Ulkopuolisuuden tunne perhekerhossa :(

Siellä käy eri ammateissa ja eri elämäntilanteissa olevia naisia. Jokainen on joutunut muuttuneeseen elämäntilanteeseen ja kriiseilee omien juttujen ja äitiyslomalla olon ja äitiyden kanssa. Se on väliaikainen vaihe naisen elämässä.



Ei ole olemassa mitään kiinteää kotiäitporukkaa, jotka asuisivat siellä. Siellä on ihan tavallisia naisia, joille tämä on väliaikainen elämänvaihe.



Jokainen on mennyt sinne eka kertaa. Siellä tulee uutta porukkaa, lähtee osa taas töihin. Ryhmä on muuttuva.



Itse menin sinne ajatuksena, että käyn siellä lapsen takia sen aikaa kun olen kotona. Istuin pöytään ja aloin rupatella jotain tyhjänpäiväistä niiden naisten kanssa, jotka oli paikalla. Toisena kertana siellä oli eri ryhmä koossa. Kolmantena oli tullut uusi äiti ja joku muu taas palannut töihin. Istuin aina kahvikuppi kädessä pöytään ja rupattelin yhdentekeviä asioita.



Ihmettelen aina tätä kyräilyä, että "siellä on se tylsä kotiäitiporukka, joka ei ota kaveriksi". He ovat ihan tavallisia naisia, jotka ovat lääkäreitä, hoitajia, kassoja yms. Juteltiin ja vaihdettiin paljon mielipiteitä omista työpaikoista yms.



Ei niitä kerhoja tarvitse niin vakavasti ottaa. Se on tunti tai kaksi viikossa, minkä käyt lapselle hakemassa leikkiseuraa. Istut kahvipöytään ja rupattelet keveitä. Se on siinä. Kuukauden päästä siellä voi olla jo ihan eri kokoonpano, koska isompien lasten äidit on palanneet töihin ja tullut uusia äitejä.



En itsekään seurannut kovin tarkkaan, että "nyt tulee uusi äiti, nyt pitää ottaa se porukkaan matkaan". Mihin ihmeen porukkaan. Se oli vaihtuva ryhmä, missä kaikki oli poikkeavassa elämäntilanteessa eli lapsen kanssa kotona.



Jos joku hymyili ja tuli pöytään, hymyilin vastaan. Juttelin keveitä juttuja. Ei ollut tarvetta alkaa uutta ihmistä jututtamaan kovin syvällisesti. En hakenut sellasta kerhoista vaan lapselle leikkiseuraa. Jos joku tuli kyräillen ja kiersi nurkkia, en kokenut sen tunnin aikana tarpeelliseksi noista penkiltä ja hakea häntä pöytään ja yrittää ystävystyä hänen kanssaan. En hakenut ystäviä ja oletan, että aikuinen ihminen osaa tulla pöytään ja ottaa kahviin. On suu, millä voi kysyä, että miten on käytäntö maksaa kahvi ja miten täällä toimitaan.



Kun menin taas töihin niin tuskin kukaan edes huomasi, että olin jäänyt pois. Ei se niin tärkeä paikka ollut siinä elämänvaiheessa. Se oli vain sen hetkinen elämänvaihe, eikä mikään pysyvä olotila kenellekään.

Suurimman osan porukasta nimeä en edes muistanut. Jos tuntuu, että siellä parit juttelee keskenään, se johtuu siitä, että on helppo istahtaa sen tummatukkaisen naisen viereen, jonka kanssa juttelin viime viikolla, vaikka en edes muista hänen nimeään.



En ollut missään tekemisissä sen kummemmin näiden naisten kanssa muuna aikana. Jossain puistossa saatoimme nähdä ja siellä jutella taas.



Ei näistä kannata niin vakavia johtopäätöksiä vetää. Se ihminen, kenen kanssa nyt juttelit, saattoi olla jo 3 viikon päästä töissä ja lapsi päiväkodissa.

Itse olen sellainen, joka ekana päivänä uudessa työpaikassakin on jo kahvijengissä mukana eli minun on helppo pintapuolisesti tutustua ihmisiin. Toisaalta olen myös herkkä vaistoamaan, jos seuraani ei kaivata ja silloin liukenen takavasemmalle nopeasti.



Muutettuani tänne asumaan, menin paikallisen SPR:n toimintaan. Osallistuin melkein heti eräälle retkelle ja ajattelin siellä tutustuvani ihmisiin. Oli niin masentava kokemus, etten lähde enää koskaan. Istuin yksin bussissa ja toisella puolen käytävää olevat naiset supsuttivat koko matkan. Keskityin seuraamaan maisemia ja ruokatauolla sitten yritin päästä porukkaan. Siellä seisoi pihalla isompi porukka kaiken ikäisiä ihmisiä ja tungin sinne seisoskelemaan. Juttelivat keskenään omia juttujaan ja ketään ei kiinnostanut tutustua muhun. Hiljaisena hetkenä totesin jotain ympäripyöreää ruuasta ja kaikki katsoivat kyllä kuunnellen, mutta kukaan ei sanonut mitään. Katsoivat toisiaan hiljaa ja sitten jatkoivat omia juttujaan.



Lopulta vaan seisoskelin siinä ryhmän laitamilla saamatta millekään lähestymisyritykselle edes yksisanaista vastausta.



Sanomattakin selvää, että tuollaisille retkille en enää tunge mukaan...

Vähitellen huomaat kuuluvasi porukkaan. Aika auttaa. Itselleni kävi näin. Nykyään yritän aina jututtaa uusia äitejä edes vähän, vaikka tosi mielelläni juttelen myös niiden vanhojen tuttujen kanssa. Sitä paitsi ihan joka kerta ei välttämättä jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Seuraavalla kerralla tilanne voi olla jo eri.



Sinnikkäästi siis vain mukaan joka kerta!

Itsellä on äitiysloman ajalta kokemusta kahdesta eri asuinalueesta, js toisessa nuo sosiaalisen kanssakäymisen pelisäännöt olivat kerhoileville/puistoileville äideille itsestäänselvyys, toisessa taas porukka oli niin yläastemeininkiin jumittunutta, ettei tosikaan. Jos aikuinen äiti (!!) ei voi vastata tervehdykseen ja välttelee katsekontaktia, minä en ainakaan viitsi kauaa yrittää vaan etsin sosiaaliset kontaktini muualta.



Onneksi olen sittemmin palannut työelämään, jossa saan olla tekemisissä fiksujen ja sosiaalisesti lahjakkaiden ihmisten kanssa. Valitettava totuus on, että vuosikausiksi kotiin jumineilla vanhemmilla tuppaa joskus nuo käytöstavat unohtumaan..

Mutta olen asunut paikkakunnalla jo 9v, olen jonkin verran jutellut muutaman kanssa muualla kuin perhekerhossa. Silti siellä kerhossa sain istua yksin.



Lakkasin käymästä, löytyy multa tekemistä kotonakin.

Tämän lukeneena yritän itse kyllä ihan tosissani katsella sen verran ympärilleni, että käyn juttelemassa ihmisille, jotka tuntuvat jäävän porukasta.



Usein se on vaan se oma napa johon tuijotetaan, eikä tulla ajatelleeksi muita.



Seurakunnan kerhon pihalla muistan näitä yläasteelle jääneitä mammoja, jotka ei koskaan tervehtinyt eikä jutellut vaikka kuinka yritin. Yksi yksinäinen sitten lyöttäytyi minun seuraan ja sanoi, että häntä ei huolita porukkaan, vaikka asuvat samassa rivitalossa ! Itse asuin kauempana, mutta en uskonut tällaisia enää olevankaan, kun olin ollut tekemisissä niin kivojen ihmisten kanssa jo vuosia....

aivan päinvastainen kokemus. Minun luokseni oikeen tungeksittiin tutustumaan ja vastaanotto oli mitä lämpimin. Harmitti, kun en ollut käynyt aiempina vuosina ja ehdin käydä vain kevään. (Sittenhän alkoi jo eskari.)



Eli mene kokeilemaan johonkin toiseen perhekerhoon, jos tunnelma olisi toinen

Sun lapsi on jo niin iso, että saattaa tykästyä johonkin toiseen kerhon lapseen. Sitten löytyykin jo helposti puheenaihetta, kun lapset touhuaa keskenään.

Mulle kävi just niin, että lapseni parhaan ystävän äidistä tuli mun ystävä. Sitä saattaa ruveta naurattamaan, mitä ne milloinkin keksii tehä jne. Ja juttelu alkaa ihan tuosta vaan. Sitäpaitsi siellähän pitäisi olla se puistotäti kans paikalla? Meillä ainakin on. Sen kanssa on luontevaa myös alottaa keskustelu tyyliin tulevista tapahtumista, aukioloajoista jne. ja joku muukin äiti saattaa tulla mukaan.

Eikä tilanne muuttunut siitä yhtään. Lapsen takia jaksoin kuitenkin. Ohjaajat kävivät varmaan säälistä juttelemassa. Yritin vielä pari kertaa seuraavana vuotena, mutta sitten en enää jaksanut.



Toisessa kerhossa oli erilaista ja äidit juttelivat minunkin kanssani. Tulin siihen tulokseen, että ekassa kerhossa oli vaan niin nuivaa porukkaa. Tuntuu käsittämättömältä aikuisena ihmisenä!

kun täällä on näin monella tällaisia kokemuksia. Luovutin melko nopeasti, sillä en jaksa jos minun pitää oikein tuppautua toisten seuraan. En jaksa lätistä tyhjänpäiväisyyksiä jostain lasten tossuista tai paidoista. Jos ns. kontaktien luominen vaatii sitä niin olkoon. Olen pärjännyt kolme äitiyslomaa ja hoitovapaata vallan hyvin ilman mammakerhojen tarjoamia kontaktejakin. Kun lapset menevät päivähoitoon, eskariin ja kouluun niin toki siinä matkan varrella on tuttujakin tullut joistain vanhemmista, mutta he ovat aina olleet sellaisia, joiden seurasta pidän ilman lapsiakin.