Mitä varten muuten adhd-lasten vanhemmat aina

kasvatus, lapsen kanssa vietetty aika, vanhempien antama tuki, mukana harrasteissa, yhteisiä pelejä, yhteiset läksy ja lukutuokiot.



Jos on haasteellista niin sitten pitäisi antaa enemmän aikaa vaikka koko päivä! Tuo diagnoosin metsästys on juurikin vastuun pakoilua "tämä meidän penska nyt vain on niin sairas" " voi kun on raskasta !" Hei kaikilla lasten vanhemmilla on raskasta, mutta ei täyspäiset kierrä kesken kasvun lapselleen diagnooseja väkisin ruinaamassa!



Naapurin "aivan mahdoton adhd" lapsi on aina meillä olleessan kuin kuka tahansa pikkupoika. Näyttäisi vain olevan valtava vanhemmuuden vaje, hänelläkin, aikuinen joka antaisi aikaa ja kuuntelisi.

kasvatus, lapsen kanssa vietetty aika, vanhempien antama tuki, mukana harrasteissa, yhteisiä pelejä, yhteiset läksy ja lukutuokiot.

Jos on haasteellista niin sitten pitäisi antaa enemmän aikaa vaikka koko päivä! Tuo diagnoosin metsästys on juurikin vastuun pakoilua "tämä meidän penska nyt vain on niin sairas" " voi kun on raskasta !" Hei kaikilla lasten vanhemmilla on raskasta, mutta ei täyspäiset kierrä kesken kasvun lapselleen diagnooseja väkisin ruinaamassa!

Naapurin "aivan mahdoton adhd" lapsi on aina meillä olleessan kuin kuka tahansa pikkupoika. Näyttäisi vain olevan valtava vanhemmuuden vaje, hänelläkin, aikuinen joka antaisi aikaa ja kuuntelisi.

En mä koskaan ole ollut käytökseltäni mitenkään "mahdoton", mulle on vain tietyt asiat todella vaikeita. Mitä mun pitäis tehdä? Neuvoisitko mua? Ihan tavalliset kotiolot mulla on ollut, molemmat sisarukset ovat aivan täysin vailla tätä ongelmaa, joka mulla on. Pitäiskö mun hakea purkua diagnoosilleni ja lopettaa lääkkeiden syöminen, vai mitä suosittelisit mulle? Auta, oi oraakkeli!

kasvatus, lapsen kanssa vietetty aika, vanhempien antama tuki, mukana harrasteissa, yhteisiä pelejä, yhteiset läksy ja lukutuokiot.

Jos on haasteellista niin sitten pitäisi antaa enemmän aikaa vaikka koko päivä! Tuo diagnoosin metsästys on juurikin vastuun pakoilua "tämä meidän penska nyt vain on niin sairas" " voi kun on raskasta !" Hei kaikilla lasten vanhemmilla on raskasta, mutta ei täyspäiset kierrä kesken kasvun lapselleen diagnooseja väkisin ruinaamassa!

Naapurin "aivan mahdoton adhd" lapsi on aina meillä olleessan kuin kuka tahansa pikkupoika. Näyttäisi vain olevan valtava vanhemmuuden vaje, hänelläkin, aikuinen joka antaisi aikaa ja kuuntelisi.

Adhd-lapsikin osaa olla vieraskorea. Lapsi kuin lapsi käyttäytyy eri tavoin ollessaan kaverilla kylässä tai ollessaan kotona, koulussa, päivähoidossa.

Kun perheessä on kolme lasta, joille on kaikille annettu samassa määrin aikaa ja huomiota, rakkautta ja rajoja, ja yksi heistä on ihan erilainen kuin muut, jopa siinä määrin että neuvola ja päiväkoti huomaavat asian heti, niin oikeastiko kuvittelet asian korjaantuvan sillä että äiti ja isä lopettavat työt ja jäävät kotiin Afrikan tähteä lapsen kanssa pelaamaan?

Tämä ketju on pelottava. Ihmisten näyttää olevan

suorastaan pakko saada diagnoosi joko lapselleen tai itselleen. Toivotteko te, että se jotenkin saisi ympäristön suhtautumaan teihin tai lapseenne myötämielisesti kusipääkäytöksestä huolimatta?

Kertoo aika paljon sinusta että sanot lapsen sairaudesta että se on kusipääkäytöstä.

En minä ainakaan toitota kaikille(irl) että mulla on adhd. Monet luulevat että olen vain vähän energisempi ja että en vain jaksa olla paikoillani pitkään. Se käy minulle hyvin.

Jos minun lapsella on adhd niin en silloinkaan kerro siitä muutakuin esim. päiväkodin henkilökunnalle ja opettajille. Sivulliset on sivullisia, niille mun ei tarvitse selittää yhtään mitään.

Oikeasti se diagnoosi antoi ainakin itselleni enemmän ymmärrystä miksi jotkin asiat menevät minulla kuten menevät. Vanhempanikin sanoivat että heitä helpotti tietää että kyse on adhd:stä eikä esim siitä että vaikka aloitan asioita vain siksi että voin lopettaa ne, tai että kyse ei ollut siitä että he olisivat tehneet jotain väärin.

En mä anna itselleni kaikkea anteeksi sillä että mulla on adhd, päin vastoin. Vaadin itseltäni jopa liikoja asioiden suhteen enkä anna helpolla periksi.

Työnantajani tietää adhd:sta ja välillä ärsyttää kun hän esim ei anna yhtä tiukkoja aikatauluja tms. Yleensä kyllä saan työt tehtyä ennen takarajaa, mutta silti.

Kotiolot selvitetään viimeisen päälle. Toisille tullaan jopa kotiin käymään.

Adhd tutkimuksia pitää puoltaa kahden eri tahon. Lasta tutkii tiimi, eikä vain yksi henkilö.

Järkyttävää muuten, että ihmiset ei tiedä mitä on ADHD.

Kyse ei ole mistään käyttäytymishäiriöstä.

Monella adhd lapsella on paljon oppimisvaikeuksia ja se erilaisuus on niin helppo nähdä, jos sen haluaa nähdä.

Meillä parhaillaan kylässä add lapsi ja ei hän opiskele tavallisessa koulussa, vaan erityiskoulussa. Tämä poika on 11v. ja oma poikani on 6v. että siinä teille vähän mietittävää.

Viepä se mahdoton adhd lapsi ryhmään, niin se ei enään pysty keskittymään.

Eikä monet adhd lapset ole mahdottomia. Heillä on moninaisia ongelmia kehityksessä.

Kaikkilla tietyt samat piirteet ja eriävät piirteet.

Netti on edessänne, hyvät äidit. Googlatkaa, mitä on adhd.



Minulla on neljä lasta, esikoinen on adhd. Nyt, aikuisena, hän sai diagnoosin. Siihen aikaan kun hän oli lapsi, ei ollut edes tietoa samassa määrin kuin nyt, että mitä on adhd. OLi vain huonosti käyttäytyvä kakara ja äiti, joka kasvattamalla kasvatti lapsestaan semmoisen uhmakkaan jääräpään. Esim. siskoni mielestä minun olisi pitänyt vain antaa selkään ja rangaistuksia.



Yllättäen, kukaan ei kehunut miten hyvä äiti ja kasvattaja olen nuoremman lapsen kohdalla (tuolloin oli vielä vain kaksi lasta), joka käyttäytyi ja toimi ns,normaalisti. Hänen kanssaan ei ikinä ollut samanlaista eikä samanlaisia tilanteita kuin esikoisen kanssa.



Enkö siis osannut kasvattaa? Olisiko pitänyt viettää aikaa enemmän? Onko minullakin joku keksitty adhd vamma ja vika kun lapsellakin on?



Niin, kait olisi pitänyt jättää se kakkonen tekemättä, olisi ollut vain tälle ensimmäiselle aikaa. En vain siinä vaiheessa tiennyt, mitä edessä on, ikäero on verraten pieni.



Ja ehkä ei olisi pitänyt mennä töihin, opiskella jne, vaan mennä täysin tuon lapsen ehdoilla - ja kas sehän vasta pyöritystä olisi ollutkin !!



Lapsen isällä ja isän puolen suvulla on mitä ilmeisimmin ylivilkkautta. Mitään diagnoosia ei siihen maailman aikaan varsinkaan maaseudulla elävät ihmiset tarvinneet, eihän koko "tautia" ole ollut tiedossakaan.



Ihan koko ajan tiesin, että esikoiseni vilkkaus ei ole ns. normaalia., Että ne tilanteet, mitä lapsen kanssa oli, eivät menneet minkään normaalin ikään liittyvän variaation piiriin.



Paitsi että lapsi oli erittäin vilkas, energinen ja vauhdikas, hän tavattoman itsepäinen ja varhaisteini-iässä myös todella negatiivinen ja riidanhaluinen, Hän jumiutui asioihin, olkoon se koululäksy tai joku asia, mitä hän halusi, ja jäi jankkaamaan sitä parhaillaan useammaksi kuukaudeeksi. Esim. jos haluisi jotain, minkä lupasin, mutta mitä piti odottaa muutama kuukausi. Joka ikinen päivä hän jankutti siitä, että saako sen, eikö sittenkään saa, et kuitenkaan, saanko sitten ja milloin se on milloin minä saan sen.....

Joka päivä, aamusta iltaan, joka ikinen hetki, kuukausitolkulla!!



Lapsi oli hyvin puhelias ja veebaalinen, sosiaalinen, ihastuttava aktiivinen, toimelias touhukas. Hänestä pidettiin kodin ulkopuolella ja minua pidettiin hirviöäitinä, koska meillä oli aivan tolkuttomia riitoja juuri edellä kuvatun kaltaisten asioiden takia.



Esim. 12 vuotiaana hän sai lattiaraivarit, kun en laskettelukeskuksessa olisi halunnut ostaa rahkapiirakkaa kahviosta!!! Meillä oli eväät ja oli ennen lähtöä sovittu, ettei osteta mitään, vain juotavat, koska talus oli aika tiukalla, jostain vähästä yritettiin säästää.... Nuorempi lapsi sen tajusi, oli ihan herkutkin eväiden joukossa mukana, mutta 12 v sai laskettelumonot jalassa karjuntakohtauksen.

Jos olisin pitänyt tiukan linjan, hän olisi huutanut koko tunnin mittaisen kotimatkan ja huutanut asiasta vielä kuukausitolkulla kotona. Annoin periksi, lapsi sai rahkapiirakkansa ja minä lisää juonteita kasvoihin. Ja ei, hän ei todellakaan saanut kaikea periksi, mutta tässä vain esimerkki, miten mikään neuvoteltu, sovittu, komromissi - mikään ei toimi adhd lapsen kanssa kuten ns. tavallisen lapsen kanssa.



Ongelma oli myös keskittymiskyvyttömyys ja siihen liittyen se, että jokainen aistiärsyke on huomioitava. Läksyjen tekoon meni useampi tunti, kun hänen piti seurata ja kuunnella mitä talossa muualla tapahtui, kommentoida, ottaa osaa ja kantaa. Huoneen ovi kiinni - tämä ei kuulu sulle - tee nyt ne läksyt jne jne jne jne ...mikään ei auttanut, koska ongelma on neurologinen, aivoissa, sen toiminnassa. Kaikki ärsykkeet oli siis samanarvoisia, hän ei osannut sulkea pois toisarvoisia asioita ja keskittyä olennaiseen, tässä tapauksessa läksyihin.



Opiskelu tuotti vaikeuksia, koska kekittymiskyky on nolla.

Ongelma on, että adhd nuori tiedostaa ongelmansa, mutta ei osaa itse sitä pysäyttää. Hän ei osaa lopettaa sitä. Se ei lopu päätöksellä.



Meidän aikaan ei ollut mitään terapioita. Olen kuitenkin "vaistovanhempana" osannut toimia lapsen kanssa ihan oikein - se millä tavalla toimin, on tänäkin päivänä ihan ohjeistettuna. Mutta lääkityksen hän sai vasta kun sai diagnoosin, 25 vuotiaana.



Toivon että hän ottaa lääkkeensä.

Ihan jo siitäkin syystä, ettei kaikille tuijottaville, tunkeileville, puolituntemattomillekin naapureille tarvitse aina SELITELLÄ miksei meidän mussukka käyttäydy kuin alakerran nössöt lapset. Me olemme meluisia, tempperamenttisia, tömiseviä, kiipeilemme joka paikkaan, impulssiivisia. Varmasti häiritseviä naapureiden mielestä mutta jo ymmärryksellä siitä, että esikoisellamme on adhd on saatu ainakin toistaiseksi naapurit hymyilemään meille ystävällisesi ja kiroamaan sitten mahdollisesti keskenenänsä :)

Kirjoitin äskeisen viestin siis kieli poskella, mutta ihmisen suvaitsemattomuus, omasta mielestään lupa kommentoida ja arvostella ärsyttävät välillä.



Olemme vähän alle kolmekympinen pariskunta. Vanhin poikamme pian 5v ja nuorempi 2,5v. Esikoisemme syntyi hyvin kipeänä: hengittämättä, happikaappiin heti synnyttyään kärrättynä vietti ensimmäiset pari vuorokauttansa teho-osastolla. Jo varhain huomasin, ettei lapsemme ole samanlainen hissukka kuin tuttavien muut ikäisensä lapset. Noin kaksi vuotiaana päiväkodissa se sanottiin ääneen ensimmäistä kertaa, mitä olin itse miettinytkin. Kasvatus ja kaikki oli sujunut mielestäni oikeen hyvin, lapsemme oli ( on edelleenkin) kiltti, kohtelias, muut huomioonottava, korostan : tottelevainen, kasvatettu ei mikään juoppovanhempien välinpitämättömyydellä pilaama kakara. Pääsimme tutkimukseen, oireilu, impulssiivinen käytös jatkui, uhma tuli erittäin voimakkaana. Lopulta meidät otettiin tosissamme käytyämme perheneuvolassa syynättävänä, päästyämme lasten psykiatriselle polille "jonoon" jaarittelemaan niitä näitä, poikamme saa vihdoin terpiapaikan PITKÄN jonotuksen jälkeen. Tutkimukset tehtiin: diagnoosi sensorinen aistiyliherkkyys+ADHD. Kaksipaikkaisena on nyt pian toista vuotta ollut integroidussa pienryhmässä kertoimella 2,85. Pikkivelinsä on mitä rauhallisin ja tyytyväisin, helpoin tapaus ollut tähän asti. Kaikille tuijottajille ja vinoilijoille, jotka eivät meille tunne onkin ollut noloa tunnustaan että me emme olekaan huonoja vanhempia, meillä kävi vaan huono tuuri jonka kanssa nyt opetellaan lasta tukien elämään. ADHD ei ole siunaus, ei kirous mutta tässä suvaitsemattomassa maailmassa se on joskus hyvä selitys olla erilainen.



Sekavaa tekstiä, anteeksi siitä. Töissä ruokatunnilla näpyttelin pikaiseen tänne kommenttia :) .

Nyt diagnoosi dysfasia ja sitä toista puolta ei ole tutkittu.

Lapsi ollut tosi kova suuttumaan aina.

Edes tarhan ihmiset, eikä asiantuntijat ymmärrä mitä on adhd tai add.

Sairaalan puheterapeuttikaan ei näytä ymmärtävän, että lapseni todellakin voi olla add, vaikka ei ole yliaktiivinen. Add lapsi ei olekkaan vilkas.

Kaupungilla lapseni on tosi tarkkaamaton ja törmäilee ihmisiin, kun ei heitä näe.

Pojalla ikää nyt 6v. ja pakko tutkia lapsi joskus yksityisellä, kun dysfasia voi olla vain lisäoire joistan muusta.

Adhd lapsista todellakin näkee, että ovat jotenkin sairaita.

Heillä oppimisvaikeuksia ja ihan kokonaiskehityksen viivettä ja monella lukihäiriö.

Käyttäytyminen on vain pieni osa siitä mitä on adhd.

kun lapsellani on niin pahat allergiat, että tarvitsisi avustajan viereen vahtimaan ja kulkemaan adrenaliinipiikki kourassa. Olisi ollut niin vaikeaa, niin hankalaa.



Tajusin tässä vaiheessa, että ei ole mitenkään itsestään selvää, että yhteiskunta pystyy kaikki lapset päivähoitamaan.



Ymmärrän kaikkia vanhempia, joilla on sairas lapsi.

ja meille vanhemmille miten tukea lasta.



Voisin maksaa aika paljon siitä mikäli lapsi olisi "normilapsi" mutta niin ei vaan ole.

lomillakaan en saa levättyä- kadehtikaa vaan jos on kanttia tavisten vanhemmat

oma tenava on nyt 2,5v:nä sellaisessa vaiheessa, että varmaan kaikki LUULEVAT sillä olevan vähintään adhd.....

mutta katsoiko kukaan ohjelmaa tv:stä jossa kerrottiin adhd lapsista ja se yksi oli saanut jo diagnoosin ja lääkkeet, kunnes jatkotutkimuksissa lääkäri alkoikin epäilemään vahvasti että poika olikin ns. vaan ilkeä!?

"Minulla on neljä lasta, esikoinen on adhd. Nyt, aikuisena, hän sai diagnoosin. Siihen aikaan kun hän oli lapsi, ei ollut edes tietoa samassa määrin kuin nyt, että mitä on adhd. OLi vain huonosti käyttäytyvä kakara ja äiti, joka kasvattamalla kasvatti lapsestaan semmoisen uhmakkaan jääräpään. Esim. siskoni mielestä minun olisi pitänyt vain antaa selkään ja rangaistuksia. Yllättäen, kukaan ei kehunut miten hyvä äiti ja kasvattaja olen nuoremman lapsen kohdalla (tuolloin oli vielä vain kaksi lasta), joka käyttäytyi ja toimi ns,normaalisti. Hänen kanssaan ei ikinä ollut samanlaista eikä samanlaisia tilanteita kuin esikoisen kanssa. Enkö siis osannut kasvattaa? Olisiko pitänyt viettää aikaa enemmän? Onko minullakin joku keksitty adhd vamma ja vika kun lapsellakin on? Niin, kait olisi pitänyt jättää se kakkonen tekemättä, olisi ollut vain tälle ensimmäiselle aikaa."



Kun eka lapsi on adhd niin sillä on pian pikkusisaruksia ja vasta sitten alkaa nähdä että adhd vie sen huomion ja olisi ollut parempi jos olisi ollut vain se yksi lapsi, jolloin ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa muita lapsia kohtaan.

olen huomannut, että minulta löytyy hiukan oppimisvaikeutta, hahmotushäiriötä, ADD.täyms.

Joitain juttuja on ollut aina vaikea tehdä ja oppia muistamaan. Pinnakin on ollut vähän lyhyt ajoittain.

MUTTA, en ole lähtenyt siitä, että voisin kellahtaa samettipeitolle makaamaan ja kellimään kun voisin saada jonkun diagnoosin. Olisi toki helpompaa jos voisin perustella luonteeni kiivauden sillä, että "sorppa kun tuli tehtyä taas näin ja annettua litsasi, mutta kun mullahan on se diagnoosi"

Tai ei mun tarvi lukea kun mulla on se häiriö.

Olen tehnyt enemmän töitä ja lukenut enemmän ja opetellut pinnaa pitemmäksi.

Diagnoosi on helppo keino nostaa kädet ylös ja perustella huono käytös ja laiskuus.

Tämä ketju on pelottava. Ihmisten näyttää olevan suorastaan pakko saada diagnoosi joko lapselleen tai itselleen. Toivotteko te, että se jotenkin saisi ympäristön suhtautumaan teihin tai lapseenne myötämielisesti kusipääkäytöksestä huolimatta?

Mä en käyttäydy mitenkään kusipäisesti, vaikka mulla (todennäköisesti) on ADHD. Mun on vain aivan äärettömän vaikeaa keskittyä ja saattaa asioita loppuun. Joudun myös taistelemaan aivan hirveästi, että saan tehtyä monia sellaisia asioita, jotka ovat toisille aivan helppoja (ihan perustavanlaatuisia elämänhallintaan liittyviä juttuja). Mun omat sisäiset halut ja se, että mä en pysty toimimaan niiden mukaisesti, tuottavat ääretöntä ahdistusta, joka vähän niinkuin pilaa mun elämää. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että haluasin, että "ympäristö suhtautuu muhun myötämielisesti kusipääkäytöksestä huolimatta".

Mun mielestä tämä ketju on pelottava sen takia, että sinä ja kaltaisesi (tai sitten tässä ketjussa riehuu vain yksi tyyppi, joka kirjoittelee erilaisia vihaviestejä) ette tiedä ADHD:sta mitään, mutta olette silti valmiita tuomitsemaan kaikki ihmiset, joilla se on, ja tietenkin ADHD-lasten KAUHEAT vanhemmat.

Terv. Se, joka kirjoitti aiemmin tässä ketjussa siitä, miten haluaisi itselleen diagnoosin

on se esikoinen, jonka jälkeen on tehty toinen heti perään ikäerolla vuosi tai kaksi.

Ei tule mieleen, että se huono käytös on huomionhakuisuutta kun äidillä ei ole aikaa kun taloon tuli heti se uusi vauva. Ja sekin vielä, että se esikoinen työnnettiin vuoden ikäisenä pois tieltä kun äiti ei jaksa kahta lasta kun ikäero on niin pieni.

Seuratkaapa asiaa. Olen tämän huomion tehnyt monissa perheissä, että esikoisesta tehdään äkkiä ADHD-lapsi kun se on niin rasittava ja haluaa huomiota.

kasvatus, lapsen kanssa vietetty aika, vanhempien antama tuki, mukana harrasteissa, yhteisiä pelejä, yhteiset läksy ja lukutuokiot.

Jos on haasteellista niin sitten pitäisi antaa enemmän aikaa vaikka koko päivä! Tuo diagnoosin metsästys on juurikin vastuun pakoilua "tämä meidän penska nyt vain on niin sairas" " voi kun on raskasta !" Hei kaikilla lasten vanhemmilla on raskasta, mutta ei täyspäiset kierrä kesken kasvun lapselleen diagnooseja väkisin ruinaamassa!

Naapurin "aivan mahdoton adhd" lapsi on aina meillä olleessan kuin kuka tahansa pikkupoika. Näyttäisi vain olevan valtava vanhemmuuden vaje, hänelläkin, aikuinen joka antaisi aikaa ja kuuntelisi.

Hänen lapsi käyttäytyy monesti kuin meidän yksi

lapsistamme ja minulle tulee monesti olo, että se on ihan ok, koska tämä on ADHD lapsi ja kun taas meidän lapsella ei ole diagnoosia se on vaan huonosti kasvatettu kakara, jota ei saa kuriin ja hänen käytös taas ei ole hyväksyttävää, koska ei ole mitään diagnoosia.



Toisaalta tuttuni lapsi on ollut erityisluokalla, kun taas meidän lapsi on tietenkin normaalilla luokalla. Hän pärjää koulussa hyvin, eikä ole leimautunut miksikään ADHD tapaukseksi.

Onhan se varmaan jatko opintojenkin kannalta parempi ettei mitään diagnoosia ole ja töihn pääsyn kannalta tulevaisuudessa.



Tuttuni lapsi on diagnoosin saanut yksityiseltä. Kunnalta ei saanut edes lähetettä tutkimuksiin. Nyt ovat koulussakin sitä mieltä, että voisi kokeilla ihan normaalilla luokalla oloa.



Kumpi sitten on parempi, että on diagnoosi vai ei en loppujen lopuksi tiedä.

Apua ainakin kasvatus ongelmiin ja vertaistukea saa paremmin jos on se diagnoosi.

Mistä käsitys, että kun saa diagnoosin, nostetaan kädet pystyyn ja lopetetaan kasvatus ja että diagnoosiin vedottaisiin kaikessa?



Tätä en ymmärrä.



Ja kyllä, itselläni on ADHD lapsi. Minun kokemukseni mukaan ADHD lasta on kasvatettava moninkertaisesti normiin verrattuna ja asioita tehtävä erittäin suunnitellusti. Tällaisen lapsen kanssa ei vaan napsautella sormia. Kasvatustavat pohdittava hyvin tarkkaan ja tiedettävä mikä on oikea tapa kasvattaa, miten tietyssä tilanteessa toimitaan, ohjattava kärsivällisesti jne.



Itsekkin uskon että ilman oikeanlaista kasvatusta ADHD lapselle tulee liitännäisongelmia kuten käytöshäiriöt.



Muistutan vielä että ADHD diagnoosiin ei kuulu käytöshäiriöt, se on liitännäissairaus. Tätä asiaa ei tunnu ymmärtävän oikein kukaan tai sitten ei ole halua. Ehkä leimaaminen ja vihamielinen käytös toisia kohtaan (lapsia) on jollain tavalla antoisampaa.



Olen itsekkin tietoinen olevan vanhempia jotka hakemalla hakevat joistain syistä lapselleen diagnoosia esim. yksityiseltä puolelta. On muös olemassa tapauksia jossa lapselle tullut ADHD:n kaltaisia oireita huonon kasvatusympäristön takia. Mutta on myös olemassa ihan normaaleja hyviä perheitä, joissa lapsella ollut pahat ADHD ongelmat ja oikeasti pitkien tutkimusten jälken tullut diagnoosi. Meidän kohdallamme tutkimukset kestivät reippaasti yli vuoden.



Jep ja kuraa niskaan. Oikein hyvää maanantai-aamua kaikille!