Onko väärin lasta kohtaan muuttaa ulkomaille asumaan?
Sehän on ihan järjettömän suuri muutos lapsellekin muuttaa ympäristöön, jossa ei edes ymmärrä muiden puhetta. Olisiko parempi odottaa sen aikaa, että lapsi on aikuinen ja muuttaa vasta sitten pois Suomesta?
Kommentit (35)
käydä peruskoulu täällä Suomessa. Sitten lähdetään lämpimämpään ilmastoon.
Me asuttiin ulkomailla siihen asti, kunnes lapset tuli kouluikään, sitten muutettiin Suomeen. Tai minä en olisi halunnut muuttaa, vaan mies... Jonain päivänä muutetaan takaisin!
Jos siltä tuntuu ja tilaisuus tulee haluan ehdottomasti lähteä!
paitsi jos kyse jostain lyhyestä parin vuoden komennuksesta, jonka jälkeen taas muutaman vuoden kuluttua uusi muutto ulkomaille. Tietysti joskus niin joutuu työn vuoksi tekemään pakosta, mutta minusta on itsekästä muuttaa ihan muuten vaan tai jos on mahdollista valita.
kotimaassakin muutto on ollut kova pala lapselle, ihan varmasti on vielä isompi järkytys muuttaa ympäristöön, jossa ei ymmärrä puhetta eikä tekstiä
Jos etäisyys on sellainen, että Suomeen pääsee käymään pari kertaa vuodessa ja isovanhemmat voivat myös käydä teillä pari kertaa vuodessa, niin mikäs siinä. Mutta jos on sellainen työ, johon kuuluu aina kaksi vuotta yhdessä paikassa ja sitten taas muutto toisaalle, lapsi saattaa kärsiä siitä.
Jos etäisyys on sellainen, että Suomeen pääsee käymään pari kertaa vuodessa ja isovanhemmat voivat myös käydä teillä pari kertaa vuodessa, niin mikäs siinä. Mutta jos on sellainen työ, johon kuuluu aina kaksi vuotta yhdessä paikassa ja sitten taas muutto toisaalle, lapsi saattaa kärsiä siitä.
tarkoitan että aina kaksi vuotta eri maassa. Jos on parin vuoden ulkomaanpesti, jolta palataan Suomeen, ei luulisi haittaavan.
kotimaassakin muutto on ollut kova pala lapselle, ihan varmasti on vielä isompi järkytys muuttaa ympäristöön, jossa ei ymmärrä puhetta eikä tekstiä
Noh, olen itse muuttanut lasteni kanssa ees taas kahden maan väliä. Ja ummikkoja olivat. Minkäs teet. Minä kotona olevana olen ehkä näistä muutoista eniten kärsinyt ja niistä vähiten mitään positiivista saanut.
Alkuperäisessä kysymyksessä oli vaihtoehtona odottaminen siihen asti että lapsi on aikuinen. Outo asetelma, sillä hyvin harvoin tuollaista 10-15 vuotta voi odottaa. Mikä katkeruus, jos ei enää pääsisikään? Ja menisikö sen lapsen syyksi?
Eikähän se katkeruutta aiheuta, jos on elänyt ne 10-15 vuottakin niin kuin on parhaaksi nähnyt ja kokenut.
Eikähän se katkeruutta aiheuta, jos on elänyt ne 10-15 vuottakin niin kuin on parhaaksi nähnyt ja kokenut.
Niin, tarkoitin että katkeruus tulee, jos ei enää pääsekään lähtemään näiden vuosien jälkeen, ja on sitä koko ajan odottanut.
En pidä ulkomaillemuuttoa enää mitenkään yksinkertaisena asiana nyt kun se koko roska on takanapäin. Minua ahdisti pienten lasten äitinä uusi paikka, uusi kulttuuri ja se tietenkin heijastui lapsiin. Lapset ikävöivät tuttuja juttuja Suomesta. Kun vihdoin arki alkoi sujua uudessa maassa, olikin jo kotiinlähdön aika. Sama kulttuurishokki taas. Nyt kun paluustakin jo kaksi vuotta, elämä normaalia. Ei mikään pikkujuttu siis kenellekään muuttaa ulkomaille.
En pidä ulkomaillemuuttoa enää mitenkään yksinkertaisena asiana nyt kun se koko roska on takanapäin. Minua ahdisti pienten lasten äitinä uusi paikka, uusi kulttuuri ja se tietenkin heijastui lapsiin. Lapset ikävöivät tuttuja juttuja Suomesta. Kun vihdoin arki alkoi sujua uudessa maassa, olikin jo kotiinlähdön aika. Sama kulttuurishokki taas. Nyt kun paluustakin jo kaksi vuotta, elämä normaalia. Ei mikään pikkujuttu siis kenellekään muuttaa ulkomaille.
Paitsi että iso osa ihmisistä on sellaisia, etteivät ahdistu joka asiasta. Itsekin olen asunut ulkomailla pienten lasten kanssa, ja nautimme kaikki siitä suunnattomasti - ahdistus oli kaukana elämästämme!
Toisille sopii eläminen ulkomailla, toisille ei. Jotkut haluavat asua samassa kaupungissa koko elämänsä, jotkut eivät. Minä ja mieheni valitsimme ulkomaat 10 vuotta sitten lasten ollessa 13 ja 15. Oikein teimme.
eikä kaikkien lapset ole aina pieniä lapsia
Lapsille ei saa antaa liikaa päätäntävaltaa perheen muuttoasioissa, se on vanhemmat, jotka päättävät sellaiset asiat. Tietysti lapsi ikävöi tuttuja kavereitaan ja ympyröitään, mutta toisaalta ulkomailla asuminen antaa paljon sosiaalista pääomaa (kielitaito, vieraan kulttuurin ymmärrys, uusia kavereita jne), jonka arvon lapsi tajuaa ehkä vasta aikuisiällä.
En pidä ulkomaillemuuttoa enää mitenkään yksinkertaisena asiana nyt kun se koko roska on takanapäin. Minua ahdisti pienten lasten äitinä uusi paikka, uusi kulttuuri ja se tietenkin heijastui lapsiin. Lapset ikävöivät tuttuja juttuja Suomesta. Kun vihdoin arki alkoi sujua uudessa maassa, olikin jo kotiinlähdön aika. Sama kulttuurishokki taas. Nyt kun paluustakin jo kaksi vuotta, elämä normaalia. Ei mikään pikkujuttu siis kenellekään muuttaa ulkomaille.
Paitsi että iso osa ihmisistä on sellaisia, etteivät ahdistu joka asiasta. Itsekin olen asunut ulkomailla pienten lasten kanssa, ja nautimme kaikki siitä suunnattomasti - ahdistus oli kaukana elämästämme!
En ole tuo kenelle kommentti suunnattu, mutta ilkeästi sanottu. Olen itsekin kokenut sen, että vieraassa maassa jää helposti ulkopuoliseksi. En puhu asuinmaani kieltä juuri yhtään, vaikka ymmärrän kovalla pinnistelyllä aika paljon. Toinen lapsistamme kärsi myös aluksi kovasti koti-ikävästä. Näki unta tarhakavereista jne. Uudessa kotimaassa ei ollut mitään vastaavaa tilalle. Se päiväkoti, jonne hän meni puolipäiväiseksi, ei vastannut lähimainkaan suomalaista tasoa, vaikka maksoi maltaita. Kyllä ne ongemat voi joskus yllättää vaikka ei ihan joka jutusta ahdistuisi...
Nautimme nyt kaikki elämästä ja olen tosi tyytyväinen että lähdimme. Tytöt on oppineet englannin ja viihtyvät asuinmaassamme. Sitä tosin en kiellä ett ensimmäinen puoli vuotta oli tosi rankkaa. Nimenomaan lasten vuoksi. Itse olen sellainen että pidän uusista paikoista ja asioista ja minua ei haittaa jos en tunne ihmisiä- tutustun nopeasti ja osaan saada arjen pyörimään. Mutta ensimmäinen puoli vuotta oli rankkaa, lapset kärsivät kielitaidottomuudestaan ja kaipasivat suomteen. Kun oppivat englannin ja alkoivat saamaan kavereita koulusta niin tilane helpottui.
Sellaisille ihmisille jotka eivät ole ulospäin suuntautuneita ja eivät viihdy kotona yksin lasten kanssa en suosittele ainakaan näitä aasian maita. Aika järjestään miehet reissaavat ja tekevät todella pitkiä päiviä. Käytännössä olen paljon yksin lasten kanssa täällä. Minua se ei haittaa. minulla on omat sosiaaliset kuviot päivisin kun lapset ovat koulussa ja iltapäivisin touhuan sitten heidän kanssaan.
MInä lähtisin uudelleen ja varmasti lähdemmekin.
on paras vaihtoehto. Harvassa maassa saa yhtä tasokasta opetusta.
Olin 13-vuotias, kun perheemmme olisi pitänyt muuttaa Iraniin isän työn takia. Kulttuuriin, jossa minulla ei olisi ollut minkäänlaisia vapauksia (esim. liikkua ulkona) ja kaiken lisäksi olisi pitänyt kulkea hunnutettuna. Uhkailin vanhempiani jopa itsemurhalla ja järjestin itselleni jo asuinpaikankin sukulaisilta. Tiesin, etteivät ne saa minua väkisin lentokoneeseenkaan raahattua. Perhe jäi Suomeen.
Se, mikä asiassa on vituttanut, niin jälkeenpäin kaikki perheenjäsenet (vanhemmat, kolme sisarusta) ovat tunnustaneet, etteivät hekään olisi halunneet muuttaa. Mutta ei, eivät avanneet suutaan vaan "syyttivät" 13-vuotiasta tyttöä muuton toteutumattomuudesta..
Toivottavasti et esittänyt vakavissasi tuota kysymystä.
Lapsi oppii tosi nopeasti kielen ja muualla asuminen tekee hyvää.