kaverini vauva kuoli

kiitollisuus on hyvä muistaa. Mitkä kaikki asiat ovat hyvin. Kuinka moni huolisi sen kamalanvärisenkin puvun jos vain saisi.

jolloin murheen aiheutti väärän värinen talvipuku tms.



Sitten matto vedettiin jalkojen alta ja kaikki muuttui, elämältä tippui pohja. Nyt ei enää mikään jaksa kiinnostaa, koko elämä tuntuu turhalta.



Kadehdin niitä, joilla on "pienet murheet". Ehkä vielä jonain päivänä minullakin..

lapsi jolla syntymästä asti ollut selvillä, että jokin parantumaton sairaus, tutkimukset kesken.



minua ei ne talvipukujutut ärsytä mutta tuntuu niin höpönhöpöltä, etten jaksa kuin vilkaista otsikkoa.

Samalla logiikallahan me emme saisi keskustella tai murehtia esim hyväksytäänkö vai ei homoliitot, koska jossain toisessa maassa on sota? Voi apua..

13 vuotta sitten tänään synnytin pienen poikani. Hän oli kuollut.

osanottoni! ja voimia tähän päivään.

vaikka aikaa on kulunut, otan osaa. Tekisi mieli sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta koska en ole samaa kokenut, enhän voi sitä tietää. Suru on aina suuri, menettipä lapsensa minkä ikäisenä tahansa. Pienen lapsen/vauvan kuolemaa on vaan AINA niin vaikeaa hyväksyä :(

ei, vaan kannattaisi yrittää erottaa murheet, ongelmat ja pikku hankaluudet toisistaan, vaikka ei olisikaan suurta menetystä takana.



Akuutisti sureva ihminen voi olla esim. sitä mieltä, että työttömän työnsaantiongelmat ei ole mitään oikeita ongelmia, mutta silloinhan hän vain on (yleensä väliaikaisesti) niin suruunsa kietoutunut, ettei pysty näkemään muuta.



Mutta jonkin vaatteen väri ei oikeasti ole ahdistuksen tuntemisen paikka. pohtiahan sitä toki voi, se on eri asia.

turhista valituksista. Itsekin valitan jatkuvasti turhista asiosta ja nyt aion päästä siitä tavasta eroon. Tänään vaan kaikki tuntuu niin vaikealta, on NIIN paha mieli kaverin ja hänen perheensä puolesta. Mutta tiedän: aika parantaa haavat.

ei, vaan kannattaisi yrittää erottaa murheet, ongelmat ja pikku hankaluudet toisistaan, vaikka ei olisikaan suurta menetystä takana.

Akuutisti sureva ihminen voi olla esim. sitä mieltä, että työttömän työnsaantiongelmat ei ole mitään oikeita ongelmia, mutta silloinhan hän vain on (yleensä väliaikaisesti) niin suruunsa kietoutunut, ettei pysty näkemään muuta.

Mutta jonkin vaatteen väri ei oikeasti ole ahdistuksen tuntemisen paikka. pohtiahan sitä toki voi, se on eri asia.

ärsyynny palstan valituksista, vaikka kaverisi vauva onkin kuollut.

turhista valituksista. Itsekin valitan jatkuvasti turhista asiosta ja nyt aion päästä siitä tavasta eroon. Tänään vaan kaikki tuntuu niin vaikealta, on NIIN paha mieli kaverin ja hänen perheensä puolesta. Mutta tiedän: aika parantaa haavat.

Ei todellakaan. Tuollaiset haavat eivät parane. Ne voivat peittyä, mutta eivät parane. Älä puhu asioista, joista et mitään tiedä.

Mies 3 päivää työreissussa. Olen kipeänä ja niin kaksi lapsistakin. Vauva vasta 1 kk. en meinaisi jaksaa. Nyt kuitenkin heräsin, että minulla on terveet lapset ja sain hitusen lisävoimaa :)

yhä ja edelleen olen sitä mieltä että kukaan ei ole oikeutettu arvottamaan saati tuomitsemaan sitä mistä kukin kokee surua, ahdistusta, vihaa tms.

En tiedä mihin haalarijuttuun viittaat eikä kiinnostakaan ja myönnän että se kuulostaa tässä yhteydessä todella makaaberilta seikalta olla harmissaan, mutta silti.

Ja aina on maailmassa ihmisiä joilla on asiat vielä paljon huonommin kuin jollakin toisella, joku on vaikkapa menettänyt useamman kuin 1 lapsen joten siinä valossa ja tuolla periaatteella hän voisi todeta että "mitäs sitä nyt yhdestä lapsesta, minulta mennyt useampi".

Get the point?

Inhoan yli kaiken tuota sanontaa!

Asian kanssa oppii elämään eikä tunne koko ajan tuskaa. Sanotaanhan haavojenkin paraneva, vaikka tosiasiassa ne jättävät arven. Kerran leikattu elin ei koskaan ole täysin sama kuin se olisi ilman leikkausta, mutta sen voi kuitenkin sanoa olevan terve ja parantuneen. Samoin ikävät kokemuksetkin paranevat, mutta jättävät henkisiä arpia.

turhista valituksista. Itsekin valitan jatkuvasti turhista asiosta ja nyt aion päästä siitä tavasta eroon. Tänään vaan kaikki tuntuu niin vaikealta, on NIIN paha mieli kaverin ja hänen perheensä puolesta. Mutta tiedän: aika parantaa haavat.

Ei todellakaan. Tuollaiset haavat eivät parane. Ne voivat peittyä, mutta eivät parane. Älä puhu asioista, joista et mitään tiedä.

Erään psykoterapeutin sanoin: aika ei mitään paranna vaan se että asiat käsitellään ja tunteet käydään läpi.

Se ei tapahdu hetkessä. Ei viikossa eikä kahdessa. Siksi aika parantaa. Jokainen vuosi eteenpäin tuo jossain määrin helpotusta, vaikka asiaa ei olisikaan kovin syvällisesti käsitelty.

Koskaan tämä päivä ei varmasti mielestäsi unohdu...niinkuin ei minunkaan!



t. 14 vuotta sitten tänä päivänä pienen erityispojan synnyttänyt

jokaisella ole oikeus surra niitä omia surujaan, niitä mitkä siinä omassa elämässä ovat läsnä. Oli ne jonkun toisen mielestä kuinka turhia asioita tahansa. Jos vauvansa menettänyt sanoo, että mitä siinä suret murtunutta nilkkaa, multa on sentään vauva kuollut, niin sithän tuolle vauvansa menettäneellekin voi joku neljä vauvaa menettänyt sanoa, että mitä siinä yhtä vaivaista vauvaa suret, multa on mennyt neljä. Aina on joku jolla on asiat huonommin, mutta silti jokainen saa surra sitä mikä surulliselta itsestään tuntuu.



Mitä pahaa muuten siinä on, että jollakin on pienet murheet? Eikö se ole vain hyvä asia? Ei kai suuret murheet ole mikään tavoiteltava asia?

Aika ei tosiaan paranna automaattisesti, vaan todella tarvitaan tunteiden ja surun kasittelya. Parantamisesta tulee muutenkin sellainen mielikuva, etta paranemisen jalkeen suru on ohi. Nain ei ole, ihminen vaan oppii elamaan sen surun kanssa. Ei se lapsen kuolema mihinkaan havia.

Minulta on kuollut vuosi sitten vauva.