Onko kasvatuksellisesti oikein kantaa uhmis autoon, jos

teet, samalla lailla itsekin toimin 2-v kanssa

vähät kenestäkään viisaasta.

ja seuraavalla kerralla jysty köveleeko itse vai kantaako äiti.

Ei uhmatilanteessa ryhdytä neuvottelemaan. On olemassa asioita, joissa lapsella ei ole vaihtoehtoja ja autoon meno on juuri niitä. Sitähän se lapsi uhmaa, ettei halua autoon ja aikuisen tehtävä on "voittaa lapsi" eli saada hänet autoon.



Se on rajojen asettamista ja se tuo lapselle turvallisuuden tunteen. Lapsen ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, meneekö hän autoon ja millä keinoin. Aikuinen päättää, että autoon mennä nyt, eikä siitä neuvotella.

Hyvänen aika. Ei lapsen kanssa aleta neuvotella joka tilanteessa. Silloin kun on mentävä autoon, mennään autoon. Sitten kun on todellista valinnanvaraa ja aikaa, voidaan neuvotella. Ei neuvotella voi silloin, jos asiassa ei oo mitään neuvoteltavaa. Teet siis ihan oikein. :)

kovin uhmakasta lasta. Just männäviikolla kannoin tarhasta raivarin saaneen lapsen paljain varpain autoon. Mitä lie ohikulkijat miettivät, ei paljon kiinnostanut siinä kohtaan. Muksu huusi tauotta, kunnes oltiin kotona ja potutkin ehdin laittaa kiehumaan. Kun oikea uhmakohtaus on päällä meidän 2,4kk ei edes tajua puhetta.



Paljain jaloin piti mussukka viedä, kun tarhassa otti sukat pois. Keräsin vaatteet ja lapsen, morjestin tarhantädit ja lähdin. Oletan, että näin lapseni, joka näennäisesti viihtyy tarhassa, haluaa osoittaa harmistuksensa tarhassa olemisesta äidilleen. Etten luulisi, että liian kivaa on. Saa hän raivareita toki kotona, milloin syystä, milloin (mielestäni) ilman syytä.



Neuvottelu tuossa kohtaa on hauska vitsi.

ikävää joka purkautuu kun näkee sinut tai siirtymien vaikeutta. mutta oikein teit, tottakai, tuon tason raivoaminen ei ole ok.

minä kun luulin, että se on joku kehitysvaihe, ei tila, jossa lapsi itse päättää kiukkuaako vai ei. Lapsi huomaa, että ei enää ole maailman keskipiste ja sekös ottaa päähän. Ei sillä ole mitään tekemistä äidin miellyttämisen kanssa.



Lapselle voi ilmoittaa, että nyt joko kävelet autoon tai minä kannan sinut autoon (eli lapsi saa mahdollisuuden tehdä päätöksen ja "pelastaa kasvonsa") ja sitten toimitaan. Lapsi saa siis päättää asian (vaikka oikeasti sen päättää vanhempi antaessaan ne vaihtoehdot).



Autossa ei enää asiaan palata vaan turvavyö kiinni ja ilmoitus, että kaikki on matkassa mukana, nyt mennään. Hyvä me.

Lapsen voi ihan hyvin kantaa autoon, mutta "puhuttelut", syyllistämiset, "kiukuttelun" kieltämiset yms. voi huoletta unohtaa! Lapsella on oikeus tunteisiinsa, eikä hän vielä useinkaan pysty hallitsemaan sitä, miten tunteensa ilmaisee. Äidin tehtävänä on lohduttaa ja auttaa lasta selviytymään, kun maailma ahistaa, ei moittia, jos lapsella on kurja olo!



Sitä paitsi aika usein, jos rehellisesti tilannetta punnitsee, äiti on itse ainakin osittain syyllinen raivarin kehittymiseen... Jäitkö suustasi kiinni ostosreissulla, kun piti käydä ihan pikaisesti? Puhuitko puhelimessa vartin, kun lapsesi kaipasi huomiotasi? Joutuiko lapsi odottamaan, odottamaan ja odottamaan loputtomalta tuntuvan ajan (joka parivuotiaalla voi olla vaikka 5 minuuttia)? Jos sinulla oli pakollisia asioita hoidettavana, suunnittelitko etukäteen, miten lapsi saa sillä aikaa aikansa kulumaan? Lähdittekö liikkeelle kiireessä, koska et osannut taaskaan valmistautumaan ja valmistamaan lapsia ajoissa? Olitko hermostunut ja hermoilusi tarttui lapseenkin? Jne. Itse olen syyllistynyt moneenkin näistä...





Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!

http://p1.foorumi.info/kotona/

Lapsi kainaloon ja autoon.

sanonut että joko kävelet itse tai äiti kantaa, mutta en missään nimessä olisi alkanut ripittämään turhista kiukutteluista. En mitenkään usko, että 2,5 vuotias vielä turhista ja äitiä kiusatakseen kiukuttelee kuten harva vanhempikaan lapsi.

Mitä luulet kiukutteliko turhasta ja ymmärsikö sekä auttoiko puhuttelu?

Lapsi kainaloon ja mennään!



Pienelle ihmiselle riittää napakka EI. Menee lapselta ohi kaikki jaarittelut.



Noita heittäytymisiä ja muita vastaansanomisia tulee vielä monta, lapsen kasvaessa voi jauhaa stooria miksei mutta ton ikäselle ihan lyhyt selitys: koska äiti käskee.

Ja tätä on kestänyt puolitoistavuotiaasta saakka. Nyt tietysti avaa vyöt ja potkii etunenkkiä ja lähtis ovesta jos ei olis lapsilukossa.



Kun on pakko mennä, niin ei ole edes vöissä.

kun pahin raivo ja uhma päällä.



Aikuinen on se, joka ottaa syliin ja vie turvallisesti autoon.



Piste.

Minä joudun kantamaan vielä 7v:kin joskus Ja tätä on kestänyt puolitoistavuotiaasta saakka. Nyt tietysti avaa vyöt ja potkii etunenkkiä ja lähtis ovesta jos ei olis lapsilukossa. Kun on pakko mennä, niin ei ole edes vöissä.

Minulla on ERITTÄIN temperamenttinen lapsi, ja sattumoisin myös juuri 7v. Joko sallit tuon mielenosoittamsen ja saat syyttä itseäsi, tai lapsi on avun tarpeessa.

Tänään jouduin miettimään samaa kuusivuotiaan kohdalla. Mitä tehdä, kun eskarilainen on Periaatteesta Kaikesta Aina Eri Mieltä??? Koko päivää ei voi käyttää neuvotteluun/keskusteluun/suostutteluun/rankaisuun, kun muukin perhe haluaa osansa. Siispä on tarvittaessa kannettava "eikun mä haluun, mutkun mä en haluu" -lapsi tilanteesta toiseen. Rasittavaa, ärsyttävää, hermoja repivää!



Ja autossa (tms) kyllä annan palautetta, oli väärin tai ei. Tekisi mieli soittaa jollekin tv:n ihmetädille ja kysyä miten tässä pitäisi toimia.



Lapsi on ollut samantyyppinen siitä saakka kun oppi ilmaisemaan itseään, välillä enemmän, välillä vähemmän. Nyt tuo piirre voimistuu vaan. Huoh.

olen kantanut 2-v uhmiksen kirkuvana ja potkivana autoon. Aina ei ole aikaa neuvotteluihin. Ja usein niistä ei ole mitään hyötyä = ei kuuntele. Ne turvavyöt on kyllä huomattavasti helpompi laittaa kiinni jos on onnistunut neuvottelemaan...

varmaan siksi, että lapset ei koskaan tee mitään tuollaista. Tietävät, että äitiin voi luottaa, ei ole tarvetta "mennä yli". Ja se neuvottelu on todella luokkaa kävelläänkö autoon vai kantaako äiti, ei mitään pitkiä perusteluja ja liirumlaarumeita.



Eipä ole ikinä tarvinnut kantaa kirkuvaa uhmislasta minnekään ja kokea häpeää tai noloutta. Voi olla, että äiti on meillä niin vahva, että lapsille ei tule epäilystä siitä, kuka on tuki ja turva.

varmaan siksi, että lapset ei koskaan tee mitään tuollaista. Tietävät, että äitiin voi luottaa, ei ole tarvetta "mennä yli". Ja se neuvottelu on todella luokkaa kävelläänkö autoon vai kantaako äiti, ei mitään pitkiä perusteluja ja liirumlaarumeita.

Eipä ole ikinä tarvinnut kantaa kirkuvaa uhmislasta minnekään ja kokea häpeää tai noloutta. Voi olla, että äiti on meillä niin vahva, että lapsille ei tule epäilystä siitä, kuka on tuki ja turva.

Sulla vain on poikkeuksellisen rauhalliset lapset, joilla ei ole luontaista tarvetta paljoa uhmata.

Miksi äidit ottavat kunnian itseleen jopa siitä millainen luonne ja tempperamentti lapsella on?

eikös muuten olekin melkoinen homma saada se kiukusta kankea uhmis vyötettyä turvaistuimeen... =0)