TV1 juuri nyt Keltikangas-Järvinen: 1 vrk + lapsen ikä voi olla max erossa

enkä ole eronnut. Liittoa takana 28 vuotta...



Silti uskon vakaasti siihen 1 vrk/ikävuosi.



Hutera on se parisuhde, joka ei tätä periaatetta kestä ja huonosti on tullut hoidettua omat lapset, joista heistä pitää saada erikseen lomaa.

Minkälainen järjestelmä on sitten paras mahdollinen? Olen miettinyt tätä nyt 2 vuotta ja kysellyt asiantuntijoilta. Miehen kanssa erosimme, kun lapsi oli 2v. Lapsi tapaa isäänsä joka toinen viikonloppu ja 1 krt. viikolla. Onko tämä liikaa 5 vuotiaalle?



Kukaan ei ole osannut antaa vastauksia. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä, kun tapaa isäänsä usein. Isä pystyy hakemaan ajoissa tarhasta ja vie aamupäivällä myöhään.

että lapsia ei tekaista holtittomasti ja se, että avioliiton eteen tehdään töitä, eikä vain erota töräytetä suin päin.

Pettäminen ei ole maailmanloppu eikä pikkulapsi siitä tiedä

Pikkulapsi tietää paljonkin kasvuympäristönsä ilmapiiristä. Tai ei tiedä, vaan imee sen itseensä kuin sieni. Näen työssäni paljonkin uskottomien vanhempien lapsina kasvaneita. Pahinta jälkeä tekevät juuri tällaiset ongelmien kieltäjät, jotka uskottelevat olevansa jotenkin niin erinomaisia ihmisiä, että juuri heidän lapsiinsa ei jää kodin todellisuudesta mitään jälkiä.

En ole asiantuntija, mutta omat vanhempani erosivat kun olin pieni. Tuolla omakohtaisella kokemuksella sanoisin, että tuo on ihanteellinen järjestely. Lapsella on selkeästi vain yksi koti sinun luonasi, mutta isästään joutuu olemaan erossa enimmillään noin viikon (siis jos viikkotapaamiset puolivälissä viikkoa), pystyy viettämään paljon aikaa isän kanssa ja säilyttämään läheiset välit isänsä kanssa. Plussana vielä jousto tarhapäiviin.

Minkälainen järjestelmä on sitten paras mahdollinen? Olen miettinyt tätä nyt 2 vuotta ja kysellyt asiantuntijoilta. Miehen kanssa erosimme, kun lapsi oli 2v. Lapsi tapaa isäänsä joka toinen viikonloppu ja 1 krt. viikolla. Onko tämä liikaa 5 vuotiaalle?

Kukaan ei ole osannut antaa vastauksia. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä, kun tapaa isäänsä usein. Isä pystyy hakemaan ajoissa tarhasta ja vie aamupäivällä myöhään.

Viisaasti sanottu!

Se prosessi tulee vielä esille tilanteissa, joihin ei järjen mukaan edes liity mitään järkyttäviä "turvallisuusriskejä": mitä jos en saa tätä työtehtävääni suoritettua? Mitä jos tapahtuu sitä tai tätä, elämä saattaa hektisimmillään ja stressaavimpina aikoina olla yhtä uhkakuvien maalailua. Tästä olisi tärkeää päästä ihan tiedollisella tasolla eroon, että alkaisi aktiivisesti ajatella: mitä jos kaikki meneekin hyvin?

Tällaista vaan tuli mieleen omista kokemuksista käsin..

Mä olen ollut lapsena pariin otteeseen sairaalassa useita vuorokausia tai viikkoja lähes täysin ilman vanhempiani. Olen aina ajatellut, että mun perusturvallisuuteni on kunnossa. Hyvät välit vanhempiin, hyvä parisuhde ja äitiyskin tuntuu toimivan ainakin vielä pikkuisen kanssa.

Mutta toi ylläoleva kolahti ihan täysillä. Just tuohon kehään aina välillä ajaudun ja olen ajautunut koko ikäni. Sillä on ollut melkoiset vaikutukset mun elämääni ja uraani. Pitkään pidin sen hyvin hallinnassa, mutta jossain opintojen loppuvaiheessa repesi ja nyt vasta oikeastaan tajusin miten mä oikein ajattelen. Normaalisti olen hyvinkin stressinsietokykyinen, mutta sitten tulee noita kausia tai paremminkin asioita, joissa tietoisesti tiedän itsekin, ettei suhtautumiseni on täysin liioteltua, mutta siitä ei pääse silti irti.

Toivottavasti kohta alkaa onnistumaan, mulla on nyt menossa tavoite muuttaa ajattelumalliani.

ja mielipiteidensä kanssa täysin yksin. kukaan asiantuntija ei ole samaa mieltä. Ainostaan av:n kouluttamattomat kotiäidit saavat siistä tukea huonolle itsetunnolleen

Voi olla vaikeaa hyväksyä ajatusta siitä, että on kohdellut lastaan väärin.

Ai niin, ja joku kirjoitti, että aiheuttaakohan nyt yksi pitkä viikonloppu tai viikon matka mitään lapselle. Traumoja muka. Jos lapsi suree kovasti vanhempien poissaoloa, niin varmasti aiheuttaa. Viikko ainakin tuntuu pienestä lapsesta loputtoman pitkältä ajalta, ja mielessä on ajatus siitä, että hänet on hylätty. Sillä ei ole merkitystä, jos hoitaja kertoo vanhempien kyllä palaavan, kun palaamiseen tuntuu olevan iäisyys.

Eiköhän näissä keltikankaan mainitsemissa tapauksissa ole kyse lähinnä siitä että kotiolot muutenkin ovat turvattomuutta ruokkivia?

Miten voi olla niin vaikeaa käsittää ihan jo maalaisjärjellä ymmärrettävää asiaa, että lapsi voi kärsiä kovasti turvattomuutta, hylkäämiskokemuksia ym. jos hänet viskataan hoitoon sellaiseksi ajaksi, joka on hänen kehitykselleen liian pitkä. Hauskaa ymmärtää tahallaan väärin tai vääntää asiaa tällaiseksi "niin minäkin kerran lapsuudessani olin mummolassa"-naljailuksi. Hah haa.

Yökyläily mummolassa on eri asia kuin se, että vanhemmat vievät lapsen vasten tämän tahtoa hoitoon pitkäksi aikaa, tai asettavat asumaan vuorosysteemillä.

Moni lapsi nauttii mummola-ajasta niin paljon, että se on sopivina annoksina ainoastaan hauskaa ja sen me kaikki tiedämme. Vanhemmat kyllä varmasti luontaisesti ymmärtävät jos itseään ja lastaan kuuntelevat, mikä aika on tälle sopiva. Ja Keltikangas-Järvinen jo tuossa sujuvasti ajat mainitsikin. Vaan jo nyt on helkkari, jos joku ei oikeasti pysty käsittämään, että pitkä ero vanhemmista ei ole lapsen etu.

aina alusta, eikä mitään pysyvyyttä ole." Lapsella voi olla aivan hyvin olla kaksi ymmärtävää vanhempaa ja kotia.

Miksi ne lapset eivät traumatisoidu isovanhemmilla asuessaan?

Itse en usko, että joku satunnainen tapaus traumatisoi lapsen loppuiäkseen. K-J puhui viikkoviikko-asumisesta, missä lapsi joutuu joka viikko opettelemaan tietyt perusasiat ja joka viikko on taas uusi alku ilman mitään pysyvyyttä.

Tuskin yksi muutamn yön ero kerran vuodessa aiheuttaa samaa traumaa.

enkä ole eronnut. Liittoa takana 28 vuotta... Silti uskon vakaasti siihen 1 vrk/ikävuosi. Hutera on se parisuhde, joka ei tätä periaatetta kestä ja huonosti on tullut hoidettua omat lapset, joista heistä pitää saada erikseen lomaa.

Älä viitti :)

Minun lapseni eivät ole huonosti hoidettuja, rakastan heitä yli kaiken. Teen osa-aikatyötä jotta lapset olisivat mahd.vähän päiväkodissa. Kyllä mä silti kaipaan pari kertaa vuodessa vkl:n miehen kanssa kahdestaan ulkomailla. On se vaan niin kivaa joskus olla ihan kahdestaankin. Suosittelen kokeilemaa.

siitä, että lapsi joutuu elämään ilman mitään jatkuvuutta ja aloittamaan kaiken alusta.

Näihin epämääräisiin, epärationaalisiin ja tunteisiin vetoaviin yleistyksiin perustuu se, että näen punaista aina, kun kuuntelen näitä Keltinkankaan lausuntoja ja heittoja. Tämä on ihan aidosti harmillista, sillä olen sitä mieltä, että esimerkiksi tuo ikävuosi + vuorokausi on mielestäni hyvä ohjenuora, aivan pienillä, alle kolmevuotiailla lapsilla.

Pohditaanpa hetken.

Ihanko oikeasti sinun elämältäsi putoaa pohja aina kun "muutat" kotonasi olohuoneesta keittiöön? Ja sitten kun taas "muutat" takalistosi takaisin keittiöstä olohuoneeseen, kaikki jatkuvuus katoaa, ja lapsen (tai sinun) persoonallisuus on hajalla lopullisesti, ja kaikki tämä sitten pullahtaa kuin nakutettuna esille 45-50 vuoden iässä.

Kuin sattumalta tämä esiintulo ajoittuu vaihdevuosiin ja niiden tunnemyrskyihin, mutta se on taas kokonaan toinen juttu se.

Mietitäänpäs hetki, minkä luokse se lapsi OIKEASTI menee siellä vuoroviikkoperheessä "muuttaessaan tuntemattomaan 800 kertaa vuodessa"?

Häntä odottaa

- rakastava vanhempi

- tuttu oma huone ja koti

- tutut omat tavarat

- tutut sisarukset

- tutut ystävät

Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään, vaan paikasta toiseen muuttaminen ilman muuta pudottaa pohjan pois kaikelta jatkuvuudelta elämässä.

Tämä väite on aidosti niin idioottimainen, että sitä pitäisi rääpiä oikein kunnolla ja julkisesti.

Puhuttiin siis avioerolapsista, jotka vuoroviikkosysteemin vuoksi sattaavat "muuttaa" lapsuudessaan jopa 800 kertaa kodista toiseen nja pienille (alle 4 v) tämä on rankkaa.

Olipas hyvä vertaus...

niin lapsi voi olla erossa 1 v 1 vrk. Aika tarkkaa.

Minä NIIN inhoan koko Keltinkangas-Järvistä. Katsokaa nyt mitä hän saa aikaan. On ihan sama mitä se vanha kääkkä suustaan päästää nin johan on kolmesataa äitiä syyttelemässä milloin toisiaan, milloin isovanhempia ja parasta kaikessa päivähoitoa.



Järjetöntä huuhaata.

Olkookin tämä akka ylipalkattu asiantuntia miltä alalta tahaansa, niin ihan tavallinen perhe-elämän perusta siltä tuntuu itseltään puuttuvan.



Suomalaiset ovat kasvatettu sellaiseen herran pelkoon että tämän tyyppiset "ajattelijat" saavat meillä jopa lahkojohtajan tyylisen kannattajajoukon heti kättelyssä.

Vastenmielistä.

Se lapsi ei mene mihinkään vieraaseen paikkaan koskaan, vaan aina omaan, tuttuun kotiinsa.

Ai sinulla on keittiö ja olohuone eri taloissa, kaupunginosissa tai jopa eri puolilla Suomea? Olipas hyvä vertaus...

Meillehän on täysin selvää, että niissä perheissä, joilla on mökki, jolla vietetään aikaa kaikki viikonloput sulan veden aikaan + koko kesäloma lapset kärsivät aivan valtavasta persoonallisuuden rikkoutumisesta, joka tulee esiin viidenkympin kynnyksellä.



Kaikki tämä, sillä heillä ei ole koskaan ollut elämässään mitään jatkuvuutta, ja elämä on ollut pelkkää muuttamista.

Lapseni olivat iältään 3v-7v kun olivit vuoden sijoitettuna. Näin heitä joka toinen viikonloppu. Sijoitus paikassa oli ikäviä tilanteita jotka tekivät kokemuksesta vielä traumaattisemman. Byt lapset ovat aikuisia. Meillä on läheiset ja hyvät välit mutta lapsillani on ongelmia jotka luultavasti johtuvat juuri turvattomuudesta jota kokivat pieninä. Tunnen sanoin kuvaamatonta syyllisyyttä asiasta :(

Lapsilla oli varmaankin isäkin?? Aina elämäntilanteet eivät ole niin helppoja että voisi esimerkiksi jäädä suhteeseen. Keltikangaskin sanoi suoraan että ainoastaan jos on päihde-, mielenterveys- tai väkivaltaongelmia, kannattaa erota, muutan kannattaa pysyä naimisissa ns kulissliitossa lasten vuoksi. Eli jos elämäntilanteesi oli vaikea, toimit oikein.

Kulisseissahan sitä parasta on? Eikö oma onni ole tärkeää? Satumaailma.

Haetaan jotain rakkauden huumaa, joka ei ikinä kestä. Se häviää arjessa. Kuvitellaan, että elämä on pelkästään niitä huippuhetkiä ja tasaista arkea ei osata elää, vaikka se on se normaali. Tätähän se on ihmisillä nykyisin :(.

Tyhmiä riittää. Valitettavasti maksajia on lapset.

Keltinkangas-Järvistä kohtaan. Minusta on hyvä, että herättää keskustelua ja mielestäni tässäkin ketjussa on harvinaisen asiallista keskustelua eikä pelkkää syyttelyä.



Ei kaikilla vuoroviikkosysteemillä asuvilla lapsilla ole molempien vanhempien luona odottamassa tutut ja turvalliset systeemit omasta rakkaasta huoneesta ja ystävistä alkaen, vaan elämä voi olla kovinkin erilaista ja repaleista toisessa tai molemmissa paikoissa. Vanhemmalla voi olla uusi perhe, johon edellisen liiton lapselle ei ole tehty omaa tilaa. Tietysti joillakin voi olla hyvinkin onnellisesti järjestetty tilanne. Enkä usko että pohja putoaa joka viikko, mutta uskon että se muuttaminen aiheuttaa kyllä epäjatkuvuutta siinä mielessä, että kun se hoitava vanhempi vaihtuu viikon välein, ja viikko on pitkä aika niin pienelle lapselle (nythän ei siis puhuta teineistä tai edes "esiteineistä"!), on siinä viikossa ehtinyt tapahtua kaikenlaista lapsen psyykkisessä kehityksessä, hänellä voi olla joku tärkeä "vaihe" menossa, eikä lapsi välttämättä pysty sitä vaihettaan siirtämään suoraan kodista toiseen ja peilaamaan vanhemmasta toiseen. Lisäksi lapsen viikosta menee aina jonkunlainen aika ja energia siihen muuttamiseen ja siihen sopeutumiseen, joka on pois kehitykselle tärkeämmiltä asioilta.



Lisäksi jos sanotaan, että pitkä ero vanhemmasta on lapselle traumaattista (mistä tuskin ollaan eri mieltä?), onko tällä sanomalla mitään arvoa jos ei pystytä antamaan jotakin turvallista nyrkkisääntöä samalla? Jos siis motiivina on saada jonkinlaista huomiota lasten vanhemmilta tälle asialle, niin mielestäni on silloin välttämätöntä tuoda se aikaraja myös esille, ja määritellä se niin että se ei pahasti mene pieleen yleistettynäkään.



MUTTA toisaalta en väitä, että "perinteisessä" perhemallissa elävät lapset olisivat niin täydellisen tasapainoisessa ympäristössä hekään. Montako tuntia menee vaikka television tai pelien ääressä, joka taas on pois aktiivisesta kehityksestä...



Kuitenkin ihmettelen minäkin, miksi se ero on pakko ottaa (jos ei ole kyse väkivallasta, mielenterveys- tai päihdeongelmasta) silloin kun lapset on vielä alle kouluikäisiä. Jos kyse on siitä, että aikuiset ei kestä toisiaan katsella, niin mielestäni on väärin että se vanhempien ongelma kaatuu lapsen maksettavaksi. Aikuisille muutama vuosi ei ole niin pitkä aika, kun taas lapselle se on koko elämä. Ja minusta on hyvä että tästä asiasta tuodaan vastakkainenkin kanta esille, erot ja perheiden hajoamiset on niin normaali osa perheitten elämää nykyään. Se on varmasti totta, että perheellisten aikuisten oma tunne-elämä ja osalla mielenterveyskin on pahasti järkkynyt, eikä heillä/meillä aina ole kykyä pitkittää tai hallita omaa kärsimystä... Se on surullista.



Jotenkin minusta (henkilökohtaisesti!) on sekin outoa, jos elämä on muuten hienosti, on perhe eli pienet lapset, puoliso, koti, ja sitten puoliso pettää. Miksi se tuska ja pettymys on niin sietämätön, että se repii koko elämän rikki sen sijaan, että lähtisi aktiivisesti korjaamaan suhdetta ja luottamusta, ja päättäisi ettei erota ennen kuin lapset on vähän isompia? Liittyykö se petetyn alunperinkin heikkoon perusturvallisuuden tunteeseen? Eikö ole vähän liioiteltua, että yleisesti yksi pettäminen särkee koko perheen, ja näin suositellaankin, että kun kerran pettää niin pettää toistekin, jätä se sika/lehmä äkkiä..?



Palatakseni aiheeseen eli lasten perusturvallisuuden tunteeseen, minun mielestä nämä keskustelut tuovat sitä psyykeen merkitystä ihmisille hyvällä tavalla esille. Lapsen turvattomuudesta puhuminen vie väistämättä aikuisten turvattomuudesta puhumiseen. Ja taas takaisin lapsiin, ja ehkä huomataan että yksittäisten ihmisten sijaan asia voi vaikuttaa ehkä koko yhteiskuntaa. En osaa pitää tätä pahana asiana, vaikka voi olla että välillä joku yksittäinen asia voi saada suhteettoman huomion.

ja mielipiteidensä kanssa täysin yksin. kukaan asiantuntija ei ole samaa mieltä. Ainostaan av:n kouluttamattomat kotiäidit saavat siistä tukea huonolle itsetunnolleen

lapsi ei pysty kannattelemaan vanhemmastaan muistikuvaa viikkoa. Siksi vuoroviikkosysteemi eroperheissä on huono, ja ajaa vain vanhempien omaa etua, eikä tue lapsen tasapainoista kehitystä.



Avioero on jo muutenkin lapselle menetyskokemus, miksi ihmeessä vielä pahentaa pienen lapsen tilannetta entisestään hänen ikätasoonsa soveltumattomilla hoito- ja asumisratkaisuilla?