Mitä tekisit jos uusi aviomiehesi ei hyväksyisi edellisestä avioliitostasi olevaa lasta?

tuskin voisin häntä edes rakastaa.



Huomaan kyllä itse tarkkailevani sitä, miten mieheni kohtelee lapsipuoliaan, siis minun lapsiani edellisestä liitosta. Myönnän olevani turhankin herkkä mm. komentamisen suhteen ja yritänkin työstää asiaa itseni kanssa. Kun kerran asumme perheenä, on hänelläkin oikeus olla perheenjäsen ja mm. komentaa lapsiani. Mutta mitään hyväksymättömyyttä tai inhoa en pystyisi sulattamaan.



Nyt odotan ensimmäistä yhteistä lastamme ja täytyy myöntää, että tavallaan pelkään sitä, tuleeko se vaikuttamaan miehen suhtautumiseen lapsiini. Olemme puhuneet asiasta paljon mutta monesti ihminen ei osaa arvioida omaa käytöstään ja tunteitaan etukäteen. No, toivon parasta... mutta tiedän myös, etten koskaan asettaisi omia lapsiani kakkossijalle ja sen tietää miehenikin.

kyllä nykyinen lapsemme saa aivan kaiken minkä tarvitsee.ap

Teidän nykyinen lapsenne ei saa normaalilla tunne-elämällä varustettuja vanhempia. Ja se jos mikä on todella suuri puute.

Ja niille idiooteille, jotka leikkivät tekopyhää ja päivittelevät, että tuo ois pitäny jo ajat sitte huomata: ei se ole niin mustavalkosta. Kyllä aikuinen ihminen osaa salata tunteensa todella taitavasti ja on kamalaa, jos tällainen todellisuus oikeasti paljastuu vasta sitten, kun on ajettu selkä seinää vasten!

Itselleni kävi samalla tavalla. Ekat vuodet yhdessä oli ihania. Oltiin ensin vuosi yhdessä, niin ettei mieheni edes tavannut lastani, joka on siis edellisestä liitosta (tavattiin aina silloin, kun lapsi tapasi isäänsä). Sitten, kun aloin olla varma tunteistani, tutustutin mieheni ja lapseni toisiinsa. Siitä alkoi ihana elämä: tehtiin juttuja perheenä, mies vei poikaa tekemään kanssaan poikien juttuja: kattomaan romurallia, kalaan jne. Iltaisin saattoi lukea sadun ja osti kivoja lahjoja josta poika tykkäsi. Tätä jatkui-> mentiin kihloihin, naimisiin... Sitten meille syntyi yhteinen lapsi. Pikkuhiljaa mies aloitti poikani henkisen kiusaamisen ja alistamisen. Suuttui, kun ostin pojan lempiruokaa kaupassa tai yleensäkään huomioin häntä mitenkään. Tilanne kärjistyi lopulta niin huonoksi, että jos ostin pojalle uusia vaatteita, niin piti valehdella, että hän oli saanut ne mummolta lahjaksi ja ruuat hain salaa ja piilotin pakkaseen tai väitin, että ne on minulle. Jotenkin tämä helvetti tuli niin pikkuhiljaa, että sen tajuaminen kesti aikaa. Nyt olen kamalassa tilanteessa. Ymmärrän tuskaasi ap. Toivoisin ratkaisua meidänkin tilanteeseen. Tai edes apua. Mutta en tiedä mistä hakea ja mitä sanoa. :(

oman lapsesi puolta! Et ole häntä hylännyt tai alkanut syrjimään, kuten tuo yksi ääliö on tehnyt.

Ja itse asiassa tuollainen käytösmalli mieheltä ja naiselta ei ole mitenkään erikoinen. Ihminen, joka on eläimen tasolla toimii noin. Ihminen jolla ei ole omaa sisäistä moraalia, vaan on ainoastaan omien viettiensä vietävissä.

Puhutaan vain siitä, miten ei voida hajottaa vauvan perhettä eikä välitetä lainkaan siitä isommasta lapsesta. Henkinen väkivalta on myös väkivaltaa, ja sen harjoittaja on SAIRAS. Teidän vauvallanne on sairas isä, joka ei jätä tätä epäreiluutta vain pelkästään tähän yhteen lapseen. Kun hän on saanut kunnon niskaotteen tästä tilanteesta, hän aloittaa toisen taistelun. Silloin voikin olla jo taistelu äitiä vastaan. Sairas ihminen on sairas, jos ei hakeudu hoitoon, ja sellainen ihminen vasta sairas on, joka haaveilee toisen jäämisestä auton alle. Minkälaisia nössyköitä te olette, kun ette nouse edes lapsianne puolustamaan? Ihan sama, miten annatte itseänne kohdeltavan, mutta lasten ei kuulu kärsiä tuollaisesta. Rumasti sanottuna toivon, että teidän lapsenne saisivat hyvän kodin ja te menettäisitte lapsienne tapaamisen kokonaan. Äidit, jotka eivät ajattele lastensa parasta, eivät ansaitse lapsiaan - yhtäkään niistä!

Uusi suhde tuli perheeseen ihan heti eron jälkeen, lapset eivät ole tunteneet tyyppiä, joka nyt terrorisoi valtavasti. Perheen koirat piti siirtää ex-puolisolle, lapsetkin ilmeisesti pitäisi, sukulaiset on pantu jäihin, lapset eivät saa tavata mummia ja ukkia.

Aina pitäisi olla valmis miehen mukaan menemään, riippumatta ovatko lapset kotona tai isän luona. Itse syödään ulkona, lapsille 4 ja 7 vuotta on jätetty jääkaappiin jos on jotain. Toisin sanoen heidät jätetään yksin omakotitaloon. Järkyttyneinä tätä joudumme sivusta katsomaan.

seuraat sivusta kun 4 ja 7-vuotiaat lapset jätetään yksin kotiin?????? Nyt helvetissä se puhelin kauniiseen käteen ja soitto sosiaalitoimistoon. Tajuatko että tuo on heitteillejättö? Minkälainen ihminen vaan jossain vitun AV:lla päivittelee että on se niiiiiiin järkyttävää kun pienet lapset jätetään yksin kotiin??????

mies lähtisi vaihtoon. Minkäänlainen kaksilahkeinen tällä planeetalla ei ole niin tärkeä ja rakas kuin oma lapsi.

Entä kolmilahkeinen? Sori, mutta vastauksestasi väistämättä tulee mieleen, että joku asia kuitenkin on tärkeämpi.

MUTTA: on vaikea tilanne, jos lasta komentaa ja rajoittaa ihminen, joka on ollut lapsen elämässä vain vähän aikaa. Lapsille yleensä ja teineille varsinkin on tosi vaikea kestää komentamista ja rajoittamista. Omat vanhemmat ovat normaalitilanteessa "ansainneet" oikeuden tähän, koska ovat hoivanneet lasta syntymästä saakka ja lapsi voi yleensä olla varma heidän rakkaudestaan ja välittämisestään, joten konfliktit eivät tunnu niin vaarallisilta. Sen sijaan jos joku, jonka kiintymyksestä ja hyvästä tahdosta ei ole samanlaisia takeita, komentelee ja asettaa sanktioita niin lapsi(teini) voi kokea tämän pelottavana/epäreiluna/ahdistavana siihen pisteeseen saakka, että alkaa käyttäytyä vielä huonommin. Itse asiassa epäilen, että tällaisesta kuviosta voi olla kyse niissä tilanteissa, joissa aiemman liiton lapsi ajetaan pois kotoa isäpuolen toimesta (olen kuullut sos. alan ihmisten kertovan, että tällainen on yleistynyt).

Tietysti on tilanteita, joissa isäpuoli on ollut mukana vauva-ajasta lähtien, jolloin tuo ei päde. Tai omankin vanhemman liika ankaruus voi ajaa teinin huonoille teille.

Myös ydinperheissä on isän tehtävä "viedä lapsi ulos maailmaan äidin helmoista". Kun isäpuoli hoitaa tätä luonnollista tehtäväänsä uusperheessä, äiti tulkitsee usein, ettei mies välitä lapsesta. Asia on ihan päinvastoin. Moni lapsi kaipaa vähän herättelyä, ettei jää peräkammarin pojaksi tai tytöksi. Symbioosi äidin kanssa pitää rikkoa, jotta lapsi pääsee kehittymään. Isät ja isäpuolet ovat usein ankarampia kasvattajia kuin äidit, jotka ymmärtävät ja paapovat loputtomasti. Ei se tarkoita, että mies ei välitä lapsesta.

Meillä on aika lailla tällaista. Esikoinen meni juuri yläasteelle ja kapinoi. Mies on huomattavasti minua tiukempi, mutta osoittaa kyllä monin tavoin myös välittävänsä. Silti kiukkuhetkinä murkun on mahdoton ymmärtää, miksi mies häntä komentaa. Ja me olemme sentään olleet yhdessä jo 10 vuotta eli aivan lapsen pikkulapsiajasta asti.

En kyllä yhtään usko, että mies olisi jotenkin erilainen tulevasiuudessa omille biologisille lapsilleen, kun nämä tulevat murkkuikään. Asenne-ero on ehkä juuri äidin korvien välissä.

koska olet hoitovapaalla etkä voi erota vielä?



Pidätkö vanhempaa lastasi tuossa henkisessä helvetissä jotta nuorempi saisi olla kotihoidossa? Taidat sinäkin rakastaa nuorempaa enemmän...

koska olet hoitovapaalla etkä voi erota vielä?

Pidätkö vanhempaa lastasi tuossa henkisessä helvetissä jotta nuorempi saisi olla kotihoidossa? Taidat sinäkin rakastaa nuorempaa enemmän...

Heittäisin miehen pihalle.



Mieheni on muuten tällaisesta avioeroperheestä, jossa molemmat vanhemmat ovat asettaneet uuden onnensa lasten edelle. Siinä on sitten paranneltu tukkoina irti revityn tukan, paukkupakkasella ulos heittämisen ja muun kivan seuraukset hiljaa itsekseen. Ihan syyllistymättä mihinkään teiniördäilyihin.

mutta pitäisin varmaankin aika pian huomattuani tilanteen palaverin miehen kanssa. Jos ei hyväksyisi mun lastani, niin sitten hänen olisi lähdettävä, vaikka meilläkin olisi jo lapsi yhdessä. Se olisi kuitenkin mun lapseni ja uuden miehen on hyväksyttävä hänet mukaan elämään. Se on pakettiratkaisu, josta ei voi joustaa.

Ei sitä lasta pois voi laittaa, mies lähtis ja lujaa.

i] Kiertoon vaan, lapsi on kyllä tuollaista puolisoa paaaaaaljon tärkeämpi.

niin hyvin ei pystyis näyttelemään etten sitä huomaisi. sais lähtee litomaan koko äijä.

tai sisaruksiltasi? Usko minua, mikään ei ole tärkeämpää kuin saada vanhempi lapsesi pois tuollaisesta "kodista".

Kasvoin perheessä, jossa isäpuoli oli tuonne päin, ei läheskään noin paha, saldo:

minä (vanhin lapsipuoli): ulkoisesti pärjännyt, masennusta, valtava hyväksymisentarve, sosiaalisia ongelmia.

lapsipuoli 2. huumeita, vaihtuvia poikaystäviä, toistuvaa masennusta, peruskoulu kesken, suhde väkivaltaisen miehen kanssa, nyt 30-vuotiaana päässyt kutakuinkin "jaloilleen"

lapsipuoli 3. huumeita, toistuvia itsemurhayrityksiä, krooninen masennus, peruskoulu kesken, ei mitään koulutusta, sosiaaliset pelot valtavia, huostaanotettiin kerran, tehnyt pahimmassa sekoiluvaiheessa teon josta maksaa korvauksia loppuikänsä jos töihin pääsee.

Ja pakko vielä lisätä, että ei se lähteminen ole niin helppoa, jos kotona on pieni vauva. Itse olen hoitovapaalla ja haaveilen koko ajan, että voisin palata töihin ja häipyä tästä suhteesta. Mies on nyt vähänkuin niskan päällä, kun hän on töissä ja minulla on vain hoitotuki ja lapsilisät. Vihaan itseäni, omaa sinisilmäisyyttäni enkä voi mitenkään tajuta miten ollaan ajauduttu tähän. Päivä päivältä rakkaus miestäni kohtaan vaihtuu yhä enemmissä määrin vihaksi ja vastenmielisyydeksi. Hän saattaa julmasti minun kuullen sano, että toivoo, että lapseni jää auton alle ja kuolee tai muuta yhtä kamalaa. Ja ei. Ei hän puhunut noin aiemmin. En osannut epäillä mitään. Kukaan ei uskoisin minua, jos kertoisin jollekin minkälainen mieheni oikeasti on. Kaikki luulee häntä kiltiksi ja tunnolliseksi perheenisäksi.

sillä lehtolapsia kyllä ja monta joihin ei yhteydessä.

Jättäisin sellaisen paskan joka ei mun lastani hyväksyisi ja rakastaisi ja arvostaisi. IHAN SAMA mitä se lässyttäis! En voisi ikinä tuottaa sellaista tuskaa lapselleni, että jäisin sellaisen miehen luokse.

Olen itse ollut tilanteessa, jossa mies alkoi yhteisen lapsen synnyttyä hyljeksimään 3-vuotiasta lastani, joka oli aikaisemmasta suhteestani. Hän oli todella ilkeä lapselle.



Se oli elämäni rankinta aikaa, mutta laitoin kylmästi eron vireille. Olin siis äitiyslomalla / hoitovapaalla. Kämppä meni myyntiin, itse sain vuokra-asunnon, asumistukea jne. Ihan hyvin pystyin eroamaan, vaikka olin hoitovapaalla. Lapset olivat tärkeintä ja ovat yhä. Kusipää ex-mieheni lakkasi olemasta tärkeä sillä hetkellä, kun paljasti todellisen luonteensa.

Meillä mieheni ei voi hyväksyä esikoistani,ja laittaa muutoinkin kaikki läheiset numerojärjestykseen.Mentiin naimisiin elokuussa 2009,ja meille syntyi yhteinen lapsi täysiaikaisena 12/09,mutta kuolleena(kohtukuolema).Tämän jälkeen mieheni ei ole voinut hyväksyä poikaani,kutsuu tätä kämppikseksi,ei puhu tälle siis oma aloitteisesti jne..

Kaikki meni hyvin siihen asti kun poika tuli teini-ikään.

t. ei-ap

Myös ydinperheissä on isän tehtävä "viedä lapsi ulos maailmaan äidin helmoista". Kun isäpuoli hoitaa tätä luonnollista tehtäväänsä uusperheessä, äiti tulkitsee usein, ettei mies välitä lapsesta. Asia on ihan päinvastoin. Moni lapsi kaipaa vähän herättelyä, ettei jää peräkammarin pojaksi tai tytöksi. Symbioosi äidin kanssa pitää rikkoa, jotta lapsi pääsee kehittymään. Isät ja isäpuolet ovat usein ankarampia kasvattajia kuin äidit, jotka ymmärtävät ja paapovat loputtomasti. Ei se tarkoita, että mies ei välitä lapsesta.

Se on uusperheissä niin helppoa teinille syyttää isäpuolta kaikesta, jos tämä esim. komentaa lasta. Vaikka ydinperheissä tilanne voi hyvin olla ihan samanlainen, isä komentaa enemmän kuin äiti. Tilanne on kuitenkin ikävä jo sillon, jos teini kuvittelee, että äidin uusi mies ei tykkää hänestä!