihmisestä onnellista.



Mutta tämä ei kuitenkaan näy ulospäin. Tiedostan tämän piirteen niin hyvin itsestäni ja olen sosiaalisesti varsin lahjakas, joten kaikesta siitä sisäisen kateuden ja katkeruuden määrästä huolimatta, minulla on paljon ystäviä sekä laaja tuttavapiiri. Tulen hyvin toimeen työkavereiden kanssa jne. Mutta sisäisesti tämä asia syö minua kyllä ja aiheuttaa minulle paljon ahdistusta. Tuntuu, että negatiiviset tunteeni vievät minulta niin paljon energiaa muulta. Olen käynyt aikoinani terapiassakin tämän asian tiimoilta. Syy löytynee lapsuudestani, mutta ei auta. Luojan kiitos edes tiedostan tämän asian ja pystyn kontrolloimaan asiaa, joten se ei täysin pilaa elämääni. Lapsuuden lähipiiristä löytyy nimittäin tällainen kateellinen ihminen, joka sitä ei ole koskaan tiedostanut...

T. Yli 10 vuotta kärsinyt lapsettomuudesta ja nyt kahden lapsen äiti mutta silti edelleen identiteetiltään lapseton

Miten tunnet tai huomaat sen käytännössä?

Tunnen aina surua ja jopa katkeruutta, kun joku on tullut vahingossa/helposti raskaaksi. Lapsettomien tarinat saavat aina itkemään ja miettimään omaa tilannettani. Tuntuu, että omat lapseni eivät riitä vaan pitäisi olla enemmän lapsia vain, koska en saa itse valita sitä lapsimäärää. Tunnen myös kiukkua ja jopa vihaa kehoani kohtaan, koska se on pettänyt minut näin. Ajoittain se viha koskee lääkäreitä, koska eivät ole osanneet selvittää, mikä vika minussa on.

Välillä keskusteluissa esim. jonkun lapsettoman kanssa unohdan, että minulla onkin lapsia. Tuntuu myös siltä, että olen varastanut tai huijannut lapseni jotenkin ja oikeasti minulla ei kuuluisi olla lapsia.

Lyhyesti sanottuna en ole päässyt asian käsittelyssä eteenpäin. Edelleen sattuu, kun näen vauvamahoja, vaikka olen kokenut raskauden kahdesti. Raskaana ollessa se lapseton identiteetti on ollut häviävän pieni/ kadoksissa, mutta vähitellen syntymän jälkeen ollaan päästy lähes alkupisteeseen. Olen miettinyt terapiaa, mutta toisaalta tunnen, että myös aika voisi auttaa. Lapseni ovat vielä pieniä ja kokemukset lapsettomuudesta aika tuoreita ja pidempi aikaisia kuin kokemukseni äitiydestä. Ehkä ajan kanssa koko asia jää taka-alalle.

Enkä oikeastaan koe olevani katkera kuullessani muiden vauvoista, vaan lähinnä olen kateellinen. Siitä huolimatta, ettei mulla ole läheskään aina tietoa siitä, kuinka kauan lasta on yritetty, onko tarvittu hoitoja tms., siitä huolimatta ensimmäinen tunne mulla on yleensä se, että minua harmittaa, koska itse en ole raskaana.



Minä olin raskaana jo teini-ikäisenä, mutta vauva kuoli kohtuun rv 28 ilman mitään selvää syytä. Kuukautiseni alkoivat ollessani 11-vuotias, ja ne ovat alusta asti olleet todella kivuliaat, niin kivuliaat että olen joutunut olemaan sairaslomalla niiden vuoksi. Syytä noihin kipuihin ei tiedetty, eikä vuosiin tutkittukaan, määrättiin vain pilleriä toisensa perään. 17-vuotiaana tehtiin tarkempia tutkimuksia, joissa selvisi myös se, etten voisi koskaan saada lapsia luomuna. En todellakaan ollut vauvakuumeilija enkä suunnitellut perheen perustamista vielä aikoihin tuolloin, mutta kyllä se uutinen oli isku vasten kasvoja. Olin kuitenkin ajatellut, että jonakin päivänä minusta tulee äiti. Olin myös kärsinyt vuosia syömishäiriöstä, joka oli silloin ollut noin vuoden ajan suht koht hallinnassa, mutta puski pintaan ja valloille täysin, koska ajattelin, ettei mun ole järkeä pitää itsestäni enää huolta. No, vuosi lapsettomuustuomion jälkeen olin sen verran sinut uutisen kanssa, että tein taas töitä syömishäiriöni hallitsemiseksi, valmistauduin yo-kirjoituksiin ja suunnittelin tulevaisuutta sen verran, että aioin hakea opiskelemaan jonnekin, jossa kukaan ei tunne minua entuudestaan, jonnekin jossa saisin "aloittaa alusta". Mutta en todellakaan ollut sinut sen asian kanssa, etten tulisi koskaan saamaan lapsia, ja kuten joku taisi yllä jo kirjoittaa, olin vihainen itselleni ja keholleni siitä, että se on pettänyt minut - en pysty siihen, mihin kuka tahansa nainen pystyy ihan tuosta vain, siihen, mitä varten naisella on kohtu.



Yllättäen tulin kuitenkin raskaaksi 19-vuotiaana huolimatta tuplaehkäisyn käytöstä. Ensimmäiset 12 viikkoa sekä minä että neuvola vain odotimme, että raskaus keskeytyisi, mutta kun ei keskeytynyt, neuvolan terveydenhoitaja ja lääkäri alkoivat painostaa minua raskauden keskeytykseen sillä perusteella, että vauvahan tulee joka tapauksessa kuolemaan kohtuun. En suostunut siihen, mutta olin silti varma, että vauva tulee syntymään kuolleena jossain vaiheessa. Niinpä äidiksi tulo oli mulle melkoinen shokki, kun lopulta synnytin rv 40+1 yli nelikiloisen elävän vauvan. Olin kyllä hoitanut asioita ja valmistautunut, mm. hakenut Kelan etuudet, hankkinut vauvantarvikkeita ja vaatteita ja sen sellaista, mutten ollut henkisesti valmistautunut muuhun kuin vauvan hautajaisten järjestämiseen. Mulla oli myös sellainen olo, ettei minulla kuuluisi olla tätä lasta, ikäänkuin olisin lapseni jostain varastanut tai jotenkin huijannut vauvan pysymään hengissä koko raskauden. Ensimmäinen vuosi oli vaikea, en tiennyt miten olisin ollut vauvani kanssa, koska eihän minulla olisi pitänyt häntä ollakaan. Hoidin häntä kyllä kuten oppikirjoissa käsketään, mutten esim. osannut rauhoitella häntä juuri lainkaan. Olin itsekin koko ajan eräänlaisessa paniikissa, jonka uskoisin kummunneen juuri siitä tunteesta, että olen "väärä" äiti lapselleni.



Toisen lapsen kohdalla on mennyt vähän toisin, häntä en nimittäin koe varastaneeni tai huijanneeni mitenkään mistään tai keltään, sillä hänet on "tehty" sillä ajatuksella, että jos on tullakseen niin tulkoon. Raskausaikana osasin paremmin valmistautua myös siihen, että vauva saattaa syntyä elävänä kuten edellinenkin. Ensimmäinen vuosi hänen kanssaan oli kuin tanssia verrattuna edellisen kanssa vietettyyn ensimmäiseen vuoteen, ja uskon että suurin syy oli juuri se, että oma suhtautumiseni oli erilainen.



Vaikka mulla kaksi lasta onkin, ja molemmat vieläpä luomuna kaikesta huolimatta, koen silti edelleen kateutta muiden vauvauutisista ja -mahoista. Eihän se multa ole pois, että muutkin saavat lapsia, mutta kun tiedän, etten minä välttämättä enää saa, vaikka haluaisinkin, ja se tekee minut surulliseksi ja kateelliseksi. Tiedän, että kun todennäköisyys yhdenkään lapsen saamiseksi luomuna on mitättömän pieni, kaksi luomulasta on jo ihme, ja oman mielenterveyteni vuoksi en voi vakuutella itseäni kolmannen luomuraskauden todennäköisyydestä. Mieheni, lasteni isä, on sanonut, että luomuraskauksia hän suostuu yrittämään, mutta mihinkään pitkiin ja rankkoihin hoitoihin hän ei lähde, enkä minä voi häntä pakottaa niihin. Ainahan voi tietysti adoptoida, mutta Suomessa rankataan hyvin tiukkaan ne, jotka kelpuutetaan adoptiovanhemmiksi. Minä olen käynyt terapiassa syömishäiriöni vuoksi, samoin käsittelemässä lapsettomuustuomiotani, ja tämän terapiassa käymisen vuoksi minua ja miestäni ei kelpuuteta adoptiovanhemmiksi. Niin epätoivoiseksi en ole vielä heittäytynyt, että lähtisin yksityisesti adoptoimaan, koska siinä on riskinä osallistua ihmiskauppaan.



En kuitenkaan ole näitä tunteita kellekään muulle koskaan jakanut kuin miehelleni, lasteni isälle, en todellakaan kommentoi mitään "maan täyttämisestä" tai vastaavasta. Toivotan onnea, ja läheisiä saatan käskeä lepäämään, lupaan vaikkapa että voi tuoda vanhemmat lapsensa meille leikkimään tai tuleva äiti voi itse poiketa meille turisemaan koska tahansa.

yhden kummallisen asian lapsettomuus kyllä aiheutti. Meillä meni kuusi vuotta, monenmonta hoitokertaa ja keskenmenojakin tuli, ennen kuin saimme vihdoin lapsen. Sitten tulikin yhtäkkiä heti perään kaksoset yhden pakastealkion siirrolla, alkio oli jakautunut kahtia. Nyt on kolme pientä lasta ja pakkasessa on vielä muutamia alkioita, jotenkin tuntuu siltä, etten haluaisi niitä sinne jättää vaan yrittäisin niilläkin raskautua. Alunperin haaveissa oli korkeintaan kaksi lasta ja tämä tuhoaa urankin, jota varten kouluttauduin kahdeksan vuotta. Jotenkin on vaan sellainen olo, että nyt kun niitä lapsia yhtäkkiä tuleekin, en halua niitä estellä! Ikinä en varmasti muuten olisi edes ajatellut useamman kuin kahden lapsen hankkimista.

Lähipiirissäni on paljon lapsettomuutta ja myös sinkkuja jotka toivovat kumppania ja perhettä. Olen menettänyt hyviä ystäviä (tai ystäviksi heitä luulin) kun kerroin esikoisen tulosta. Samaan aikaan yksi läheinen teki abortin myös. Minulle kerrottiin kuinka huonoon aikaan lapsemme nyt syntykään ja tavallaan syyllistettiin, aivan kuin nämä muut tilanteet olisivat nyt sen syytä että meille oli tulossa vauva.



Ymmärrän surun lapsettomuudesta, abortista ja kaipuun omaan perheeseen, mutta en ymmärrä niin suurta katkeruutta että ei sen läpi enään ystäviään näe. Lähes 20 vuoden mittainen ystävyys pyyhkiytyi pois puff vain kun kerroin odottavani lasta.



Meillä on neljä lasta ja jokaisen kohdalla jollekkin muulle se on ollut ongelma. Vaikka näitä naperoita olisi viisitoista, se ei ole kenenkään muun lapsikiintiöstä pois. Minulle lapset ovat lahja, jokainen on saatu, ei tehty. Osaamme olla onnellisia ja kiitollisia lapsistamme, mutta en suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä että näiden saaminen on ollut helpompaa meille kuin joillekkin muille. Jos yhtään ajattelee, ymmärtää ettei kukaan valitse itse sitä kuinka helposti lapsia saa tain on saamatta.....



Elämä on vaan niin lyhyt katkeruuteen ja kateuteen, sen voisi käyttää paremminkin.

Lähipiirissäni on paljon lapsettomuutta ja myös sinkkuja jotka toivovat kumppania ja perhettä. Olen menettänyt hyviä ystäviä (tai ystäviksi heitä luulin) kun kerroin esikoisen tulosta. Samaan aikaan yksi läheinen teki abortin myös. Minulle kerrottiin kuinka huonoon aikaan lapsemme nyt syntykään ja tavallaan syyllistettiin, aivan kuin nämä muut tilanteet olisivat nyt sen syytä että meille oli tulossa vauva.

Ymmärrän surun lapsettomuudesta, abortista ja kaipuun omaan perheeseen, mutta en ymmärrä niin suurta katkeruutta että ei sen läpi enään ystäviään näe. Lähes 20 vuoden mittainen ystävyys pyyhkiytyi pois puff vain kun kerroin odottavani lasta.

Meillä on neljä lasta ja jokaisen kohdalla jollekkin muulle se on ollut ongelma. Vaikka näitä naperoita olisi viisitoista, se ei ole kenenkään muun lapsikiintiöstä pois. Minulle lapset ovat lahja, jokainen on saatu, ei tehty. Osaamme olla onnellisia ja kiitollisia lapsistamme, mutta en suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä että näiden saaminen on ollut helpompaa meille kuin joillekkin muille. Jos yhtään ajattelee, ymmärtää ettei kukaan valitse itse sitä kuinka helposti lapsia saa tain on saamatta.....

Elämä on vaan niin lyhyt katkeruuteen ja kateuteen, sen voisi käyttää paremminkin.

Et kuitenkaan taida tietää miltä se tuntuu, kun ei lasta saa. Olethan itse saanut.

Eiköhän suurin osa lapsettomistakin yritä iloita muiden onnesta ja peittää katkeruutensa. Aina se ei välttämättä onnistu ja lapsetonkin tarvitsee tukea.

Joillakin ihmisillä on persoonallisuushäiriöitä, jotka aiheuttavat kateuden ja katkeruuden. Jos lapsia tulisi helposti, varmasti nämä ihmiset keksisivät jonkin muun asian, mistä voi olla kateellinen ja katkera.Tämän todistaa sekin, että monet lapsettomat kertovat, että katkeruus ei hävinnyt minnekään, vaikka lapsia saikin Menkää terapiaan, ei ole normaalia olla katkera toisen lapsista, eikä se ole luonnollinen seuraus lapsettomuudesta.

Lapseton tuntee itsensä lasten saaneiden seurassa usein niin hirveän ulkopuoliseksi, että päällimmäiseksi tunteeksi jää vain suru. Tuntuu siltä, että noilla muilla on se oma kerhonsa ja minä en siihen pääse, enkä koskaan kai tule pääsemäänkään. Ja hyvin yleistä on, varsinkin tuoreilla vanhemmilla, muistaa korostaa sitä kaikkea lapsensaantiin liittyvää ihan suhteettomankin paljon. Jos toinen ei saa lasta ja sitten hyvät ystävät eivät enää muusta puhukaan, kuin lapsista ja raskaudesta ja imetyksestä ja jne jne, niin kai sitä nyt voi edes hieman yrittää ymmärtää, miksi lapsettomat tuntevat katkeruutta eivätkä enää niin hyvin viihdy lasten saaneiden seurassa. Josko joskus voisi peiliinkin katsoa?