Mitä varten muuten adhd-lasten vanhemmat aina

Ymmärrättekö ollenkaan, että ADHD on sairaus? Kyseessä ei ole kasvatuksellinen laiskuus tai aikuisen kusipäinen käytös. On kyse sairaudesta. Sitä ei paranneta itsestään hoivaamalla ja huomiota antamalla. Siihen tarvitaan lääkitys.



Sitä varten on tärkeää saada diagnoosi. Ei siksi, että aikuisen ei tarvitse hävetä ja että olisi joka asiaan selitys, vaan lapsen takia, jotta tämä ei tuntisi olevansa epäkelpo, huono, epäonnistuja. Vaan tietää kärsivänsä sairaudesta, johon on apua olemassa, eikä ole itse syypää tilaansa.



Aivan kuin paasaisi syöpää sairastavan vanhemmalle että mitä sitä suotta diagnoosia lapselle hakemaan, kun kunnon reippailla happihyppelyillä ja hyvällä hygienialla paranee sairaus kuin sairaus, ja on vain laiskuutta ja huonoa kasvatusta hakea apua lapsen tulevaisuuden parhaaksi. Haloo...

Seuratkaapa asiaa. Olen tämän huomion tehnyt monissa perheissä, että esikoisesta tehdään äkkiä ADHD-lapsi kun se on niin rasittava ja haluaa huomiota.

ja diagnoosinkin ne hankkii ihan vaan sinua ärsyttääkseen.

suorastaan pakko saada diagnoosi joko lapselleen tai itselleen. Toivotteko te, että se jotenkin saisi ympäristön suhtautumaan teihin tai lapseenne myötämielisesti kusipääkäytöksestä huolimatta?

ja hän on ainoa lapsi. Ei siinä voi toista lasta harkita aivan lähivuosina jos esikoinen on adhd.

on erityislasten (ei vain adhd, vaan kaikkien erityislasten) vanhempien tapa vastata näihin tässäkin ketjussa esitettyihin syytöksiin siitä, että vanhemmuus on huonoa ja kysymyksiin siitä, "eikö ole tullut mieleen että lapset eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota" ja niin edelleen. Kas kun diagnoosin tekemiseen jo kuuluu se, että tämmöiset asiat tarkastetaan ennen sen adhd-diagnoosin antamista. Jos siis joku sanoo, että diagnoosi on tehty, niin silloin lähtökohtaisesti lastenpsykiatrian ammattilaiset ovat jo tarkastaneet, että kasvatusmenetelmät ovat kunnossa ja lapsi saa tarpeeksi huomiota ja mitä muuta tavanomaista voi olla. On myös tarkastettu, että ei ole syytä epäillä naapurissa asuvan pedofiiliä tai lapsen olevan kehitysvammainen tai muuten vaan tyhmä (kognitiivisen tason testit kuuluvat diagnoosiprosessiin), eikä esimerkiksi epileptikko tai allerginen tai lyijymyrkytyksen saanut.



Sanat "diagnoosi ei tullut helpolla" ovat keino korostaa tätä vielä entisestään. Että on tehty monenlaisia tutkimuksia ja varmistettu kaikki mahdolliset asiat.



Valitettavasti melkoinen osa ihmisistä on kuten av-mammat, eikä sana "lääketieteellinen diagnoosi" näytä heille tarkoittavankaan sitä, että joku asiantuntija on tarkastanut asian ja miettinyt vaihtoehtoja ja sitten kertonut testien jälkeen, mistä on kyse. He eivät siis tunne diagnoosiprosessia. Tällaisille ihmisille kuuluu vain se sana "saatu" ja se alkaa tarkoittaa sitä,että diagnoosia on jotenkin haluttu. Vaikka kuka sitä nyt haluaisi, että omalla lapsella on pysyviä ongelmia - sillä adhd ei ole vain luonteenpiirre, sekin varmistetaan niissä testeissä.

Valitettavasti melkoinen osa ihmisistä on kuten av-mammat, eikä sana "lääketieteellinen diagnoosi" näytä heille tarkoittavankaan sitä, että joku asiantuntija on tarkastanut asian ja miettinyt vaihtoehtoja ja sitten kertonut testien jälkeen, mistä on kyse. He eivät siis tunne diagnoosiprosessia.

Kaverini sai diagnoosin vasta aikuisiällä ja se ei todellakaan ollut helppoa. Hän ei siis hakemalla hakenut mitään paperia millä osoittaa erilaisuuttaan, vaan hän halusi syyn ja avun siihe n miksi hän ei pysty tiettyihin asioihin samalla tavalla kuin muut.

Häntä on hoidettu mielenterveysongelmaisena, laiskana, tyhmänä, luulosairaana... Hän tiesi koko ajan itse että hänessä on jotain "pielessä" ja mikään terapia tai psyykelääkitys ei asiaa korjannut. Prosessi kesti noin 10 vuotta. Nyt hän ymmärtää itseään paremmin, pystyy oikean lääkityksen avulla elämään normaalimpaa elämää ja myös pystyy tarvittaessa osoittamaan pösilöille että hän ei ole hullu.

Ei siinä vielä kasvatus ole lasta pilannut :-)jos lapsen perustarpeista huolehdittu (uni, ruoka, puhtaus, rakkaus).

ja muutenkin diagnoosi helpottaa vanhempia- ja uteliaita

- erityisopetuspäätön ja siten kouluun lisäresursseja,

- ilmaisen kelan tai sairaalan kuntotuiksen vuosiksi,

- ilmaisen koulutaksikuljetuksen,

- invataksipaikan tarvittaessa jos on muitakin diagnooseja,

- ryhmä- tai henkilökohtaisen avustajan kouluun,

- ilmaisen erityisuintikortin adhd-lapselle ja avustajalle uimahalliin

mm.



t. asiantuntija

kasvatus, lapsen kanssa vietetty aika, vanhempien antama tuki, mukana harrasteissa, yhteisiä pelejä, yhteiset läksy ja lukutuokiot.

¨

Hänen kasvatuksensa on erilaista ja hän tarvitsee tukea 100 kertaa enemmän kuin se tavislapsi. Hänellä saattaa pelkän aikakäsityksen ja normaalien päivärutiinien hahmottamiseen mennä vuosia. Voi olla, että hän tajuaa ne vasta kymmenvuotiaana, siinä missä toiset sisarukset alkavat käsittää noita hyvinkin jo esikouluiässä. Ehkä jo sitäkin ennen.

Usein ADHD lapsi on vain ärsyttävä, hän saattaa jumittua ja jankata. Hän kysyy samaa asiaa sata kertaa, muttei jaksa kuunnella vastausta. Hänellä voi olla motorisia ongelmia, eli vaikka hän on levoton ja ehkä juoksentelee koko ajan, loikkii ja hyppii, hän ei silti opi ajamaan pyörällä ennen kuin on 8v tai uimaan ennenkuin on 12. Usein nämä lapset toheloivat koko ajan, mutta eivät tee sitä tahallaan. He ovat myös huolissaan, koska tietävät olevansa erilaisia, mutta päättelevät olevansa tuhmempia ja tyhmempiä.

Normaalit harrasteet eivät välttämättä suju, koska eivät pärjää porukassa. Lapsi ei välttämättä jaksa keskittyä oikein edes kehittävään leikkiin, siis tarkoitan esim. muistia tai koordinaatiota kehittävään. Hän ei välttämättä jaksa muistaa sääntöjä, vaikka kyseessä olisi ihan yksinkertainenkin lasten ulkopeli kuten vaikka kirkonrotta, purkkis, fölkkis - mitä niitä on.

ADHD lapsi saattaa olla todella ärsyttävä. Hän saattaa valittaa siltä, miltä vaatteet tuntuvat ja hän saattaa olla hyvin nirso syömistensä suhteen. Kun tarjoat jäätelöä hän on hysteerinen, koska se on kylmää ja kun annat kaakaota, se on pelottavaa kun se on kuumaa. Vanhemmat kohtelevat ADHD lastaan usein eri lailla kuin muita sisaruksia. Tämä saa monet uskomaan, että erilaisuus johtuu kohtelusta. Kuitenkin tämä lapsi on AINA ollut erilainen ja vanhemmat mukautuvat siihen.

mutta ADHD-lasta ei voi kasvattaa kuten ns. normilasta vaan huonoon käytökseen puututaan eri keinoin. Ja kyllä, saadaan tuloksia--> lapsen käytös muuttuu.



Voisiko ylempänä tätä asiaa ihmettelevä edes yrittää ymmärtää tätä vai oletko niin sulkeutunut pieneen mustavalkoiseen maailmaasi, että aivosi eivät vastaanota tietoa omien ennakkoluulojesi ulkopuolelta?

Omani ovat ja olen siitä iloinen, tuttavapiirissä yksi, jonka yhdellä lapsella adhd ja hänelle jaksamista toivon joka päivä. Pitäisi kai vaan lyödä lyötyä, mutta kun en saa siitä kicksejä.

on omaa huonoa kotiaäidin itsetuntoa pönkittää...



Ja yksi helpommista keinoista on potkia valmiiksi maassa olevia.

pienesti add:tä, adhd:tä, hahmotushäiriöitä yms. Jos joku asia tulee jossain joskus ilmi, esim. ei muista ihmisen kasvoja niin siitä ei saa dg. Niiden keskittymishäiriöiden ja hahmottumishäiriöiden täytyy esiintyä monessa eri tilanteessa ennekö katsotaan, että on dg:n paikka. Minulla on omat kommervenkkini ja tunnistan itsessäni tuota hahmotushäiriötä mutta en silti saisi dg vaikka kuinka yrittäisin. Se dg ei tule ihan heppoisin perustein. Miksi mä edes näille muutamille puupäille tätä erehdyn jankkaamaan?

ja hohhoijaa noita muutamia vastauksia. Kaverin lapsella on kaksi lasta, toisella adhd, toisella ei. Toinen on mitä rauhallisin, kivoin ja fiksuin mukula. Että ei ole kasvatuksesta kiinni. Tuota toista lasta seuraamalla on ainakin minulle kirkastunut ettei adhd ole mikään kasvatuskysymys. Lapsi on oikein kiva, mutta ei vaan jaksais keskittyä mihinkään.

on myös mahdollista aikaansaada huonoilla elintavoilla ja kasvatuksella, mutta missään tapauksessa aina ei ole näin.

Sen avulla saa kättä pidempää kouluavustajaa haettaessa jne.



Meillä lapsi sai diagnoosinsa pkodissa ollessaan ja mm pääsi 2 lapsen paikalle, sai erityistä tukea, pääsi toimintaterapeutille jne.



Riittävän tuen kanssa tuosta ylivilkkaasta 5-vuotiaasta (jonka diagnoosi muuten ei ollut ADHD) on kasvanut yläastelainen, jonka koulunkäynnissä ei enää 3. luokan jälkeen ole ollut haasteita, joka jaksaa keskittyä tunneilla ja jonka keskiarvo on yli ysin.



Meillä tosin diagnoosin lisäksi osui onneksi matkan varrelle ihanat ja pätevät ihmiset pkodissa sekä loistava eka-tokaluokan opettaja (joka auttoi lapsen aivan upeasti koulutien alkuun). Joten lapsi ei leimaantunut koulussa häiriköksi vaan sai tarvitsemansa tuen ja sai rauhassa oppia ja kehittyä keskittymään :).

kasvatus, lapsen kanssa vietetty aika, vanhempien antama tuki, mukana harrasteissa, yhteisiä pelejä, yhteiset läksy ja lukutuokiot. Jos on haasteellista niin sitten pitäisi antaa enemmän aikaa vaikka koko päivä! Tuo diagnoosin metsästys on juurikin vastuun pakoilua "tämä meidän penska nyt vain on niin sairas" " voi kun on raskasta !" Hei kaikilla lasten vanhemmilla on raskasta, mutta ei täyspäiset kierrä kesken kasvun lapselleen diagnooseja väkisin ruinaamassa! Naapurin "aivan mahdoton adhd" lapsi on aina meillä olleessan kuin kuka tahansa pikkupoika. Näyttäisi vain olevan valtava vanhemmuuden vaje, hänelläkin, aikuinen joka antaisi aikaa ja kuuntelisi.

Varmasti löytyy niitäkin lapsia, joilla ei ole kotona kaikki ok ja jotka oirehtivat siksi. Se on kuitenkin aivan täysin eri asia kuin esim. ADHD.

Meillä on ollut kaksi ns motorisesti levotonta lasta :), joille keskittyminen on ollut todella haastellista tietyssä iässä. Meillä vanhemmilla on onneksi ollut onni saada hyvää ohjausta jne, samoin lapsilla oikeanlaista apua. Joten sen sijaan, että olisimme päivitelleet lasten olevan "niin raskaita" olemme keskittyneet iloitsemaan heidän hyvistä puolistaan.

Keskittymistä voi muuten auttaa tietyillä asioilla. Jos lapsen on hankala keskittyä kuuntelemaan, sitä mm. auttaa se, että häntä kosketetaan huomion kiinnittämiseksi esim. olkapäähän. Tai jos lapsen on hankala istua aloillaan, siihen on apuna istuintyyny (muovinen), jonka kanssa voi heilua ihan vaan pikkaisen jne.

Ja usko pois, tässä meidän perheessämme lapsille on annettu, ja annetaan, aikaa jne. Noista kahdesta ylivilkkaastakin kasvoi isoja :-), toinen on nyt yläasteella ja hienosti menee (ei mitään ongelmia ole ollut sitten ala-asteen alun, keskiarvo yli ysin jne), toinen on jo aikuinen ja hienosti menee hänelläkin (pääsi alueemme parhaaseen lukioon aikoinaan, kirjoitti hyvin, opiskelee yliopistossa ja harrastaa liikuntaa SM-tasolla, nimim. ylpeä äiti ;-)...).

Osa lapsista nyt vaan tarvitsee enemmän tukea elämänsä alussa.

t. olisinkohan ollut 52

t. 53/54