Onko 3 lasta oikeasti "iso urakka"??Mielipiteitä?

Tekee mieli kommentoida koululaisista, kun täällä heidät on koettu raskaiksi. Itselle on ollut helpotus, kun lapset peräkkäisinä vuosina (2kpl) lähtivät kouluun. Tulevat itse kotiin, ei tartte viedä eikä hakea (minulle tosi isolle plussa). Eka erityislapsi, ja kyllä ne hänen pikkulapsivuotensa olivat niin raskaita, että nyt kun on isompi ja normaalimpikin, niin helpompaa on. Häntä on aiemmin viety terapioihin, mutta ei ole kuskattu harrastuksiin. tokalla on yksi harrastus ja vielä viedään, mutta tulee jo itse pyörällä ja kaverin kanssa voi myös tuon lyhyen matkan itse kulkea. Kouluasioitten valvominen ei ole mulle mikään urakka. Kalenterista ja lukujärjestyksestä näkyy kaikki tarpeellinen. Lapset tämän ikäisinä ovat jo ymmärtäväisempiä ja viihtyvät kavereittenkin parissa. Se lienee tokamme tärkein harrastus, että on lähellä kavereita, joitten kanssa viettää aikaa. Tokaa käytettiin siellä sun täällä harrastuksessa, mutta aina jäivät, kun ei sitten niin kovasti innostanut enää. Nykyisen on itse keksinyt kaverinsa kanssaja sattumalta lähin harrastus. Eli ihmiset kokevat asioita eri lailla. Mikä toiselle raskata ei ole toiselle. Tietty elämääni helpottaa myös kotiäitiys, kun ei työasiat ole mulla elämässä mukana. Minusta on kivaa kun on pieni lapsi talossa. Joskus ajattelen, että jos olisin nuorempi, olisi kiva tehdä uusi lapsi aina 3-5 vuoden välein, että olisi se pieni lapsi talossa, mutta nyt neljänteen jää mm. iän takia.

Meillä niillä ikäeroa yli neljä vuotta. Olihan kolmannen synnyttyä joitain kuukausia kädet täynnä työtä, mutta sehän oli vaan väliaikaista. Sitten isommat kouluun ja minä ainakin olen ollut tyytyväinen. KOlmas on tuonut minulle paljon iloa ja voimaa, joilla jaksaa. Siitä on osannut nauttia

Meillä kaikki kolme ovat syntyneet alle neljän vuoden sisään, ja keskimmäisen ja kuopuksen ikäero on vain 1v3kk. Eikä haittaa yhtään, päinvastoin.

meidän kolme ekaa ei ollut mitään verrattuna kahteen seuraavaan, jotka ovat poikia ja 2,5 v ikäeroa

Näilläkin on iso ikäero, 3,5 vuotta, joten tämä kakkosen vauva-aika on ollut monilta osin tosi helppoa: nukkuu yöt läpeensä, ei ole mikään turhankitisijä mutta ilmoittaa selkeästi tyytymättömyytensä jne. Toisaalta rankan synnytyksen takia pelättiin pariakin sairautta ja vauva sairasti lisäksi lievempiä sairauksia heti parin ekan kuukauden aikana. Ne sairaalareissut olivat kyllä raskaita, vaikka jotenkin siinä hormonihuurussa ne jaksoin ihan tyytyväisenä. Nyt kun tiedän vauvani olevan terve (ainakin toistaiseksi), tuntuu kaikki helpolta ja se kolmaskin saisi tulla.



Toisaalta en tiedä, viitsinkö enää tämän saman miehen kanssa hankkia ja ikä alkaa tulla vastaan, jotta voisin uutta löytää. Mies muuttui jo odotusaikana hyvin tylyksi ja "laiskaksi" eli kaikki perinteiset kotityöt jäivät minun kontolleni. Ymmärsin tilannetta, koska hänen äitinsä kuoli ja lähipiirissä oli muutenkin vakavaa sairautta. Mutta tilanne vaan ei ole yhtään muuttunut vaan päinvastoin pahentunut. Mies hoitaa kyllä ns. ulkotyöt eli leikkaa nurmikon ja tekee lumityöt - tosin nekin valittaen ja ihan raivoissaan, kun minä en tee niitä. Lisäksi korjaa toista autoamme lähes päivittäin (en tiedä, mitä vikaa hän sieltä luulee löytävänsä :D) eikä juuri lapsiaankaan hoida kuin vain pakon edessä (osaa toki, koska esikoista on hoitanut melkein yhtä paljon kuin minäkin mm. piti isäkuukauden ja otti pari kuukautta hoitovapaata sekä vie esikoista uimaan pari kertaa kuussa).



Ehkä se kolmas olisikin lopullinen niitti meidän avioliitollemme. Hyvältä ei ainakaan nyt tunnu, kun sellainen kumppanuus ja tuki puuttuvat. Toisaalta tiedän, että jos kolme lasta haluan, on se kolmas hankittava NYT eikä kahden vuoden päästä ( olen 37-vuotias).



Lasten takia en sitä kolmatta ainakaan hankkimatta jätä vaan parisuhteen.

Ite ajattelin aina että kaksi riittää. Sitten tuli ero. Lapset kasvoi kouluikään. Tuli uusi mies ja uusi vauvakuume. Vielä yksi mahtuisi maailmaan, ehkä. Jaksaa myös toisella tapaa kun kaksi edellistä ovat jo isompia.

Ainakin minusta



terv. 7 lapsen isä

jos siis kyse normaaleista lapsista

Meillä on 4 alle koulikäistä eikä tässä mitään ihmeellisen vaikeeta ole. Miehellä kaiken huipuksi reissutyö, joten saattaa olla kuukaudenkin maailmalla yhteen menoon...

Kakkonen oli helpoin. Lapset ja vanhemmat ovat kaikki niiiiiiiiin totaalisen erilaisia, että yleistäminen on vaikeaa. Jos tukiverkkoja löytyy ja lapset ovat suht normaaleita (ei allergioita tai kauheaa koliikkia, ei kehitysvammaa, jne), eikä vauva valvota liikaa, homma tod. näk. ihan ok.



Itsellä meni kyllä viimeisetkin voimavarat kuopuksen vauvavuonna olosuhteista johtuen (todella pahasti valvottava vauva ja mies lähetettiin reissuhommiin aivan yllättäen, : P), enkä missään nimessä halua neljättä lasta. En ota riskiä, että homam kaatuisi ihan totaalisesti.

t. viiden lapsen äiti

Ainakin minusta

terv. 7 lapsen isä

Jokainen tuo omat haasteensa, jokainen vie vanhempien aikaa ja voimia.

Se, onko se iso urakka vai ei, voi varmaan olla montaa mieltä.



Itse haluan antaa jokaisella lapselle omaa aikaa. Haluan hoitaa lapset parhaalla mahdollisella tavalla, huolehtia kaikki läksyjen teosta hampaiden pesuun että kaikki menee hyvin. Ja jos lapsilla on pienet ikäerot niin hommaa kyllä riittää, pelkkään perushoitoon menee aikaa ja omasta mielestäni se jos jokin uuvuttaa.



Jokaisella tietysti oman prioriteettinsa, mitä arvostaa ja mitä haluaa lapsilleen tarjota.

Esikoinen on juuri aloittanut koulun, keskimmäinen on 5-vuotias kerholainen ja kuopus pariviikkoinen vauva. Koen tilanteen olevan helpompi kuin aikoinaan kahden pienen kanssa. Kunhan tämä "24/7" imetys tästä tasaantuu, niin kuvittelisin arjen sujuvan jo aika leppoisasti.

meillä pojat 3v, 2v ja 1v ja mulla tänään laskettu aika ja ei oo kyllä ollu ongelmia, itseasiassa oon nauttinu tästä, oon siis ihan rehellisesti sanottuna laiska, ettei voi sanoa, että kovin aktiivisesti tekisin juuri mitään :) mies tiskaa jne.. mutta siis tärkeää on, että parisuhde on kunnossa, että kannattaa haaveilla.

ja ehkä hieman laiskakin :) Kaksi meni loistavasti, mutta huh kyllä tämä kolmas jo hieman kuormittaa :)

ja kaksi riittää. EI jaksa enää aloittaa alusta.

ole se raskain...



Minusta kolmen pienen lapsen kotiäitinä oli varsin leppoisaa. Toki välillä univelka painoi ja väsytti, mutta sitten otettiin päivällä rauhallisemmin. Nyt lapset ovat kasvaneet ja ryhtyneet harrastamaan. Ovat kuitenkin vielä niin nuoria, että täytyy kuljettaa, valvoa kotiläksyjä, soittoharjoituksia ja huolehtia kotitöistä samalla. Enkä ole itse enää päivisin kotona. Tämä on mielestäni huomattavasti raskaampaa.



Toki helpottaa varmasti parin vuoden päästä, kun lapset pääsevät enemmän liikkumaan itsekseen. Meillä kaikki lapset harrastavat musiikkia ja liikuntaa, joten kulkemista riittää. Samoin muissa perheissä, joissa lapsilla "vakavia" musiikkiharrastuksia ja varsinkin, jos jotain muuta siihen lisäksi. Tietysti voi miettiä onko noissa harrastuksissa pakko käydä. Ei varmaan ole, mutta ovat lapsillemme tärkeitä. Ja meistä tuntuisi väärältä, että lapsilukuumme vedoten kieltäisimme harrastukset, jotka sallisimme vaikkapa ainoalle lapselle. Rahasta ei onneksi ole kiinni.



Teini-iän ongelmista ei onneksi vielä ole kokemusta, mutta kyllä sekin voi hermoja koetella. Muinoin työkaverilleni, jolla oli 4 poikaa, sai kuulla kokeneemmalta vanhemalta vahingoniloisen kommentin: "Sittenhän teillä on murrosikäinen talossa 15 vuoden ajan!!"

Jokainen tuo omat haasteensa, jokainen vie vanhempien aikaa ja voimia.

Se, onko se iso urakka vai ei, voi varmaan olla montaa mieltä.

Itse haluan antaa jokaisella lapselle omaa aikaa. Haluan hoitaa lapset parhaalla mahdollisella tavalla, huolehtia kaikki läksyjen teosta hampaiden pesuun että kaikki menee hyvin. Ja jos lapsilla on pienet ikäerot niin hommaa kyllä riittää, pelkkään perushoitoon menee aikaa ja omasta mielestäni se jos jokin uuvuttaa.

Jokaisella tietysti oman prioriteettinsa, mitä arvostaa ja mitä haluaa lapsilleen tarjota.

ei ne "siinä sivussa" (minkä sivussa?) mene, mutta kyllä ne kolmen lapsen hammaspesut, ruokkimiset ym. hoitaa lähes samalla vaivalla kuin yhdenkin. Etenkin jos on pienet ikäerot! Ja jokainen saa omaa aikaa ilman että sitä erityisesti tarvitsee järjestää, sitä tulee ihan itsestään jo siinä arjessa ja välillä lähdetään esim. vain yhden kanssa jonnekin.

5v, 2,5v ja 4kk. Hyvin menee ainakin talla hetkella, ehka juuri siksikin etta olen laiska ja mukavuudenhalunen. En pingota turhilla saannoilla, eika minua stressaa jos kotona on sotkusta.

Selvennykseksi vain etta ei meilla missaan pellossa eleta, nukkumaanmenoaika lapsilla on ja ruoka-ajat, mutta asioista joustetaan jos tarve vaatii. Ja kylla mina siivoan, varsinkin jos vieraita on tulossa, mutta sitten on naita kaaosviikkoja, jolloin ei jaksa, teen vain minimin (ruoan ja tiskaan) ja hengaillaan puistossa tai kaydaan kavereilla.

Tai lapsista, että kuinka "helppoja" ovat. Me oltiin niin "hukkuja" että ryhdyttiin kolmatta touhuamaan vaikka esikoinen on todella haastava ja vaikea erityislapsi.



Kyllähän tämä helpompaa olisi vain yhden tai kahden lapsen perheenä, on kuintenkin aika paljon lääkäreitä ja hoitojaksoja ollut vuosien varrella ja kyllä se vie voimia, varsinkin kun pienempi/pienemmät kulkee siinä mukana.



Isä kun ei voi jatkuvasti olla pois töistä ja mummokin työelämässä niin itse pitää selvitä. Tämä esikoinen nyt jo koululainen ja suurimmat hoitojaksot luultavasti ovat nyt taaksejäänyttä elämää ja nyt on helpompaa, mutta kyllä se rasitti.



Onneksi on muuten ihana mies minulla, joka osallistuu kyllä täyden kympin arvoisesti lapsten ja kodin hoitoon työajan ulkopuolella, siitä suuri kiitoa hänelle.



Eli minä siis koen tämän "isoksi urakaksi", ainakin kun muistelen joitakin vuosia taaksepäin, nyt jo helpompaa, vaikka esikoisessa on edelleen "työtä" kahden lapsen edestä. kaikkeen tottuu. ja jos on osallistuva puoliso, niin varmasti sekin on iso tekijä kysymyksessäsi.

pahoittelee 28 :)