Miksi minut 'unohdetaan'?

enemmän tai vähemmän säännöllisesti. itse olen niitä jotka keksivät yhteistä tekemistä, järjestää että nähdään porukalla tms.



Vuosien saatossa ihmisiä on karsiutunut, vanhempien ystävien kanssa ollaan oltu ystäviä yli 20 vuotta. Syy toisten karsiutumiseen on ollut se etteivät koskaan pidä itse yhteyttä. En jaksa aina olla se joka "repii" väkisin toisia mukaan, kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. tai ainakin sellaiselta se tuntuu.



Ihmiset joita pitää käydä erikseen pyytelemäässä mukaan esim. työpaikalla, rasittavat minua. Jos kerran isoon ääneen huudellaan että mihinkäs mentäis syömään niin kyllä se silloin tarkoittaa että kutsu on kaikille jotka sen kuulee. Mutta jos aina pitää erikseen käydä kysymässä tuletko ja mikset tule niin antaa olla.



Ymmärrän että ihmiset ovat erilaisia ja ujompia, mutta jos itse ei anna toisille mitään niin ei voi saadakkaan toisilta mitään takaisin. kaveruus ja ystävyys on vuorovaikutusta, ei sitä että toista pitää aina kannustaa avautumaan, kysyä erikseen muusta porukasta mielipiteitä (kun kaikki muut ne sanoo ääneen) tai huomata että tuliko kaikki nyt varmasti mukaan ettei joku vielä lymyä pöytänsä ääressä.



Isossa porukassa on helppo olla mukana, sen kun vain osallistuu keskusteluun ja sanoo edes jotain. Ujommille antaisin neuvoksi tutustua yhteen siitä porukasta paremmin jotta pääsee porukkaan paremmin.

täällä toinen samanlainen "unohdettu". Olen aina ollut jollakin tavalla huomaamaton (vaikka olenkin 180cm pitkä, hih). Nyt olen ihan "näkymätön, olematon", kun meidän kolmas lapsemme kuoli... Tämähän ei liittynyt edes asiaan, josta ap kirjoitit, mutta kuitenkin... Syitä voi olla monia.

Ihmiset eivät varmaankaan puhu mitään tuossa tilanteessa, koska kaikille on tärkeintä vain itse kuulua porukkaan suomessa.

Muualllahan ollaan ihan erilaisia. esim. se outo tullaan kotoaan hakemaan ja tutustutetaan omiin ystäviin. Näin ainakin minulle kun olen ollut ulkomailla.

Suomessa on tilanne, että kaikki jotenkin pelkäävät itse tippuvansa porukasta pois, joten ei kukaan välttämättä edes huomaa kun lähdet, kun kaikilla on kiire tehostaa itse itseän. vanhempainilloissa kaikki yrittävät esim. itse puhua paljon ja "kuulua porukkaan2 ja olla esillä ja olla se vaikuttavin.

Väittäisin, että väite suomalaisten surkeasta itsetunnosta pitäää paikkansa. Jos itsetunto on ihmisellä hyvä, hän kykenee huomaamaan toisetkin ja ottaa näiden tunteet huomioon ja huomaa jos joku on yksin ja hakee häntä tilanteessa, jossa kuuluu olla porukassa (työporukat, koulun välkät, kaveriporukat jne)

mutta koska suomalaisilla on surkea itsetunto, kaikki pelkäävät itse tippuvansa, joten tämähän aiheuttaa ehkä osaksi tahallistakin kiusaamista, eli puhutaan ehkä pahaa jostakin, jotta joku muu tippuisi porukasta.

en tiedä voiko niitä ystäviksi kutsua, eivät tee mitään kun minä häviän takavasemmalle. Vai eikö heidän kuulukaan tehdä mitään? Joskus toivoo että joku tulisi kysymään; "miksi lähdit, teimmekö jotain väärää, tule mukaan". Onko tämä lapsellista? Tai ylipäätään joku joskus soittaisi, tulisi käymään tai laittaisi viestiä siihen helskutin facebookiin ja kysyisi kuulumisia, pyytäisi mukaan johonkin. Itse olen tullut niin epävarmaksi etten enää uskalla itse ottaa yhteyttä, siinä pelossa ettei minusta todellisuudessa enää pidetä eikä kukaan halua nähdäkään minua. Haluaisin, mutten uskalla. T. yksinäinen keiju

Eli suomessa suosituimat ryhmässä ovat lähes aina röyhkeimipiä ihmisi, heidän kanssa ollaan koska itse mahdollisesti tiputaan porukasta ja joudutaan kiusaamisen kohteeksi.



suomessa on vallalla, että ihaillaan sosiaalisuutta ja rohekutta ja reippautta, ja hiljaiset halutaan syrjäyttää.

Itse olen ollut aiemmin syrjäänvetäytyvämpi ja ehkä jopa ujohko, mutta vuosien kerryttyä ja maailmaa ja elämää nähneenä itseluottamukseni on kunnossa ja olen selvästi ulospäinsuuntautuvampi kuin alle kolmikymppisenä. Yritän ottaa töissä ja kaveripoppoossa hiljaisemmatkin huomioon ja haastaa heitä keskusteluun. Ja jos mennään syömään töistä, niin huutelen aina kaikille että ketkä tulee mukaan.



Olen kuitenkin huomannut, että joidenkin kanssa vaan huumori ja kemiat osuvat yksiin ja heidän kanssaan voi keskustella monitasoisesti ja vapautuneesti elämän kaikista osa-alueista. Ei minua kiinnosta ihmiset, joilla ei ole mitään perusteltuja mielipiteitä esimerkiksi yhteiskunnalllisista kysymyksistä tai joiden kanssa ei vaan synny spontaania hyvältä tuntuvaa vuorovaikutusta. Jos ei tunnu natsaavan kemiat yksiin, niin ei sitä jaksa väkisin yrittää. JOtkut esim. työpaikalla ovat niin erilaisia, että suorastaan hyydyn heidän kanssaan. Ei synny naurua, keskustelua tai empatiaa. Ei mitään. Ja silloin en vaan osaa jatkaa ja uskoisin, että tunne on molemminpuolinen. Jotkut ovat niin hiljaisia (vaikka ollaan oltu vuosia samassa työpaikassa), että keskustelu on piinallista tankkaamista ja hiljaisuuksia, ellen itse ole aloitteellinen. Vaikea sitten tietää, mikä näitä ihmisiä kiinnostaa, jos he eivät itse nosta mitään puheenaihetta tai lähde kyselemään minulta mistään. Se ei tunnu keskustelulta vaan joltain kiusalliselta tilanteelta, joka ei todellakaan rentouta keskellä työpäivää.



Uskon, että tuollaiseen "syrjimiseen" voi olla syynä ihan vaan se, etteivät huumori, ns. kemiat ja kiinnostuksenaiheet kohtaa. Aikuisiässä jokainen voi itse päättää keiden kanssa jaksaa kommunikoida. Minulla on sen verran ystäviä ja kavereita, etten jaksa alkaa ketään aikuista ihmistä "haastattelemaan" tai erikseen pyytelemään mukaan ja vetämään keskusteluun.



Mitä annettavaa teillä "syrjityillä" on? Koetteko itse, että kemianne ja huumorinne ovat näiden "syrjiöiden" kanssa samalla tasolla? Kuulostaa vaan niin heikolla itsetunnolla varustetulta, jos valittelee aikuisiällä tulevansa "syrjityksi". Se voi myös tuntua rasittavalta. Vika ei aina ole muissa.

MIetin vaan, että miten voi tulla aikuisilta naisilta tuollaista tekstiä, kuin tässä ketjussa.. Kuulostaa siis joltain yläasteikäisten murheilta. Onko teillä unohdetuilla ollut koskaan läheisiä ystäviä tai oletteko tutustuneet helposti uusiin ihmisiin kotikaupunkinne ulkopuolella? Sitä en kyllä usko, että kyse olisi mistään suomalaisesta erityispiirteestä, olen täällä asuessani luonut aivan yhtä merkityksellisiä ihmissuhteita kuin muualla päin maailmaa asuessani.



Persoonasta se riippuu, oletteko positiivisia ja nauravaisia luonteeltanne? Se usein suorastaan kutsuu luoksen, jos jollakulla on hymy herkässä ja hyvä huumorintaju. Maasta ja kulttuurista riippumatta. Ei mököttäjiä tai negatiivisuuteen taipuvaisia ihmisiä oikein jaksa katsella.

Olen miettinyt näitä asioita niin monta kertaa. On vikaa minussakin, pitäisi olla aktiivisempi mutta jos olen ollut aktiivinen jonkun tyypin suhteen (olen kutsunut kylään, ehdottanut yhteistä menoa ym) enkä saa vastakaikua, annan sen tyypin olla. Näin 30 tienoilla ihmisillä alkaa jotenkin olla "valmis" elämä ja kaveripiiri ei välttämättä mahdu mukaan enää.

Olen miettinyt näitä asioita niin monta kertaa. On vikaa minussakin, pitäisi olla aktiivisempi mutta jos olen ollut aktiivinen jonkun tyypin suhteen (olen kutsunut kylään, ehdottanut yhteistä menoa ym) enkä saa vastakaikua, annan sen tyypin olla. Näin 30 tienoilla ihmisillä alkaa jotenkin olla "valmis" elämä ja kaveripiiri ei välttämättä mahdu mukaan enää.

että nyt sitä ollaan niin aikuisia, ja seuraavat 70 vuotta mennään samoilla kavereilla, kun ei nyt kolmikymppisenä enää jaksa kiikkustuolista nousta niin usein? :D

Olen miettinyt näitä asioita niin monta kertaa. On vikaa minussakin, pitäisi olla aktiivisempi mutta jos olen ollut aktiivinen jonkun tyypin suhteen (olen kutsunut kylään, ehdottanut yhteistä menoa ym) enkä saa vastakaikua, annan sen tyypin olla. Näin 30 tienoilla ihmisillä alkaa jotenkin olla "valmis" elämä ja kaveripiiri ei välttämättä mahdu mukaan enää.

Ensin tapaillaan ja tutustutaan ja jos ei natsaa niin ei jatketa. Ei siis kannata ottaa tätäkään niin vakavasti.ä ja kuten parisuhteen haussakin: toinen saattaa olla umpirakastunut mutta toinen ei.

Se että jonkun kanssa ei natsaa ei tarkoita sitä etteikö kannata olla aktiivinen jatkossakin, jossain vaiheessa natsaa.

Ja kaikkien kavereitten ei tavi olla samalla aaltopituudella. Ihmiset tarvii erilaisia kavereita: kahvittelijoita, juorukavereita, harrastuskavereita, hyvääpäivää tuttuja, sydänystävän, autettavan jolla menee heikommin ja menestyjän.

Minulla on huono itsetunto, huonoimmasta päästä. Ja kärsin siitä itsekin. Mutta mistä sitä itsetuntoa voi saada lisää? Ja tällaiset tapaukset vain syö itsetuntoa lisää, tulee enemmän ja enemmän alemmuuskomplekseja, tuntuu ettei todellakaan ole mitään kun ei ihmisetkään enää kiinnostu. Ja sitten sitä tiedostamattaan, ja myös tietoisesti vetäytyy kuoreensa ja yksinäisyyteensä. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut läheisiä ystäviä, lähinnä kavereita ja hyvänpäivän tuttuja mutta en ole lapsenakaan omistanut sellaista ns. sydänystävää, jonka kanssa ollaan oltu kuin paita ja peppu. Ehkäpä haen ystävyydeltä vielä näin aikuisenakin sitä, koska en ole koskaan saanut kokea sitä tunnetta, miltä tuntuu kun esim. ystävästä sanotaan että hän on kuin toinen sisko minulle. Koen kyllä, että olen huumorintajuinen mutta sen myönnän että olen aika totinen persoona, en paljoa naura ääneen ja epävarmuus näkyy myös ilmeissäni ja eleissäni. En välttämättä uskalla katsoa ihmisiä silmiin enkä tuoda omia tunteitani esille. Enkä välttämättä ole mikään hauska persoona, taidan olla aika tylsää seuraa. Että ehkä näiden syiden takia karkoitan ihmisiä ympäriltäni ja minut on tarkoitettu olla yksin. Kiitos tästä, se taisi hieman avata silmiäni. Kai minun pitäisi aina olla pienessä sievässä jotta pystyn olemaan vapautuneempi ystävienkin seurasassa;-).

MIetin vaan, että miten voi tulla aikuisilta naisilta tuollaista tekstiä, kuin tässä ketjussa.. Kuulostaa siis joltain yläasteikäisten murheilta. Onko teillä unohdetuilla ollut koskaan läheisiä ystäviä tai oletteko tutustuneet helposti uusiin ihmisiin kotikaupunkinne ulkopuolella? Sitä en kyllä usko, että kyse olisi mistään suomalaisesta erityispiirteestä, olen täällä asuessani luonut aivan yhtä merkityksellisiä ihmissuhteita kuin muualla päin maailmaa asuessani. Persoonasta se riippuu, oletteko positiivisia ja nauravaisia luonteeltanne? Se usein suorastaan kutsuu luoksen, jos jollakulla on hymy herkässä ja hyvä huumorintaju. Maasta ja kulttuurista riippumatta. Ei mököttäjiä tai negatiivisuuteen taipuvaisia ihmisiä oikein jaksa katsella.

Minulla on huono itsetunto, huonoimmasta päästä. Ja kärsin siitä itsekin. Mutta mistä sitä itsetuntoa voi saada lisää? Ja tällaiset tapaukset vain syö itsetuntoa lisää, tulee enemmän ja enemmän alemmuuskomplekseja, tuntuu ettei todellakaan ole mitään kun ei ihmisetkään enää kiinnostu. Ja sitten sitä tiedostamattaan, ja myös tietoisesti vetäytyy kuoreensa ja yksinäisyyteensä. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut läheisiä ystäviä, lähinnä kavereita ja hyvänpäivän tuttuja mutta en ole lapsenakaan omistanut sellaista ns. sydänystävää, jonka kanssa ollaan oltu kuin paita ja peppu. Ehkäpä haen ystävyydeltä vielä näin aikuisenakin sitä, koska en ole koskaan saanut kokea sitä tunnetta, miltä tuntuu kun esim. ystävästä sanotaan että hän on kuin toinen sisko minulle. Koen kyllä, että olen huumorintajuinen mutta sen myönnän että olen aika totinen persoona, en paljoa naura ääneen ja epävarmuus näkyy myös ilmeissäni ja eleissäni. En välttämättä uskalla katsoa ihmisiä silmiin enkä tuoda omia tunteitani esille. Enkä välttämättä ole mikään hauska persoona, taidan olla aika tylsää seuraa. Että ehkä näiden syiden takia karkoitan ihmisiä ympäriltäni ja minut on tarkoitettu olla yksin. Kiitos tästä, se taisi hieman avata silmiäni. Kai minun pitäisi aina olla pienessä sievässä jotta pystyn olemaan vapautuneempi ystävienkin seurasassa;-).

MIetin vaan, että miten voi tulla aikuisilta naisilta tuollaista tekstiä, kuin tässä ketjussa.. Kuulostaa siis joltain yläasteikäisten murheilta. Onko teillä unohdetuilla ollut koskaan läheisiä ystäviä tai oletteko tutustuneet helposti uusiin ihmisiin kotikaupunkinne ulkopuolella? Sitä en kyllä usko, että kyse olisi mistään suomalaisesta erityispiirteestä, olen täällä asuessani luonut aivan yhtä merkityksellisiä ihmissuhteita kuin muualla päin maailmaa asuessani. Persoonasta se riippuu, oletteko positiivisia ja nauravaisia luonteeltanne? Se usein suorastaan kutsuu luoksen, jos jollakulla on hymy herkässä ja hyvä huumorintaju. Maasta ja kulttuurista riippumatta. Ei mököttäjiä tai negatiivisuuteen taipuvaisia ihmisiä oikein jaksa katsella.

Mieti, mikä on kamalinta mitä voi sattua ja mitä sitten?

Niin kauan kun otat itsesi kuoleman vakavasti jumitat noissa samoissa ajatuskaavioissa. Kokeilepa tehdä joskus jotain tosi hölmöä! Selvinpäin siis. Huomaat, että seon oikeastaan ihan hauskaa eikä yhtään hävettävää.

Jakele kutsuja ja ole aktiivinen joka suuntaan, vähintään 10 kertaa päivässä! Silloin teet 70 aloitetta viikossa ja jo on ihme, jos vielä koet alemmuutta koska harjoittelu tekee mestarin eikä torjunnat enää tunnu missään!

Ainoa, joka sinua voi auttaa olet sinä itse. Sinä olet elämäsi tärkein henkilö! Voit vain harjoittelemalla oppia pois vanhasta! Jos kävisit terapiassa, opettelisit näitä vaiheita terapeutin ohjeilla mutta voit sen tehdä itsekin ja vaikka täällä tilittää kokemuksiasi joka päivä, niitä huonoja ja niitä hyvä.

Hymyä naamaan, turha herkkänahkaisuuus pois, huumoria, itseironiaa ja potku pyllyyn!

toivottaa palstakaverisi, ystävyydellä =)

Minulla on huono itsetunto, huonoimmasta päästä. Ja kärsin siitä itsekin. Mutta mistä sitä itsetuntoa voi saada lisää? Ja tällaiset tapaukset vain syö itsetuntoa lisää, tulee enemmän ja enemmän alemmuuskomplekseja, tuntuu ettei todellakaan ole mitään kun ei ihmisetkään enää kiinnostu. Ja sitten sitä tiedostamattaan, ja myös tietoisesti vetäytyy kuoreensa ja yksinäisyyteensä. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut läheisiä ystäviä, lähinnä kavereita ja hyvänpäivän tuttuja mutta en ole lapsenakaan omistanut sellaista ns. sydänystävää, jonka kanssa ollaan oltu kuin paita ja peppu. Ehkäpä haen ystävyydeltä vielä näin aikuisenakin sitä, koska en ole koskaan saanut kokea sitä tunnetta, miltä tuntuu kun esim. ystävästä sanotaan että hän on kuin toinen sisko minulle. Koen kyllä, että olen huumorintajuinen mutta sen myönnän että olen aika totinen persoona, en paljoa naura ääneen ja epävarmuus näkyy myös ilmeissäni ja eleissäni. En välttämättä uskalla katsoa ihmisiä silmiin enkä tuoda omia tunteitani esille. Enkä välttämättä ole mikään hauska persoona, taidan olla aika tylsää seuraa. Että ehkä näiden syiden takia karkoitan ihmisiä ympäriltäni ja minut on tarkoitettu olla yksin. Kiitos tästä, se taisi hieman avata silmiäni. Kai minun pitäisi aina olla pienessä sievässä jotta pystyn olemaan vapautuneempi ystävienkin seurasassa;-).

MIetin vaan, että miten voi tulla aikuisilta naisilta tuollaista tekstiä, kuin tässä ketjussa.. Kuulostaa siis joltain yläasteikäisten murheilta. Onko teillä unohdetuilla ollut koskaan läheisiä ystäviä tai oletteko tutustuneet helposti uusiin ihmisiin kotikaupunkinne ulkopuolella? Sitä en kyllä usko, että kyse olisi mistään suomalaisesta erityispiirteestä, olen täällä asuessani luonut aivan yhtä merkityksellisiä ihmissuhteita kuin muualla päin maailmaa asuessani. Persoonasta se riippuu, oletteko positiivisia ja nauravaisia luonteeltanne? Se usein suorastaan kutsuu luoksen, jos jollakulla on hymy herkässä ja hyvä huumorintaju. Maasta ja kulttuurista riippumatta. Ei mököttäjiä tai negatiivisuuteen taipuvaisia ihmisiä oikein jaksa katsella.

Minulla on huono itsetunto, huonoimmasta päästä. Ja kärsin siitä itsekin. Mutta mistä sitä itsetuntoa voi saada lisää? Ja tällaiset tapaukset vain syö itsetuntoa lisää, tulee enemmän ja enemmän alemmuuskomplekseja, tuntuu ettei todellakaan ole mitään kun ei ihmisetkään enää kiinnostu. Ja sitten sitä tiedostamattaan, ja myös tietoisesti vetäytyy kuoreensa ja yksinäisyyteensä. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut läheisiä ystäviä, lähinnä kavereita ja hyvänpäivän tuttuja mutta en ole lapsenakaan omistanut sellaista ns. sydänystävää, jonka kanssa ollaan oltu kuin paita ja peppu. Ehkäpä haen ystävyydeltä vielä näin aikuisenakin sitä, koska en ole koskaan saanut kokea sitä tunnetta, miltä tuntuu kun esim. ystävästä sanotaan että hän on kuin toinen sisko minulle. Koen kyllä, että olen huumorintajuinen mutta sen myönnän että olen aika totinen persoona, en paljoa naura ääneen ja epävarmuus näkyy myös ilmeissäni ja eleissäni. En välttämättä uskalla katsoa ihmisiä silmiin enkä tuoda omia tunteitani esille. Enkä välttämättä ole mikään hauska persoona, taidan olla aika tylsää seuraa. Että ehkä näiden syiden takia karkoitan ihmisiä ympäriltäni ja minut on tarkoitettu olla yksin. Kiitos tästä, se taisi hieman avata silmiäni. Kai minun pitäisi aina olla pienessä sievässä jotta pystyn olemaan vapautuneempi ystävienkin seurasassa;-).

MIetin vaan, että miten voi tulla aikuisilta naisilta tuollaista tekstiä, kuin tässä ketjussa.. Kuulostaa siis joltain yläasteikäisten murheilta. Onko teillä unohdetuilla ollut koskaan läheisiä ystäviä tai oletteko tutustuneet helposti uusiin ihmisiin kotikaupunkinne ulkopuolella? Sitä en kyllä usko, että kyse olisi mistään suomalaisesta erityispiirteestä, olen täällä asuessani luonut aivan yhtä merkityksellisiä ihmissuhteita kuin muualla päin maailmaa asuessani. Persoonasta se riippuu, oletteko positiivisia ja nauravaisia luonteeltanne? Se usein suorastaan kutsuu luoksen, jos jollakulla on hymy herkässä ja hyvä huumorintaju. Maasta ja kulttuurista riippumatta. Ei mököttäjiä tai negatiivisuuteen taipuvaisia ihmisiä oikein jaksa katsella.

Ootteko ikinä miettineet niiden sosiaalisten ihmisten elämää. Monella voi olla rankkaa omassa elämässään, eivätkä jaksa kannatella vielä työkavereitakin ja huudella heitä syömään. Ja osa voi oikeasti olla itsekin pohjimmiltaan ujoja ja tekevät kovan ponnistuksen kun itse saavat itsensä mukaan esim. työporukan lounaalle.

Itse olen tuollainen piiloujo, olen tehnyt kovan työn kun olen opetellut sosiaaliseksi, mutta aina se ei tule niin luonnostaan, että jaksaisin siinä sivussa vielä huolehtia muistakin.

Joo, siis ehdottomasti opettelet nyt nauramaan itsellesi, ujoudellesi ja kömpelyydellesi! Kaikki olemme ihmisiä, kukaan ei ole täydellinen. Hyväksy itsesi ja opettele iloitsemaan pienistä hetkistä, ihan jo siitäkin jos muutaman sanan vaihdat mukavassa hengessä jonkun kanssa. Vain itsensä hyväksymällä ja opettelemalla nauramaaan itselleen elämäsi voi muuttua ja ihmiset huomaavat, että olet myös iloinen ihminen.



Harjoittele vaikka ruokakaupassa käydessäsi hymähtämällä ohikulkijoille jos vaikka pudotat jotain tai meinaat törmätä tms. Ja välillä voi sanoa jotain ihan vieraillekin ihmisille silleen pilke silmäkulmassa - ihan etsimättä mitään sen kummempaa kontaktia. Rohkaistu hiljalleen harjoittelemalla päivittäin. Voit myös joskus heittää vitsiä ujoudestasi ja sosiaalisesta kömpelyydestäsi. Se herättää yhteisiä kokemuksia, sillä jokainen ihminen on välillä hiukan epävarma ja alemmuuden tuntoinen. Suhtaudu ihmisiin (kaikkiin, myös mummeileihin ja kadunmiehiin) avoimella mielellä ja ystävällisyydellä. Kun alat tottua hymyilemään ja hyväksyä itsesi, on helpompi kohdata ihmisiä ja ehkä tutustua ja ystävystyäkin. Ystävyys ja kaveruus eivät synny ilman mukavalta tuntuvaa vastavuoroista kommunikaatiota, huumoria peliin ja hymy naamalle!

osaan olla iloinen ja räväkkä seurassa mutta nykyään, kaikesta henk.koht.kamaluudesta johtuen, en jaksa missään olla aktiivinen ja jäänkin sitten ulkopuolelle.

Mutta silloin kun on tämä reipas ja iloinen elämänasenne vallalla niin olen huomannut että ihmiset lähtevät hyvinkin siihen hilpeyteen mukaan! Isommassakin porukassa saa ihan positiivista ja iloista huomiota.

Kyllä se valitettavasti on niin itsestä kiinni kuinka muuut suhtautuvat.

Aluksi mietin itseäni. Välillä huomaan, että minua kohdellaan hieman samoin kuin ap:tä. Se tietysti aina satuttaa ja loukkaa. Toisaalta olen luonteeltani semmoinen, etten ole kovin sosiaalinen. Haluan yleensä pitää ihmisiin pienen etäisyyden, ainakin työtovereihini. Pelkään, että liian läheiset ihmissuhteet alkavat rajoittaa vapauttani.



Sitten on niin, että itsekin olen jättänyt joskus yhteydenpidon vähemmälle. Tilanne on johtunut siitä, että joku ystävistäni on alkanut tuntua ahdistavalta. Olen huomannut, että hänen juttujaan on raskasta ja tylsää kuunnella. Silloin en tietenkään pidä häneen kovin paljon yhteyttä.



On hyvä tunne, kun huomaa, ettei itse asiassa edes halua kauhean tiivistä kanssakäymistä kaikkien kanssa. Jotkut ihmiset ovat minulle hyvin tärkeitä, mutta tunne ei yleensä kuitenkaan ole molemminpuolinen. Sille ei kuitenkaan voi mitään. Täytyy räpeltää eteenpäin niillä eväillä, mitä on.

mutta oudosti sekä syrjittynä että syrjijänä. Tietoisesti en syrji (tai ehkä sittenkin mutta mielestäni aina syystä) ja joskus koen, että olen maan mutaa, jota kukaan ei huomaa tai halua lähelleen.



Olen aina ollut sellainen muutaman hyvän ystävän ihminen, koskaan ei ole ollut massoja ympärillä. Näin se vaan kohdallani menee. Nykyisessäkin työpaikassa on pari työkaveria muodostunut läheiseksi ja heidän kanssaan ollaan yhteyksissä vapaa-ajallakin, fb:ssä chattaillaan jne. 95% työkavereista ei todennäköisesti pidä minusta lainkaan tai ainakin kokee minut luonteestani johtuen varmaan rasittavaksi tai ehkä he pitävät minua yhdentekevänä, kuka tietää. Mutta se ei haittaa minua, olen oppinut että tällainen olen ja näin on ihan aina ollut. Tarhassa / koulussa / yliopistossa / töissä aina valikoituu yksi tai kaksi ihmistä, jonka kanssa olen läheinen ja kun muut vielä vuosien jälkeen pitävät yhteyksiä isompiin massoihin niin minun on vaikeuksia muistaa heidän nimiään. Olenkohan syrjitty vai syrjijä itse, en oikein tiedä.



Näennäisesti esim. työpaikan sosiaalisissa tilanteissa, kuten lounaalle lähdössä, pyrin kuitenkin olemaan korrekti enkä jätä jotakuta ulkopuolelle. Nämä ovat kuitenkin minusta niin pintaraapaisua sellaisessa todellisessa ihmisen sosiaalisessa verkostossa, etten oikein laske niitä miksikään. Mutta totta kai se on inhottavaa, jos päivä toisensa jälkeen joutuu syömään lounaansa yksin tahtomattaan. Joskus on käynyt niin, että minut on unohdettu tai "unohdettu" huikata mukaan lounaalle, jos ovatkin lähteneet tavanomaista aikaisemmin tai olen ollut uppoutunut töihini, ja silloin olen kyllä sanonut työkavereille ääneen, että jaha ette sitten viitsineet sanoa että menitte jo, söinpä sitten ylhäisessä yksinäisyydessäni tms. ;)

on vaikeaa. Varsinkin jos taustalla on aikaisemmin rakennettuja sisäisiämalleja siitä, että jää yksin joka tapauksessa. Itse olen tällainen ulkopuolelle jäävä tyyppi, mutta tiedostan myös sen että jos jaksaisin ja uskaltaisin yrittää saisin varmasti lisää ystäviä, koska olen aika hyvä tyyppi :) Huono itsetunto on kai se yksinäisten suurin ongelma.

älä ala itseäsi nyt syyttelemään. Toistat luultavasti lapsuudesta opittua mallia? Vanhemmat tai sisarukset kohtelivat huonosti?



Se valitettavasti on niin että suomalaiset syrjivät kateudesta johtuen. Eikä sen kateuden aihe tarvitse olla rikkaus tai mallikroppa vaan se voi olla ihan joku pienempi juttu.



Toivottavasti löydät mukavampaa seuraa!

Seisotko sanojesi takana? elätkö niin kuin opetat?

Mieti omaa käytöstäsi, haluaisiko itse seurustella itsesi kanssa? Kutsutko itse ihmisiä usein kotiisi? laitako heille hyvää ruokaa? muistatko jouluna?

Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Itse olen viimeiseen asti ystävieni puolella, pidän aina sanani, en brassaile millään mitä en oikeasti tee, en saarnaa tekemisistäni, olen avoin ja suvaitsevainen.

Jos minulla olisi itseni ystävänä, olisin kovin iloinen, sillä silloin minulla olisi ehdottoman luotettava, lojaali ja ystävällinen ystävä.

Kutsun ihmisiä viikoittain käymään, järjestän monen ruokalajin illallisia, teemajuhlia, illanistujaisia, kutsun kanssani teatteriin, oopperaan, elokuviin, syömään, risteilylle. Muistan jouluna, synttärinä, nimpparina, lasten täyttäessä vuosia... Laitan linkin hauskasta jutusta, vinkkaan kirjoista, ravintoloista, uutisista, ostoksista, mikä nyt ketäkin kiinnostaa. Autan muutoissa, rempoissa, missä vaan.

Olen iloluontoinen, sivistynyt, empaattinen..

Harvemmin minua kuitenkaan kutsutaan mihinkään. Näen ihmisiä vain kun itse pyydän. Ei tämä ihan tasan mene, mutta toisaalta tykkään ilahduttaa ihmisiä ja yritän olla ajattelematta että ei ole ihan vastavuoroista...