Neuvoja pliis. Eskarilaisen tunneilmaisu ja erilaiset pelot ja häpeä
Hei
Kaipaan teidän neuvojanne koskien eskaripoikaani.
Hän ei millään kehtaa sanoa, jos joku asia pelottaa/jännittää/on liian vaikeata. Ratkaisuna hänellä on tilanteen vältteleminen.
Eilen annoin hänen jäädä pois uudesta harrastuksesta, jossa oli käynyt pari kertaa, koska häntä jännitti niin paljon.
Ensin hän sanoi, että ei halua mennä. Miksi? "Koska on niin helppoa". Tätä en uskonut, sillä tiedän, että kyse on siitä, että häntä jännittää mennä sinne ilman vanhempia ja toisekseen siellä tehdään juttuja, jotka ovat hänelle tosi vaikeita ja muilla pojille taas aika helppoja (esim. kuperkeikka). POikani ei oikein kestä tilannetta, jossa hänen osaamattomuus paljastuu. Hän on mielummin menemättä jonnekin, ettei joutuisi tilanteeseen, missä osaamattomuus hävettää.
Sydäntäni raastoi, kun näin miten tosissaan hän yritti tehdä vaikkapa sitä kuperkeikkaa, miten se häntä jännitti ja miten paljon heikompi hän oli kuin muut siinä.
Siinä ei mitään, että ei osaa. Mutta olen vähän huolissani siitä, että jälkikäteen hän yrittää peitellä häpeään sillä, että sanoo, että oli liian helppoa.
Yritän selittää, että aina ei voi eikä tarvitse olla kaikessa paras. Hänellä on tietyt jutut, joissa on tosi hyvä, mutta sitten on asioita, joita pelkää. Ja näitä asioita on kyllä muitakin kuin kuperkeikka. Esim uiminen ja vesi.
Miten rohkaista lasta kohtaamaan pelkonsa? Toisaalta miten antaa lapselle lupa olla juuri sellainen kuin on?
Miten samaan aikaan vähän potkia eteenpäin tekemään myös pelottavia juttuja ja samaan aikaan olemaan vaatimatta liikaa ja antaen lapsen olla rauhassa oma pelokas itsensä?
Kommentit (17)
Jos kerran poikas on oikeasti huonompi kuperkeikoissa. Kerrot sille että jokainen on hyvä jossain, ja kukaan ei ole hyvä kaikessa (kuten olet varmasti jo kertonutkin), ja mutta että harjoittelemalla voi oppia sellaista mikä ei tule luonnostaan. Ja sitten harjoittelette, ei parhaalle mutta tyydyttävälle tasolle. Jos se tuntuu tärkeältä. Onko siellä harrastuksessa edes jotain kivaa pojan mielestä? Tarkoitan että jos sinusta on kivaa tehdä harrastuksessa asiaa x, voisimme harjoitella kurjan asian tasolle y, niin ettei se enää pilaa koko juttua.
lopettamalla harrastuksen, jossa hän voisi harjoitella asioita, joita ei osaa ja sitä kautta saada onnistumisen elämyksiä.
Jos näit, että kuperkeikka ei onnistunut, sitä voi leikin varjolla harjoitella kotona. Joka kerran kuin vähänkin menee sinne päin niin kehutaan kovasti. Samaa tehdään kaikessa, missä ei ole niin hyvä, mutta haluaisi.
Myös eskarilainen ja ihan samanlainen eli ei puhu suoraan vaan välttelee ja pakenee. Ei usko itseensä vaan menee esim tietyissä testitilanteissa lukkoon ja se tulkitaan eskarissa osaamattomuudeksi. Juuri mulle eskariope sanoi ettei ole varma ymmärtääkö poika kaikkea. Sanoin että ymmärtää mutta jos kokee tilanteen hyvin epämiellyttäväksi yrittää siitä kaikin keinoin pois eikä välitä tuleeko väärinymmärretyksi. Kotona poika osaa mitä vaan mutta eskarissa eri asia kun ei vaan yhtään tykkää vieraamman ihmisen kanssa testaamisista. Sama ollut aina esim neuvolassa missä täysin vieras täti laittaa tekemään kaiken maailman testejä. Luonteeltaan on ujo tämä rakas poikani.
lopettamalla harrastuksen, jossa hän voisi harjoitella asioita, joita ei osaa ja sitä kautta saada onnistumisen elämyksiä.
Jos näit, että kuperkeikka ei onnistunut, sitä voi leikin varjolla harjoitella kotona. Joka kerran kuin vähänkin menee sinne päin niin kehutaan kovasti. Samaa tehdään kaikessa, missä ei ole niin hyvä, mutta haluaisi.
Tota mietin paljon. Eilen sitten annoin jäädä pois, kun näin miten jännittynyt oli. Sovin kyllä hänen kanssaan, että ensi viikolla sitten mennään ja kokeillaan harrastusta ainakin vielä kerran.
Ehkä sitä mietin, onko väärin pakottaa harrastukseen, jota niin pelkää? Toisaalta valitsin harrastuksen juuri siksi, että siellä oppisi niitä asioita, joissa on heikko, ja niitä olisi hyvä vahvistaa ennen kouluunmenoa.
Mutta onko sellaisesta harrastuksesta lapselle mitään iloa tai oppia, jos sitä jännittää kamalasti ja haluaa sieltä vain pois?
vaikka olis miten hyödyllinen tahansa. Lapsen ehdoilla mentävä tai menette ojasta allikkoon.
Mun poika ennemminkin yliyrittää. Esittää seurassa osaavampaa ja rohkeampaa kuin on. Ei ole millään lailla uhkarohkea, vaan yrittää piilottaa häpeänsä. Hänestä on siis hävettävää, jos ei osaa samaa kuin muut. Mistä se häpeä on hänelle tullut? Miten auttaa siitä pois?
kun kasvaa, kehittyy, ja huomaa ettei kukaan naura vaikka ei osaisi samoja asioita kuin muut. Tosin valitettavasti aina löytyy näitä jotka nauravat :(
Puhut kuin minun pojastani. Jo päiväkodissa tuli noita pattitilanteita, koska poika vältti tilanteita joissa ei ollut varma omasta osaamisestaan. Itsekritiikki näissä tilanteissa on tosi kova. Muutoin lapsi on sosiaalinen ja iloinen kaveri ja leikit muiden kanssa mene hienosti.
Eskarin alkaessa keskustelin pojan kanssa tiukasti, mutta rakentavasti ja rakastavasti siitä, että koulussa ollaan jo "isoja" ja että välttely ei ole oikea tapa noissa tilanteissa. Harjoittelimme kahdestaan avun pyytämistä aikuiselta (jos tuntuu ettei osaa) ja toistin mantraa "ei haittaa jos ei osaa kunhan yrittää". Lisänä pieni porkkana, meillä toimii pelaaminen tietokoneella tai Wii pelikonsolilla, hyvin hoidetuista päivistä saa hetken peliaikaa -toimii!
itsestäänselvyys, mutta totta: lapset on niin erilaisia. Joitain auttaa että liian jännittävistä paikoista pysytään erossa. Puolen vuoden päästä voi olla että jo uskaltaakin. Jotkut taas harrastuksen lopettamisesta todellakin vetää sen johtopäätöksen, että olen siis näin surkea. Eli heitä ois vaan pitänyt viedä vaikka eivät tekisi mitään. Suomeksi: on eri keinoja rohkaista eri lapsia. Sinänsä ei voi sanoa kaikille yhtäpitävää neuvoa että jatka vain harrastusta.
MUTTA:
usein tällaiset suorituspaineet ja jännitteet ovat opittuja, ympäristöstä tulevia. Yksivuotias ei koe suorituspaineita kun opettelee kävelemään. Kaatuu, nousee, seuraava yritys. Mistä nämä "olen huono" -kokemukset sitten nousevat?
Suosittelen, ap, että tarkkailet hetken itseäsi. Mollaatko itseäsi kun mokaat jotain. Sanotko esim että mä en tykkää käydä uimassa, kun en osaa uida kuin 20 metriä. Eli onko (tahtomattasi, en todellakaan usko että tietoisesti teet näin) teidän perheessä kuitenkin jotenkin tosi korkeella rima, siis aikuisilla itseään kohtaan? Vaikka rimaa ei laiteta lapselle mutta aikuinen on vaativa itselleen, kyllä se ikäänkuin ilmapiiristä lapsi vaistoaa. Oppii sen, että vain puhdas suoritus on hyvä. Osaatko nauraa omille virheillesi vai menetkö puihin jos mokailet?
Suosittelen, että alatte tehdä koko perhe juttuja ei-tavoitekeskeisesti. Vaikka maalaatte yhdessä paperille silleen ettei saa tehdä mitään kuvaa (autoa, ihmistä) vaan vaikka silmät kiinni suditte vaan. Tai menette metsään juoksentelemaan ilman mitään "maaleja" juostaan tuonne kivelle asti, kumpi ekana, ei näin, vaan vain nautitaan juoksemisesta. Näin opetat lapselle OLEMASSAOLON nautinnon, ei suorituksen ja lopputuloksen nautintoa.
Toivoisin, että kommentoisit takaisin, kiitos!
Hei
Kiitos viestistäsi. Mietin tietysti omaa käytöstäni ja tunnistan, että olen itse ollut samanlainen häpeilijä. OLen monessa asiassa tosi hyvä, ja en tee mielelläni niitä asioita, joissa en ole hyvä. Tai en ainakaan halua tehdä niitä julkisesti.
Siksi minulle onkin kova pala nähdä lapsessani samoja piirteitä. Näen sen lapsen tuskan ja yrittämisen.
Mutta, en silti tajua mitä sellaista tekisimme josta kotoa tulisi noita suorituspaineita. Mielelläni oppisin isestäni,että jos sitä huomaamattani teen.
Olen tietoisesti jättänyt kaiken arvioimisen pois. En välttämättä myöskään kovasti kehu. En arvioi piirustuksia tai muita suorituksia ikinä. Sen sijaan kerron lapselle, mitä näen: "Olet piirtämässä. Ai sä olet käyttänyt punaista. Kerrotko mitä olet piirtänyt". Siis tähän tyyliin. En harrasta palkitsemista enkä rankaisemista. Ei tehdä mitään kilpailumielessä.
Mutta silti poikani on oppinut jostain tuon vertailemisen muihin tai en tiedä onko kyse vertailemisesta vai onko vain siitä, että ei ilman vertailutilannettakaan halua tehdä asioita, jotka pelottavia. Ei meidän vanhempien seurassakaan suostu tekemään asioita, joita pelkää (uiminen etc.).
Tietyllä tavalla koen, että se on hänen rakenteestaan johtuvia. On myös esikoinen ja heistähän tulee helpommin suorittajia. Emme kotona koskaan vertaile häntä ja pikkusisarustaan toisiinsa.
Voin yrittää keskittyä tuohon, että mollaanko itseäni kotona ääneen, mutta ei kyllä tule yhtään mieleen sellaista tilannetta. Päin vastoin yritän sanoa, että nyt väsyttää, töissä oli rankkaa. Tai äiti on pahalla päällä, koska on väsynyt.
Sen sijaan, niin saattaa olla, että poika kyllä tietää, että vanhemmat haluaisivat, että hän rohkaistuisi menemään veteen, yrittämään luistelua, kuperkeikkaa jne.
Siinä se ongelma tuleekin. Hänelle ne ovat niin kovia juttuja, ja sitten ehkä tulee paha mieli siitä, että ei uskalla edes yrittää ja näkee, että vanhemmat haluaisivat että hän yrittää.
Mutta, entä jos emme ikinä patistaisi tekemään mitään mikä pelottaa ja mikä on vaikeata? Siinä se dilemma.
Ja emme ikinä ilkeästi pakota. Vaan sanomme vaikka, että "pidät luistimia hetken jalassa ja sitten riittää. Sitten kokeillaan taas joku toinen kerta lisää." Ja sitten totean, että olitpa rohkea kun teit jotain mikä selvästi pelottaa.
Näen, että joskus kun on oppinut jotain, mikä on ollut pelottavaa, niin hän on siitä hurjan onnellinen ja huojentunut ja tyytyväinen itseensä.
etä juuri vanhemman läsnäolo vaikean opettelussa ei olekaan se paras. Tiedän tilanteita, että esim kaverin äiti on opettanut lapsen pyöräilemään kun oman äidin kanssa ei asiasta tahtonut tulla mitään.
Ja voithan tosiaan sanoa lapselle vielä ihan erikseen, että rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan se, joka pelkää ja silti kokeilee! Kun kerran hän kuitenkin nauttii siitä että ylitti itsensä.
Eli annetaan pelon olla, ei "kriminalisoida" pelkäämistä, vaan pelon kanssakin kokeilemme.
Hyvin olet varmasti toiminutkin. Nyt sinun täytyy vain hyväksyä että lapsesi on vähän arkajalka JA SAA OLLAKIN! Kaikkien ei tule olla Peppi-tyyppejä!! Lasta ehkä lohduttaa sekin, jos kerrot, että itsekin olit lapsena arka mutta sitten kuitenkin opit uimaan/pyöräilemään/luistelemaan kun vaan monta kertaa harjoittelit.
Itse tuskastuin lasten ollessa pieni kun ne aina sanoi "Mä en osaa luistella/kirjoittaa/piirtää..." ja sanoin: Sano mielummin: en osaa VIELÄ, mutta haluan harjoitella!
Harjoittelun tärkeys on lapsen opittava. Ja että se etenee kyllä, vaikka ei aluksi siltä tunnukaan.
etä juuri vanhemman läsnäolo vaikean opettelussa ei olekaan se paras.
On varmasti hyvä, ett lapsi jatkaa liikuntaharrastusta. Sovitte, että jouluun asti ainakin käydään joka kerta. Ja äiti odottaa aina ulkopuolella!
vaikka olis miten hyödyllinen tahansa. Lapsen ehdoilla mentävä tai menette ojasta allikkoon.
eskari on vielä niin pieni. Mikset vie lasta vaikkapa uimaan tai johonkin missä lapsi on hyvä ja nauttii. Saisi lisää itseluottamusta ja onnistumisia. Sitten myöhemmin voisi vähitellen harjoitella niitä itselle vaikeampiakin asioita. Ilman kuperkeikojakin pärjää.
Poikasi käyttää itse asiassa erittäin tervettä suojautumismekanismia itsetunnon normaalin kehittymisen kannalta kertoessaan, että jokin oli liian helppoa, vaikka ei sitä osannutkaan todellisuudessa.
Pahempi tilanne olisi, jos hän tosissaan myöntäisi olevansa huonompi kuin muut.
En pakottaisi jatkamaan harrastusta, josta poika ei ole kiinnostunut ja joka tuottaa hänelle tuskaa. Hänellä on varmasti muita vahvuuslaueita, joita voi kehittää.
Poikasi käyttää itse asiassa erittäin tervettä suojautumismekanismia itsetunnon normaalin kehittymisen kannalta kertoessaan, että jokin oli liian helppoa, vaikka ei sitä osannutkaan todellisuudessa.
Pahempi tilanne olisi, jos hän tosissaan myöntäisi olevansa huonompi kuin muut.
En pakottaisi jatkamaan harrastusta, josta poika ei ole kiinnostunut ja joka tuottaa hänelle tuskaa. Hänellä on varmasti muita vahvuuslaueita, joita voi kehittää.
Tämä oli mielenkiintoista. Mitä tarkoitat tuolla, että on terve suojautumismekanismi?
Hän ei todellakaan surkuttele itseään, vaan peittelee pelkojaan. On omasta mielestään monessa jutussa tosi hyvä.
Suostuu kyllä mulle loppujen lopuksi myöntämään, että ei halua mennä, koska pelottaa. Tiedän, että tavallaan vähän "kiusaan" poikaa, kun puristan hänestä ulos sen, että se että ei jaksa tai on liian helppoa ei ole se oikea syy, ja että tiedän, että oikea syy taitaa olla pelko.
Sitten hän myöntää sen.
Teenkö väärin kun puristan "tunnustuksen" ulos? Haluaisin nimittäin, että hän opiisi siihen, että on tavallista/normaalia pelätä asioita ja että kaikessa ei voi olla paras. Ja että on rohkea, kun uskaltaa sanoa mulle, että joku asia pelottaa.
Ehkä siis annan hänen mennä enemmän niihin harrastuksiin, joita hän rakastaa = joissa on hyvä :)
Uiminen on kyllä toinen peikko, ja se musta on sellainen taito, että jossain vaiheessa on vaan opittava.
Meillä vähän samallaista.