Auttakaa, miten kestää miehen jatkuva pahantuulisuus, ärtyneisyys

up

että sun mies pettää sua jollakin lailla ja siksi läsnäolo on vaikeaa. Mutta rakastaa lapsia ja on siksi ristiriidassa. Purkaa suhun mököttämisenä.

Lisäksi vielä mun mies välillä ottaa jostain nokkiinsa ja alkaa mököttää. Naama on kun petolinnun per.. takapuoli ja vastailee kysymyksiin yksitavuisesti. Sitten kun kysyn, että ootko mökö tai mistä mökötät, niin vastaus on että en mökötä, oon ihan normaali tai että väsyttää. No haloo.



Viimeksi kimpaannuin ja sanoin, että aika turhaa pitää mykkäkoulua ja osoittaa mieltään, jos sitten kysyttäessä kuitenkin väittää kaiken olevan ok! Niin että mikä siinä mököttämisessä sitten oikein on pointtina?? Siihen sitten mies itsekin jo naurahti.

Mulla on myös mies, joka vaikuttaa olevan jatkuvasti huonolla tuulella. Osittain kyse on hänen perusilmeestään - olen usein joutunut ihmisille selittelemään, että ei, mieheni ei ole pahalla tuulella, tuo vain on hänen perusilmeensä. Vielä useammin olen joutunut itsekseni miettimään, mahtaako mies olla vihainen, stressaantunut vai mitä. Tyypillinen vakiovastaus on, että "ei mul mikään oo".



Kun asian ottaa puheeksi, mies hermostuu siitä. Toisaalta asian väisteleminen ei auta myöskään, koska silloin miehen kärttyily kaatuu minun niskaani. Minähän joudun silloin hiipimään varpaillani omassa kodissani tietämättä sille edes syytä, eikä se ole reilua. Mitään suurempia neuvoja en kyllä osaa antaa, mutta voin kertoa, mitä meillä on kokeiltu ja huomattu.



Ensinnäkin tämä kyseinen mies on perheestä, jossa ei juuri tunteilla tuuletettu. Vaikka ulospäin katsottuna perhe oli hyvä ja turvallinen, varsinkin negatiiviset tunteet ja niiden ilmaisu on jo pienestä asti pyritty kitkemään. Anopilla on kolme lasta, joista kaksi ensimmäistä syntyi saman vuoden aikana, kolmas sitten vuosia näiden kahden jälkeen. Mieheni ja hänen veljensä ollessa pieniä appeni teki pitkiä työpäiviä sekä usein urakoita jopa täysin eri puolella Suomea kuin missä perhe asui, eli anoppi oli todella paljon yksin vastuussa lapsista ja kodista. Ymmärrän täysin, että hän on ollut väsynyt, ja on ollut helpompaa käskeä kiukuttelevan lapsen olla hiljaa kuin käsitellä tunnetiloja lapsen kanssa. Itsekin äitinä tiedän kyllä, ettei aina ole ihan helppoa kohdata varsinkaan niitä lapsen negatiivisia tunteita. Kaikesta ymmärtämisestä huolimatta lopputulos näkyy nyt aikuisiässä, ja siitä kärsii miehen itsensä lisäksi minä sekä meidän lapsemme. Mies ei siis todellakaan tunnista tunteitaan, vaan kokee aidosti, ettei hänellä ole mikään, vaikka kiehuukin raivosta, on kuolemanväsynyt tai äärimmäisen stressaantunut. Samoin hän ei tunnista positiivisia tunteitaan lainkaan.



Me olemme käyneet pariterapiassa, jossa terapeutti sanoi miehelle, ettei mies saa olettaa mun lukevan hänen ajatuksiaan, ja kehotti miestä tarkkailemaan ajatuksiaan. Aina, kun mies huomaisi ajattelevansa tai sanovansa ääneen, että "pitäis sun ymmärtää" tai "eksä tajuu?", miehen pitäisi sanoa ääneen juuri se, mitä hänen mielestään minä en tajua. No, tämähän toimisi toki vallan hyvin, jos mies vain osaisi tunnetilansa tiedostaa ja nimetä, mutta kun ei osaa. Käytännössä kuvio menee niin, että kun mies tuskailee mun ymmärtämättömyyttäni, minä muistutan, etten voi ymmärtää, koska hän ei ole kertonut mitä mun pitäisi ymmärtää, ja mies alkaa pohtimaan sitä, mitä mun pitäisikään ymmärtää, tajuaa ettei ymmärrä itsekään, turhautuu ja hermostuu entistä enemmän. Ei siis käytännössä toimi meillä, luulen että mies tarvitsisi jotakin terapiaa tms. oppiakseen tunnistamaan omat tunnetilansa. Mutta miehellä kun ei kuulemma ole aikaa ruveta juoksemaan missään terapioissa.



Minä olen valinnut sen linjan, että olen piittaamatta miehen kärttyilyistä. Jos se ärsyttää minua jostain syystä erityisen paljon, käsken miehen häipyä huitsin tuuttiin jos ei osaa muuta kuin kiukutella. Mä olen ollut 1,5v kotiäitinä ja joudun päivittäin kohtaamaan esikoiseni uhmailut ja kiukuttelut, ja vetoan siihen, etten jaksa enää siihen päälle katsella kiukuttelevaa miestä. Mies yleensä sulkeutuu joksikin aikaa omiin oloihinsa, ja tulee sitten esiin kun pystyy toimimaan kiukuttelematta. Muistutan miestä myös usein siitä, etten minä ole vastuussa hänen tunteistaan, eikä minun ole pakko sietää varsinkaan sitä kiukuttelua ilman mitään selvää syytä. Lisäksi, jos mies alkaa kärttyilemään mun reaktioistani/tunteistani, sanon hänelle, että mulla on oikeus tunteisiini, hän ei voi määrätä miltä minusta saa tuntua.



Samaan aikaan minä ilmaisen tunteitani hyvin selkeästi. Yksi syy on myös se, etten tahdo lapsistani samanlaisia tapauksia kuin miehestä. Minä myös sanoitan omat tunnetilani hyvin selvästi, lähinnä lapsia varten. Selitän monta kertaa päivässä miltä minusta tuntuu ja miksi, ja kerron jopa ihan konkreettisesti miltä mikäkin tunne tuntuu. Ilo tuntuu siltä kuin kuplisi mahanpohjassa, viha/kiukku tuntuu siltä kuin joka paikasta puristettaisiin kovasti, suru tuntuu siltä kuin olisi nielaissut liian ison leipäpalan, ja niin edelleen. Esikoiseni, joka on viisivuotias, on jo oppinut sanoittamaan omia tunteitaan - tässä jokunen päivä sitten, kun hän odotti oikein innoissaan yhtä kaveria leikkimään, hän tokaisi iloisesti, että "äiti, tää odottaminen tuntuu siltä kuin muurahaisia kipittäis joka puolella!" Ja kaiketi se jotenkin tarttuu mieheenkin (toivottavasti), olen minä hänenkin suustaan kerran kuullut, että "nää työasiat tuntuu siltä niinku olis joutunu sellaseen huoneeseen missä seinät lähestyy toisiaan koko ajan". Totesin tähän, että "sua taitaa stressata melkosesti", johon mies kohautti olkiaan ja sanoi, että "niin kai".



Mä olen kokenut, että mun on täytynyt vetää hyvin selvät rajat itseni ja mieheni välille tässä tunneasiassa. Mä olen vain ihminen, eikä mulla ole mitään tunneterapeutin koulutusta, ja vaikka olisikin, en ole mieheni terapeutti, vaan hänen vaimonsa. Mulla on oikeus tunteisiini ja niiden ilmaisuun, vaikka mieheni ei omiaan tunnista eikä osaa siten ilmaistakaan. Mun ei tarvitse sietää jatkuvaa murjottamista, mökötystä tai kiukuttelua ilman mitään selkeää syytä, ja varsinkaan aikuiselta ihmiseltä. Mun ei tarvitse taivutella, lukea ajatuksia, päätellä ja arvailla yhtään mitään. Jos mies ei vastaa kysymykseeni, tai sanoo, että ei ole mikään, voin olettaa, että asia on niin, ja odottaa mieheltä sen mukaista käytöstä. Mun ei myöskään tarvitse huolehtia siitä, että mies on ymmärtänyt mun ilmaisuni oikein (meilläkin tehdään tasaisin väliajoin vääriä päätelmiä) - jos mies tulkitsee ja arvailee eikä vaivaudu tarkistamaan, tulkitsiko ja arvasiko oikein, se on hänen päänsärkynsä. Minä kyllä vastaan, jos hän kysyy, joten on hänen vastuullaan kysyä.



Meillä on kuitenkin yhteiseloa takana vasta 6 vuotta, joten luulen, että tämän ongelman kanssa tullaan painimaan vielä useita vuosia. Mä lähinnä toivon, että jonakin päivänä mies lähtisi terapiaan tms. opettelemaan tunteiden tunnistamista, ja aina tasaisin väliajoin sanon siitä hänelle. Toistaiseksi mies on kohautellut olkiaan ja todennut, että "katotaan ny, ei mulla oikeen olis aikaa sellasissa juosta". Ei tämä helppoa ole, ja on kausia, jolloin mietin ihan tosissani, että olisi helpompaa erota, niin ettei tarvitsisi tästäkään tapella.

mäkin taivun ajattelemaan että miehesi on masentunut. Oman mieheni masennus alkoi vuosia sitten juuri tuollaisella mökötyksellä. Ei hän mikään aurinkoinen ihminen ennenkään ollut, mutta homma muuttui aika hurjaksi masennuksen myötä.

Välillä jopa tuntui että pelkäsin häntä fyysisestikin (ei tosin koskenut koskaan minuun, eikä uhannutkaan). Miehen raivokohtaukset oli kamalia, ihan turhista asioista. Ja mökötystä saattoi kestää monta päivää. Onneksi siihen sitten löytyi apu lääkityksestä, tosin liian kauan sitä tilannetta kesti, kyllä se jätti ikuiset arvet.



Koita ihmeessä saada miehesi jotenkin menemään lääkäriin puhumaan asiasta, vaikka tiedän miten MAHDOTONTA se on saada miestä tajuamaan että hänen käytöksessään on jotain vialla.



Voimia ap.

Täällä ihanista suomalaisista miehistään ja haukkuvat sitten ulkomaalaiset yksilöt pystyyn :D Aika paskoja äijiä teillä on. Kuka tuollaisiin viitsii edes koskea.

Hei



Olipa hieno teksti 33:lla. Ajattelen ihan samalla tavalla kuin sinä, mutta en ole osannut sanoittaa asioita noin hyvin.

Aion ihan printata kirjoituksesi ja lukea siitä noita vinkkejä siitä, mitä sinä sanot miehellesi.



Mäkin yritän vaikuttaa myös lapsiini että he oppisivat tunteiden tunnistamista. Noi sun esimerkit ovat kerrassaan loistavia! Kiitos.



Yksi kysymys mulla vielä on: Onko meillä oikeutta "kieltää" murjottaminen, kun koti on myös miehen? Ymmärrätkö mitä tarkoitat? Eli saadaanko sanoa, että pitää mennä muualla murjottamaan?



Miten oppisi itse sitä, että en ottaisi itseeni liikaa toisen mökötystä/hiljaisuutta? Mulle ainakin on hyvin vaikeata pitää yllä hyväntuulisuutta, jos toisen tunnetiloja saa arvailla.

Onko toisella oikeus "myrkyttää" ilmapiiri? Vai onko se "ilmapiirin myrkyttyminen" vain mun pään sisällä, eli minä ahdistun siitä arvailemisesta?



Onpa kyllä ihanaa kuulla teidän muidenkin kokemuksista.

Yksi kysymys mulla vielä on: Onko meillä oikeutta "kieltää" murjottaminen, kun koti on myös miehen? Ymmärrätkö mitä tarkoitat? Eli saadaanko sanoa, että pitää mennä muualla murjottamaan?

Miten oppisi itse sitä, että en ottaisi itseeni liikaa toisen mökötystä/hiljaisuutta?

Joskus vain suututtaa ja mökötyttää, ei sitä voi oikein mennä kieltämään. Jos taas mökötys ja suuttunmus on arkipäivää, kuten ap:n kertoman mukaan taitaa olla, ja siitä ei pääse yli eikä ympäri, niin voi ihan suoraan sanoa, että "sua suututtaa nyt ihan kiitettävästi, mää annan sun olla rauhassa ja katotaan vaikka tunnin päästä uudestaan". Eli teet kuten pikkulapsen kanssa ja sanoitat miehen tunteita ja oloa. Asiasta voi myös koittaa sopia miehen kanssa silloin, kun möksä ei ole päällä, eli "sitten kun sua seuraavan kerran vituttaa ja mökötyttää, niin tehdäänkö niin että saat olla vaikka tunnin ihan rauhassa". Sitä kautta mies saa tavallaan tilaa mökötykselle ja autat häntä huomaamaan, että nyt on taas sellainen olotila, että se vaikuttaa teihin muihinkin.

Sun EI tarvitse ylläpitää positiivista virettä ja koittaa pehmitellä miehen möksää. Miehellä on nimittäin itsekin vastuuta omasta olostaan ja siitä miten tunteidensa kanssa selviää. Jos ei muu tosiaan auta, niin annatte miehen olla omissaan kunnes pääsee olonsa yli. Kun pidät tuon mielessä, niin vapaudut itsekin siitä vastuusta, jota nyt taidat kasata itsellesi miehen mökötyksestä. Sinä et voi elää miehesi tunteita hänen puolestaan!

mä otin eron tuollaisesta mököttäjämiehestä, murjottakoon yksinään. Ei se ole koko perheen asia yrittää ymmärtää yhtä tuppisuuta. Hyvin menee nyt, kaikki on iloisia eikä kenekään tarvi kotona hiiviskelle, ettei vain ärsyttäisi yhtä mörökölliä.

Tutun kuuloista - eksän kanssa meinaan. Aina eli koko perhe hänen mielialansa mukaan. Kun hän oli pahalla päällä, niin muu perhe oli varpaillaan, ettemme ärsytä lisää (ei tarvinnut mitään pelätä, mutta kuluttavaa se on koko ajan kuunnella tiuskimista). Kun hän oli hyvällä päällä, niin siinä oli turha kuvitella itse saavansa tilaa olla väsähtänyt työpäivän jälkeen/paha mieli/keskustella mieltä vaivaavista asioista. "Mitä sä nyt tollein mökötät, täähän on hyvä päivä, kato ny miten aurinko paistaa, tehdään jotain kivaa"... Suloinen ajatus, mutta kyllä minusta muillakin perheenjäsenillä pitäisi olla tilaa tuntea mitä tuntee, eikä tekopirteästi repiä itseään sohvan pohjalta, kun se sohva pohja ois just se, mitä sillä hetkellä eniten kaipaa. Vielä kun itse olen möksä, niin hakeudun lenkille tai jotain muuta, eli ensinnäkin yritän tehdä jotain että saan sen mielialan ohi, ja toiseksi pidän huolen etten ole muiden ilmapiiriä myrkyttämässä. Hän taas pahalla päällä kulki ympäri kotia äyskimässä muille, eli aina elettiin hänen tunnetilojen mukaan.



No, se ei ollut päällimmäinen syy eroon, mutta kylläpä vaan oli sen jälkeen mahtavaa saada olla lasten kanssa rauhassa sen jälkeen. Kukin saa tuntea mitä haluaa ja päästä sen yli joko omin avuin tai keskustellen, mutta sääntö on, että muihin sitä ei pureta. Siis pureta kohtuuttomalla tavalla, toki keskusteluseuraa löytyy, että sen voi puhumalla purkaa.



Meillä on nyt vapautunut ilmapiiri, oikein ahdisti lukea tuota sun kirjoitusta ap, kun tuli niin tuttu möykky rintaan, että millä tuulella se isäntä sattuu tänään olemaan... Huh!



Mutta en sua kannusta eroamaan, tosiaankaan. Onneksi vaikutat vilpittömästi halukkaalta selvittää tuota tilannetta, ja niin se vaan menee, että me naiset usein olemme se, joka ratkaisua aktiivisesti hakee. Vähän kohtuutonta, mutta kun ollaan tämmöisiä tunne-eläimiä niin ollaan. :)



33:lle erikoiskiitokset, mahtavaa että joku osaa pukea sanoiksi juuri ne tuntemukset, mitä moni, moni meistä on mörököllin kanssa eläessään kokenut. :)



Viikonloppua naiset mörökölleinenne!

Yhdyn minäkin tähän keskusteluun, kun löysin tämän palstan hakiessani tähän tilanteeseen vertaistukea. Kyllä on upeaa tekstiä kerrassaan, etenkin 33:lta. Olen aivan sanaton. Kuulostaa aivan kuin meidän kotoa, paitsi että meillä on vain yksi 6,5 vuotias tytär, ja toinen lapsi "tilauksessa". Siitäkin tunnen itseni aivan hölmöksi! Mitä minä oikein teen tällä elämälläni? olen "vasta" 27, eli vielä on vuosia edessä. Mies ei ole lapsen isä, mutta yhdessä oltu pian 4 vuotta. Aivan erilaisen sosiaalisen kuvan antoi itsestään tavatessamme. Olin tuolloin sinkkuäiti. Ollut jo lähes alusta alkaen. Huh, kyllä tuntuu itsestä niiin hölmöltä tosiaan päivästä toiseen tämmöinen arvailuleikki - ja agressiivisten puheiden kohtaaminen. Henkistä väkivaltaahan se on. Olen itse melko pitkäpinnainen ja rauhallinen. Mutta kun mitta tulee täyteen, eikä vastausta kuulu, saatan vaikka haistattaakin ja käskeä painumaan jonnekin sopivaan paikkaan. Siis itsekin lankean asiattomuuksiin kun pinna katkeaa. Masennusdiagnoosin mieheni sai jo vuosi sitten, mutta itse ei koe olevansa masentunut eikä siis tietenkään minkään lääkehoidon tarpeessa. Onneksi niitä huippuhetkiäkin on toisinaan ollut, ettei pitkiin jaksoihin ole tarvinnut stressata. Silloin latailen omia akkujani - seuraavaa mökötystä varten.

Hyvä vanhempi huolehtii koko perheestä, osaa ilmaista tunteitaan, tekee lapsille turvallisen ympäristön.

kanssa myös. Ja voi että sitä helpottuneisuuden tunnetta eron jälkeen!! Niin kevyt ja helppo olla kun ei tarvitse olla koko ajan varuillaan :) Onneksi meille ei lapsia siunaantunut, siitä olen kiitollinen!



Tuollainen mököttäminen on niin epäreilua, että sillä katkeroittaa kahden ihmisen elämän.

Kertoo sata kertaa samoja juttuja, einiitä jaksa kuunnella. Minä taas loukkaannun helposti ja mökötän.

Tilanne on meidän kohdalla ainakin siinä mielessä mutkikkaampi, että olemme reilut puoli vuotta sitten hankkineet yhdessä omakotitalon, autot ja kaikki. Yhteisillä lainoilla. Molemmilla on omat palkkatyöt ym. menot, joten liikaakaan emme toisiamme näe. Itse olen aamu-ilta-vuoroissa työssä, hän päivisin ja joskus viikonloppuisin. Olen itse lähihoitaja, ja hän alunperin ihannoikin sitä empaattisuutta, jota minulla on "tarjota" lähimmäisilleni. Välittävä ja rakastava ihminen olen.



Hän on mallikkaasti ottanut isän roolin talossa; hoitaa neitiäni silloin, kun itse olen iltavuorossa, ja vie hänet eskariin oman aamuvuoroni alkaessa jo 6.30-7. Lisäksi on liuta muitakin - lähinnä elämää helpottavia asioita, joissa hän on "hyvä" - niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Näistä aina muistan kiitellä häntä ja olla ystävällinen ja kohtelias.



Mutta puhuminen ja itsensäilmaisu ovat kuin ovatkin kuihtuneet puolestaan olemattomiin.



Asioiden ilmoittaminen töksäyttelemällä, kilatelu, mököttäminen, MINUN kasvatustaitojeni arvostelu (minun pitäisi kuulemma "vetää happea" välillä, kun hermostun tyttärelleni jostain typerästä itsestäänselvästä asiasta jne.). Hän itsehän on täydellinen kasvattaja, eli ei kestä kritiikkiä yhtään. Lapsikaan ei tosin aina tunnu täysin ymmärtävän, mistä tuulee, mutta kokee silti olonsa turvalliseksi ja hyvin hoidetuksi. Lapsi on myös ollut psykologin tutkimuksissa, joista selvisi, että hän kokee olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi.



Mutta siis jos erehdyn jostain kysymään "varmistuakseni" että olenko ymmärtänyt hänen pointtinsa oikein vai en, en saa mitään muuta vastaukseksi kuin yrmeän ja kusipäisen näköisen ilmeen, jossa silmät katsovat ohitseni. Toisinaan tuntuu, että hän jopa kävelee ohitseni tässä isossa talossa "huomaamatta" minua lainkaan. Onpa tosi ihanaa.



Pahimmillaan on mies uhannut kerran jopa väkivallalla -spontaanisti, pitäessään halkoa kädessään - mutta ei ole onneksi toteuttanut uhkaustaan. Sittemmin sanoin hänelle, että älä enää IKINÄ uhkaile minua millään muotoa väkivallalla, tai se on sinun loppusí. Ja hän häpesi ja itki. Sai anteeksi, otti ilmeisesti opikseen. Tuska ja aggressio näyttävät kuitenkin kytevän hänen sisällään edelleenkin, sillä näyttää siltä, kuin hän ITSE lähtisi pakoon itseään - sitä tunnetta, että tekee mieli raivostua.



Hän lähtee aina menemään aivan olemattomistakin asioista. Siis yhä vain pienemmästä ärsykkeestä. "Tavallisen tuulisena" pysyy niin kauan kuin itse tahtoo.



Miten ihmeessä jaksan jakaa hänen kanssaan tämän pitkän elämän? Herää minunkin mielessäni kysymys: Kenellä on oikeus käyttäytyä toista kohtaan noin? Miksi se on yleensä se mies, joka voi vain mennä - välittämättä toisen tunteista - pakoon. Tai ylipäätään ottaa tuollaisen valta-aseman perheessä? Onko tämä nyt jotain perua jostain alkuasukkaista? :D

Kiitos kun kirjoititte tästä aiheesta, kärvistelen sydänsurujen kanssa - kun suhde tuon tyyppiseen mieheen on loppumassa ja myös tässä tilanteessa hän vain sulkeutuu, eikä edes pysty nyt keskustelemaan asioita selviksi. Koskaan en ole vastaavaan ihmistyyppiin törmännyt 42 vuoden aikana - taisi olla todellakin minulle parhaaksi, että homma meni pieleen.

miesten vaihdevuodet

Mies on sellainen kuin on. Jos halaut hänen muuttuvan, lopeta yrittäminen ja etenkin syyllistäminen sillä, että pilaa sinus ja lastesi päivän. Päivä menee pilalle siksi, kun et kestä häntä sellaisena kuin hän on ja haluat pakottaa hänet muuttumaan.

Hän ei muutu, joten joko kestät sen tai eroat.

Täälläkin yksi mörököllin vaimo. Mörköilyn syynä saattaa olla burnout, ei meillä tällaista aina ole ollut, ja takana on monta todella rankkaa vuotta niin kotirintamalla (paljon vastoinkäymisiä) kuin töissäkin. Varovaisesti olen ottanut burnoutin/lievän masennuksen oireita puheeksi, heittänyt ilmaan odottamatta vastausta. Täytyy pyytää käymään lääkärin juttusilla.



Mutta toi veetutus-kommentti kuulosti niin tutulta. Miehen silmistä näkee, että tunteita on laidasta laitaan, mutta kun kysyy miltä tuntuu, niin vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko "ihan okei" tai sitten (nykyään yleisempi) "v*tuttaa". En haluaisi lähteä arvailemaan niitä tunteita, menee usein pieleen,ja täytyyhän sitä hyvänen aika osata tunteistaan puhua edes hiukan monipuolisemmin.



Ollaan käyty pariterapeutilla monta kertaa, mutta ei tää tilanne tunnu muuttuvan. Siellä käynnin jälkeen mies on kivempi. Aluksi luulin, että johtuu siitä että ymmärtää minua paremmin, nyt luulen johtuvan siitä että tsemppaa ettei jättäisi terapeutille huonoa kuvaa itsestään... Terapeutti sanoi, että jokaisen aikuisen pitää kantaa itse vastuu tunteistaan ja kertoa toiselle, miltä tuntuu. Ei toimi meillä. Pitää varmaan hankkia joku pelasta parisuhteesi -kirja, jos sellaisia on, ja alkaa käydä harjoituksia läpi. Tästä kärsii ihan koko perhe, nykyään tulee jo ihan pienistäkin asioista kinaa ja riitaa, kun en vaan jaksa toisen mökötystä. Lapsikin, alle 2 v., jo reagoi, alkaa kiukutella jos vanhemmilla äänensävy nousee.



Julkisesti mies on mitä ihanin, mukamas. Viime aikoina olen alkanut miettiä appivanhempien luona vieraillessa, että kunpa tietäisitte totuuden... Rakastuin aikoinani tähän mieheen hänen lämpönsä ja positiivisuutensa takia. Nyt suorastaan toivon, että syynä olisi joku korjattavissa oleva asia, vaikka sitten se burnout, eikä vaikkapa rakkauden loppuminen. Mies ei aikoihin ole sanonut rakastavansa minua, ei edes vastannut olet rakas -sanomisiini. Viime aikoina ei ole tuntunut edes arvostavan/kunnioittavan minua tai tekemisiäni yhtään.



Yhtenä vaihtoehtona olen harkinnut jonkun toisen pariterapeutin vastaanotolle hakeutumista. Tai sitten viedään muksu hoitoon, syödään hyvä illallinen ja otetaan vähän viiniä ja konjakkia. Josko sen jälkeen saisi miehen edes vähän avautumaan. Kertomaan, mikä rassaa, mikä stressaa jne. Joskus hän on sanonut, että minulla on murheita omasta takaa niin paljon, ettei hän halua lisätä enää taakkaani. Joo, on mulla oikeastikin tosi paljon huolia, mutta ei se tarkoita sitä etteikö miehellä saisi olla, tai etteikö ne minua kiinnostaisi. Mielestäni jaettu suru on puolikas suru, ja jaettu ilo tuplaantuu.



Kylläpäs helpotti, kun sai itse juteltua. Kivaa mutta kurjaa, että teitä kohtalotovereita on näinkin paljon.

Jos minä sanoisin miehelleni noin, tokaisisi jotain sellaista, että "elä tinkaa". Ei todellakaan ole mikään avautuja.

...

Olen itse alkanut sanoa suoraan miehelle, että "nyt ilmeesi on tosi yrmeä, selitä nyt mulle, mikä hankaa - minä kun en edelleen osaa lukea sun ajatuksiasi ja pilaat multa ja lapsilta tän päivän, jos jatkat tuolla tavalla pitkään!"