Mitä tarkoittaa jos lapsi tullut emotionaalisesti hylätyksi?

on jätetty ikäänkuin henkisesti yksin.



Hänen tunteisiinsa ei ole vastattu/reagoitu, tai tunteet on mitätöity tai kielletty niiden osoittaminen.

Se huutaminen on vaan jotenkin niin ääliömäistä, turhaa ja typerää.

että huutaminen suuttuessa tai yleensä muutenkaan ei ole aikuisen ihmisen käytöstä. Heidän mielestään huutaa saa siis vain esim. siinä tapauksessa, että on hukkumaisillaan tai tarvitsee muuten kutsua apua jonkin katastrofin vuoksi. Olen kyllä aina ihmetellyt, miten he pystyvät hallitsemaan tunteensa niin hyvin. Minulta se ei ainakaan onnistu!

lapsi voi kokea emotionaalista hylkäämistä esim silloin vaikka jos lapsi on tehnyt jotain pahaa ja vanhempi suuttuu asiasta. Lapsi voi kokea, ettei vanhempi rakasta häntä koska on vihainen. Vaikka vanhempi tietenkin rakastaa lastaan, mutta on kuitenkin vihainen tapahtuneesta.



Lapsen voi siis olla vaikea käsittää mitä eroa on sillä, että aikuinen vihastuu tämän teosta ja että aikuinen vihaisi lasta.



Joo siis tarkoitus oli selittää, että lapsi voi kokea emotionaalista hylkäämistä, vaikka mitään hylkäämistä ei oikeasti olikaan tapahtunut.



Muutenkin kun puhutaan tunnemaailman jutuista, niin kyse on aina jonkun kokemista asioista. Niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. On vaan tosi vaikea sanoa, miten toiset ihmiset kokevat tietyt asiat ja sanomiset.



Väärinkäsityksiä on aina ihmisten välillä, ihan aikuistenkin. Siksi olis kai tärkeä, että kun esim vihatuu lapselle, niin tapahtumat pitäisi käydä jälkikäteen läpi. Miksi äiti sanoi niinkuin sanoi ja mitä tällä tarkoitettiin...

Lieviä tosin. Asennoituu negatiivisesti asioihin, jumittuu, siirtymä vaiheet ja lähtemisen aika vaikeita, pelkoja, väsymystä, vaikeuksia nukahtaa illalla jne. Esim. ekalla psykologin käynnillä lapsi piiloutui tuolin alle ja kyse tosiaan kouluikäisestä lapsesta. On ujo, arka ja herkkä.

Hänellä on todettu si-oireita.



Tuollaisia yhteisiä terapiaistuntoja voi olla vaikea saada. Yritän saada aikaa psykologille, jotta voisin jutella näistä asioista, mutta ei ole yhtään varmaa että saan ajan.



Isän osuus emotionaalisessa hylkäämisessä on se ettei ole juurikaan eron jälkeen tavannut poikaa. Yhteenvetoon on kuitenkin laitettu, että myös äiti on hylännyt emotionaalisesti, koska ei ole kestänyt lapsen haastavaa käytöstä.



Itse koen etten ole kestänyt sitä etten tiedä miten toimia missäkin tilanteessa. Lapsen kanssa tulee tilanteita joista ei pääse yli. En saa häntä aina tottelemaan ja silloin tulee annettua periksi tai huudettua. Lahjonta ja kiristys ei toimi tähän lapseen. Elää niin täysillä vain tässä hetkessä.



Lapsi on kuulemma psykoterapian tarpeessa.

sun pitää hommata lapsi psykoterapiaan. Et edes tiedä, mitä teet väärin, joten et voi jättää asiaa sikseen, vaikka olisikin vaikeaa saada psykologin aikoja.

Lapsi kuulemma hyötyisi enemmän si-terapiasta. Tämän terapian jälkeen tutkitaan tarvitseeko vielä psykoterapiaa. Kahta terapiaa ei kuulemma anneta samanaikaisesti. Olisi liian rankkaa lapselle.

Hommaan lapsen siis ensin si-terapiaan.

ap.

Jo seitkyt/kaheksakyt luvun vaihteessa samalla lauseella.Itse muistan lähinnä ne kerrat ( olen täällä muissa ketjuissa jo samasta tilittänyt ) esimerkiksi kun äiti vaati enemmän kuin pystyin antaan eli tunteita ei saanut näyttää julkisesti.Jos 5 vuotiaana kaaduin kadulla en saanut itkeä,äiti ei lohduttanut vaan käyttäytyi kuin ei huomaisi.Minua ei koskaan viety lääkäriin,ei edes kun jäin auton töytäisemäksi.Äiti kehuu vieläkin miten "terve" lapsi olin.En ollut.!Pahinta oli kun jätti yöksikin yksin kotiin sanoen;kyllä jo noin iso pärjää,olin paljon alle kouluikäinen.Kerran olin vatsataudissa ja yöllä oksentanut olohuoneen lattialle,äidin reaktio aamulla;seuraavalla kerralla tuon ikäinen siivoaa itse sotkunsa. Esimerkkejä voisin kertoa loputtomiin mutta pointti on siis se et mun joissain papruissa lukee et tullut emotionaalisesti hylätyksi eli keskivertoperheen näennäisesti hyvin hoidettu lapsi mutta henkisellä tasolla jätetty ilman ikänsä tarvitsemaa hoivaa ja tukea kriisitilanteissa.Nyt aikuisena vaikutus lähinnä se etten osaa vieläkään pyytää, ottaa apua keltään enkä pidä äidistäni.

koen tulleeni lapsena "emotionaalisesti hylätyksi", tosin tuota termiä en ole tiennyt. Esim. äiti vaikutti usein poissaolevalta, jos sille sanoi jotain niin se sanoi usein vaan "jaa, niin, joo" ja sitten jos kerroin todella suurista ongelmista (mulla oli pakko- oireinen häiriö ja pelkäsin esim. että vahingossa murhaan jonkun, mutta en tiennyt että kyse on häiriöstä vaan luulin olevani jokin hirviö), niin reaktio oli sama "jaa, no ethän sinä nyt semmoista, niin". Ei myöskään koskaan halaillut tai kehunut tai sanonut mitään että "rakastan sinua" tai vastaavaa. En muista nähneeni äidin ikinä itkevän, edes hautajaisissa, vähän sellainen kivikasvo.

senverran vakava juttu , että pilaa lapsen tunne - elämän totaalisesti .

Terapiaan lapsi , äidille ei yhtään sympatiapistettä .

En ole siis osannut tukea lastani oikein hänen tunnereaktioiden aikana. Se on myös totta, että en ole ollut tarpeeksi johdonmukainen. Liian useasti on täytynyt antaa periksi, jotta päästään jossain asiassa eteenpäin esim. aamulla ajoissa päiväkotiin. Aika jännä, että noinkin pienillä asioilla voi tuhota lapsen tunne-elämän. Minulla on ollut tapana jättää lapsi huomiotta, kun tämä on alkanut huutaa jos asiat ei mene niinkuin hän haluaa. En ole tullut ajatelleeksi, että silloinkin ehkä olisi pitänyt olla jotenkin tukena. Hädässä? Pienempänä, kun alkoi itkeä hän tuli aina syliin enkä ikinä siitä pois häätänyt. Nyt on jo kolmasluokkalainen ja ei enää niin paljon halua sylissä olla. Hän on kyllä aina näyttänyt avoimesti tunteensa. Olin luullut, että se on hyvä asia, mutta ne tuntee pitääkin osata hallita jo 9 vuotiaana. Ei ole enää esim. suuttuessaan sopivaa huutaa. Itse olen myös huono hallitsemaan tunteitani ja korotan liian herkästi ääntäni. Kai se on mahdotonta opettaa oikeaa tapaa lapselle, kun ei itsekkään sitä hallitse. Nämä tunne asiat on niin vaikeita. On tosi vaikeaa kasvattaa lasta tasapainoiseksi ihmiseksi.

Ei ole emotionaalista hylkäämistä se, että annat kiellosta periksi. Se on vaan lyhytnäköistä kasvatusta - miten siinä muka tunnetasolla lapsi jätetään yksin (=emotionaalinen hylkääminen).

Eli ennen kaikkea emotionaalinen hylkääminen on sitä, että kriisitilanteessa lasta ei lohduteta eikä hänestä piitata.

Muutenkin vaikuttaa siltä, että teistä sinä olet ollut lapsellesi läsnä, mies hylännyt. On aika yleistä, että kun lapsella on uhma päällä, hänen annetaan huutaa ja vasta sen laannuttua aletaan keskustella... eri asia tietysti jos kokonaan käännät selän ja jätät lapsen yksin?

Ja höpöhöötä on, ettei lapsi tai aikuinenkin saisi joskus suuttua niin, että huutaa! Totta kai siinä ensin pitäisi kyetä sanomaan se närkästys laimeammin, mutta jos toinen ei kuuntele tai on erityisen epäreilu tilanne, niin aika harvinainen on ihminen, joka ei millään hermostu... sanoisin jopa, että sellaisen ihmisen sielunelämästä sitä vasta pitäisikin huolestua, joka ei KEHTAA tai USKALLA ikinä raivostua.

Ja kuten joku tuossa kuvailikin, lapsen voi hylätä emotionaalisesti myös siten, ettei pätkän vertaa ole kiinnostunut siitä, mitä hän sanoo. Ai että sua pahoinpideltiin koulussa, joopa, kiinnostavaa...hmmm...

Kuinka pitkällisiin tutkimuksiin tuo psykologin lausunto oikein perustui? Montako kertaa olitte hänen vastaanotollaan käyneet?

Kannattaa kysyä psykologilta suoraan, mihin perustaa väitteensä ja mitä sinun hänen mielestään kannattaisi tehdä. Älä tyydy pelkkään tuomioon, olennaista on tietysti saada se tieto, miten kasvatusta olisi syytä nyt muuttaa.

-5-

..juuri silloin kun tämä on alkanut huutaa. Juuri tämä on emotionaalista hylkäämistä. Vanhemman pitää ottaa lapsen tunnereaktiot todesta, kuunnella lasta ja opastaa lapsi pois siitä kielteisestä tunnetilasta. Jos aikuinen ei tee tätä, hän hylkää lapsensa emotionaalisesti.



Ap:n tulisi ensin opetella saattamaan itse itsensä pois raivostuneesta tilasta ja sen jälkeen opettaa sama lapselle.



Ensiapuna kävisi jo sekin, jos hän alkaisi ylipäätään reagoida jotenkin oman lapsensa hätään. On lapselle todella vammauttavaa kun ilmaisee hätää, mutta äiti vain jättää huomiotta. Huutaminenkin on parempi kuin täysi mitätöiminen.

Onko kyse sinun lapsestasi?

(sorry, en jaksa lukee ketjua)

että jos lapsi saa raivarin, niin se jätetään huomiotta? Tai että laitetaan jäähylle? Eikös silloin semmoinen jäähypenkkikin ole emotionaalista hylkäämistä?

Raivarin saanutta ei todellakaan saa jättää huomiotta. Valitettavasti Suomessa on ihan normaalia hylätä oma lapsensa, mutta ei se tarkoita että se olisi toivottavaa.



Kun lapsi on ei-toivotussa tunnetilassa, aikuisen pitää ensin kuunnella, mitä lapsi sanoo. Sen jälkeen aikuisen tulee sanoittaa lapsen tunnetila. Sanoa esimerkiksi että huomaan, että olet nyt hyvin vihainen. Sen jälkeen lapsi tulee auttaa pois siitä tunnetilasta. Tämä tapahtuu ohjaamalla hänen mielenkiintonsa muuhun asiaan tai viemällä hänet toiseen tilaan. Pelkästään lapsen ohjaaminen vaihtamaan asentoaan auttaa usein ja tämä on yksi jäähypenkin ideoista. Itse en kuitenkaan käyttäisi jäähypenkkiä, koska siitä niin helposti tulee nimenomaan hylkäämisen väline, jos aikuinen ei jaksa selittää tilannetta lapselle kunnolla.

En lukenut aiempia vastauksia, mutta minut on emotionaalisesti hyljätty lapsena ja erityisesti nuorena.



Se on omalla kohdallani tarkoittanut tätä:

-kun kaaduin tai tein jotain ikävää, ei lohdutettu

-kun olin vihainen, vanhemmat pakenivat minua ja väistelivät

-kun kerroin ongelmista, vanhemmat tuskastuivat tai välttelivät ongelmaa

-vanhemmat mielestäni häpesivät jos tein jotain ikävää julkisesti (esim. terveydenhoitajalla minua huimasi verikokeen otto, minkä johdosta äiti katsoi pettyneesti)

-minulta ei vaadittu mitäään, pettymyksiä pehmiteltiin ja koti oli "hyllyvä hyytelö" tunnemaailmaltaan: aitoja tunteita ei näytetty, ei vihaa, ei suuttumusta. Vain vanhempien piilokireä ääni paljasti heidän tunteensa.

-minulle ei kukaan asettanut rajoja kun olin teini. En tehnyt typeryyksiä, mutta valvoin tosi myöhään ja en syönyt yhteisillä aterioilla, enkä peseytynyt tarpeeksi usein. Vanhemmat antoivat minun tehdä mitä vain. He antoivat myös minun haukkua heitä ja he vain itkivät, kun olin niin ilkeä. Auktoriteetti siis puuttui täysin. Olin yksi lapsi kahden isokokoisemman lapsen kanssa saman katon alla.



Tämän lapsuuden seuraus on ollut rankka hylkäämiskokemus, turvattomuuden tunne ja ennen muuta VIHA vanhempiani kohtaan.



Emotionaalisesti hylätty lapsi voi kuitenkin ulkoisesti pärjätä elämässä oudon hyvin. Itse opiskelen yliopistossa arvostettuun ammattiin, olin lukiossa kouluni paras oppilas, en ole koskaan polttanut tupakkaa enkä ollut humalassa ja olen aina pysynyt niin sanotusti kaidalla tiellä. Minulla on hyvät elämäntavat ja oma perhekin jo. Mutta tunnetasolla tuntuu jatkuvasti tiettyä surua ja ennen muuta erittäin erittäin tulehtuneet välit omiin vanhempiin.



ONNEKSI tajusin tämän, ja kävin terapiassa, jonka johdosta kasvatan lapseni (joita on jo kaksi) erilailla. Esikoiseni alkoi jo hieman oireilla kun toistin vanhempieni kasvatusmaailmaa, mutta hän on onneksi vasta 3-vuotias ja ehdin vielä kääntää kelkan. Se on jo alkanut ja tulokset näkyvät heti. Esimerkkinä se, että hän yritti tässä eräänä päivänä lyödä minua, johon sanoin heti tiukasti, "äitiä ei KOSKAAN saa lyödä" ja olin jopa hieman aidon vihainen. VAnhempani eivät olisi ikinä estäneet minua lyömästä heitä, vaan olisivat juosseet pakoon ja itkeneet. Lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta.