En varmaankaan olisi tehnyt lasta, jos olisin tiennyt miten raskasta tämä on

Viestini otsikkoa ei saa ymmärtää väärin; nyt kun kallein aarteeni jo on täällä, en ikä päivänä tahdo hänestä luopua.



Lapsi on vasta taaperoikäinen. Lapsi on toivottu ja odotettu, todella rakas. Olen hämilläni omista tunteistani ja ajatuksistani, sillä tunnen lapsen olemassaolon, hoidon ja kasvatuksen raskaaksi.



Rakkaus lasta kohtaan on niin syvää ja pakahduttavaa, että rakkaudentunne saa usein kielteisiä sävyjä. Huoli ja murheet, menettämisen pelko ja erilaiset pelot lapsen tulevaisuutta ajatellen kulkevat käsi kädessä rakkauden kanssa. Toisinaan tuntuu, etten osaa iloita ja nauttia lapsesta tarpeeksi näiden vuoksi.



Lisäksi minusta tuntuu, että arki on senkin vuoksi kuluttavaa, että yritän hoitaa lasta "liian hyvin". En tiedä voiko lasta koskaan hoitaa "liian hyvin", mutta tarkoitan sitä, että tingin ihan kaikesta muusta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että laiminlyön itseäni jatkuvasti ja kotityöt jää tekemättä.



Toisaalta haaveilen toisesta lapsesta. En kuitenkaan tiedä miten kestäisin murheet, huolet ja pelot tuplana. Enkä tiedä haluanko elää pikkuvauva-aikaa uudestaan; päällimmäiset muistot vauva-ajalta ovat syöttäminen 24/7 ja itku.



Isä on ja hän asuu kanssamme, mutta apu ja tuki häneltä ovat aika vähäistä. Haluan vielä sanoa, että lapsen hoito ja arki lapsen kanssa eivät sinällänsä ole olleet minulle uusia asioita, sillä olen työkseni hoitanut muiden lapsia vuosia. Tämä henkinen puoli onkin sitten jotain aivan uutta. Jotenkin sitä laittaa itsensä niin likoon, ja se väsyttää.



Kaipaan nyt kunnon tsemppausta, en ainakaan mitään vittuiluja. Kiitos kun jaksoit lukea viestini loppuun.