Että voi päivät olla tylsiä yksin vauvan kanssa!

lapsen kanssa oli tosi hauska olla. Vaikka vauva ei vielä keskustele sanallisesti, kyllä hän ymmärtää ja kommunikoi! Päiväunien aikaan luin.

Kolmannen lapsen vauva-aikana suoritin toisen akateemisen loppututkinnon.

Perhekerhoissa ja puistoissa tutustuin erilaisiin ihmisiin, mielenkiintoista.

Niin, ja ensimmäisen lapsen sain 22-vuotiaana.

täällä jotkut puhuu "ameeba-ajasta" ja siitä että "älykkäät eivät viihdy kotona" jne. Mistä tuo käsitys on tullut?



Itse olen akateemisesti koulutettu, älykkääksi tituleerattu ja samalla myös ulospäin suuntautunut ihminen, joka on kuitenkin viihtynyt aina omissa ajatuksissaan ja yksinkertaisia juttuja tehden. Kotitöitä tehdessä pääsee melkoiseen flow-tilaan, ja nautin niistä oikeasti. Silti se ei ole mitenkään pois siitä älyllisestä kapasiteetista mita minulla on.



Luulenpa että tuo kotona viihtymättömyys liittyy enemmän temperamentti- ja mielikuvitustekijöihin kuin älykkyyteen. Että te muutamat voitte vapaasti luopua ylemmyydestänne.

Minä olen ollut kotona vauvani kanssa nyt puolisen vuotta ja nautin ihan täysillä. Ei kotona olemisen tarvitse olla tylsää. Se on mielestäni ihan itsestä kiinni, mitä tekemistä keksii. Olen ollut niin kauan työelämässä, että tämä on aivan loistavaa vaihtelua. Töihin kyllä kerkeän palata myöhemminkin ja kärsiä siellä seuraavat 30 vuotta!! Tämä on vain niin ainutlaatuisen ihanaa viettää aikaa oman lapsen kanssa.



Meillä menee vauvan kanssa aamupäivät köllötellessä, syödessä ja leikkiessä. Otetaan vielä aamupäivällä yhdessä pienet tirsat. Sit päivällä joko lähdetään kaupungille, käydään ostoksilla, näyttelyssä, puistossa... Vauvamuskariin ollaan menossa ja nyt tulossa vauvakino, minne myös tarkoitus osallistua. Kavereita tapaan yleensä heidän duuninsa jälkeen. Sekin on ihan kivaa istuksia kaffella.



Toisaalta vauvani on helppohoitoinen, pääsääntöisesti iloisellä päällä ja muutenkin suloinen. Isänsä hoitaa sitten illalla lasta ja muutenkin on viikonloput aktiivisesti mukana.



Vähän enemmän positiivisempaa asennetta!! Ehkä oman vauvani iloisuus ja helppohoitoisuus johtuu osaksi siitä, että minä olen onnellinen ja iloinen ihminen. Se tarttuu myös vauvaan. Kun äiti on onnellinen, on vauvakin!

Ihmettelin, kun eivät näköjään ihmiset edelleenkään ymmärrä, että sekä lapsia että äitejä on erilaisia.Hoetaan vaan sitä oman mielipiteen ja elämäntyyliin "oikeutta" muihin verrattuna. : P Oikeasti, me olemme kaikki ERILAISIA. Se, että joku ei tykkää kotiäitiydestä on ihan yhtä "oikea" mielipide ja tunne kuin se, että joku löytää siitä loputonta iloa ja energiaa. Onkohan tämä jo selvä, vai toistanko vielä...? ; )



Kirjoitin tuolla aikaisemmin, että olen ollut kotona neljä vuotta. Näistä eka vuosi oli IHANA, asenteeni oli äärimmäisen positiivinen, olin innostunut kotiäitiydestä ja diipadaapa, jne.



Toinen vuosi oli ihan ok, aloin pikkuisen kärsimään eristäytyneisyydestä, äärimmäisen sosiaalinen kuin olen. Löysin pari uutta äitikaveria, mutta hirveästi yhteistä meillä ei ole. Ihan ok kuitenkin.



Kolmas vuosi alkoi jo pikkuhiljaa nakertamaan positiivisuuttani. Samat kuviot, samat perhanan rutiinit (vaikka vaihtelin niitäkin lähes joka päivä), samat naamat, sama piha, sama koti, sama puisto, sama pyörätie, sama paskavaippa, sama väsymys. Ei mitään aivojumppaa, ei mitään haastetta enää.



Neljäs vuosi ja tiedän, että tämä riitti, kiitti. Minä nyt vaan satun olemaan ihminen, jolle tämä ei neljää vuotta kauempaa sovi. Kokeiltu on ja tämmöisiä tunteita tässä prosessissa heräsi. Jollain toisella herää sitten ihan eri tunteet. Ihmeellistä, mutta totta.



Rakkautta toki riittää ja rutkasti, mutta äiti tarvitsee nyt vähän aivojen lataamista iltaopiskelun parissa.

itse olen ollut pian 3v kotona ja kyllä todellakin välillä kaipaisi jotain muuta vaihtelua tähän 24/7 lastenhoitoon. Ennen lapsia luulin viihtyväni kotona vaikka kuinka pitkään ja olevani hyvä ja kärsivällinen äiti joka jaksaisi puuhastella ja askarrella lasten kanssa koko päivän ja lukea satuja ja leikkiä. Totuus on että lasken tunteja siihen että ilta tulee ja lapset käyvät nukkumaan. En edes muista koska olisin viimeksi lukenut lapsille jotain, olen tyytyväinen kun leikkivät itsekseen ja ovat mahdollisimman vähän häiriöksi. En ole askarrellut kotona kertaakaan tämän 3v aaikana, ollaan sentään käyty asukaspuistossa askartelemassa ja leikkimässä. Ja puistoillaa toki jossa lapsilla on kavereita. Mutta minä en ole ollenkaan sellainen äiti lapsilleni jollainen luulin olevani, ja ehkä toivon olevani. Väsyttää lastenhoito yksin aamusta iltaan ja yölläkin pitää herätä monta kertaa. Ja sitten aamulla sama uudestaan, joka ikinen päivä. Pitäisi varmaan etsiä töitä kun en hakemisesta huolimatta ole päässyt opiskelemaankaan. Tai laittaa lapset siihen kovasti paheksuttuun virikehoitoon.



t. toinen kyllästynyt äiti

mutta eikös se ole juuri niin tylsää kuin siitä itse tekee. Mä en tyttäreni kanssa edes juurikaan ole kotona, vaikka nyt hoitovapaalla olenkin. Me mennään koko ajan jossain! Tyttökin on samanluonteinen, niin siksi on helppo vain mennä, vauva/perhekahviloissa, kerhoissa, tapaamisissa, shoppailemassa, kavereilla, kahviloissa, jne. Joka päivälle jotain, jos haluaa. Mutta vain pari "pakollista" menoa viikolle, kyllä me kotonakin välillä viihdytään. Nää pakolliset on siis yhteisiä maksullisia harrastuksia, uinti ja muskari.



Mua harmittaa, että en voi olla enää kuin vuoden loppuun kotona, tää on aivan ihanaa! Tylsyydestä ei ole kyllä ollut tietoakaan.

mutta eikös se ole juuri niin tylsää kuin siitä itse tekee. Mä en tyttäreni kanssa edes juurikaan ole kotona, vaikka nyt hoitovapaalla olenkin. Me mennään koko ajan jossain! Tyttökin on samanluonteinen, niin siksi on helppo vain mennä, vauva/perhekahviloissa, kerhoissa, tapaamisissa, shoppailemassa, kavereilla, kahviloissa, jne. Joka päivälle jotain, jos haluaa. Mutta vain pari "pakollista" menoa viikolle, kyllä me kotonakin välillä viihdytään. Nää pakolliset on siis yhteisiä maksullisia harrastuksia, uinti ja muskari. Mua harmittaa, että en voi olla enää kuin vuoden loppuun kotona, tää on aivan ihanaa! Tylsyydestä ei ole kyllä ollut tietoakaan.

Ihmettelin, kun eivät näköjään ihmiset edelleenkään ymmärrä, että sekä lapsia että äitejä on erilaisia.Hoetaan vaan sitä oman mielipiteen ja elämäntyyliin "oikeutta" muihin verrattuna. : P Oikeasti, me olemme kaikki ERILAISIA. Se, että joku ei tykkää kotiäitiydestä on ihan yhtä "oikea" mielipide ja tunne kuin se, että joku löytää siitä loputonta iloa ja energiaa. Onkohan tämä jo selvä, vai toistanko vielä...? ; ) Kirjoitin tuolla aikaisemmin, että olen ollut kotona neljä vuotta. Näistä eka vuosi oli IHANA, asenteeni oli äärimmäisen positiivinen, olin innostunut kotiäitiydestä ja diipadaapa, jne. Toinen vuosi oli ihan ok, aloin pikkuisen kärsimään eristäytyneisyydestä, äärimmäisen sosiaalinen kuin olen. Löysin pari uutta äitikaveria, mutta hirveästi yhteistä meillä ei ole. Ihan ok kuitenkin. Kolmas vuosi alkoi jo pikkuhiljaa nakertamaan positiivisuuttani. Samat kuviot, samat perhanan rutiinit (vaikka vaihtelin niitäkin lähes joka päivä), samat naamat, sama piha, sama koti, sama puisto, sama pyörätie, sama paskavaippa, sama väsymys. Ei mitään aivojumppaa, ei mitään haastetta enää. Neljäs vuosi ja tiedän, että tämä riitti, kiitti. Minä nyt vaan satun olemaan ihminen, jolle tämä ei neljää vuotta kauempaa sovi. Kokeiltu on ja tämmöisiä tunteita tässä prosessissa heräsi. Jollain toisella herää sitten ihan eri tunteet. Ihmeellistä, mutta totta. Rakkautta toki riittää ja rutkasti, mutta äiti tarvitsee nyt vähän aivojen lataamista iltaopiskelun parissa.

Paitsi että mulla alkoi pää hajota jo esikoisen vauvavuoden aikana. Onneksi olin silloin vielä opiskelija, joten tein pikkuhiljaa opintojani pois alta, mitä vauvan kanssa pystyin. Stressaavin hetki oli silloin, kun kuopus oli pieni vauva ja minä valmistuin! Olin jonkun aikaa epätoivoinen, kun en jaksanut vain olla. :)

itseni poikkeuksellisen älykkääksi tai ylemmyydentuntoiseksi. Ihan päinvastaiset oli fiilikset kun olin niin yksinäinen. Olen luonteeltani erakko ja viihdyn yksin mutta liika on liikaa minullekin.



En edes olettanut tapaavani mitään sydänystävää mutta minulle olisi riittänyt se että kävellään jonkun kaverin kanssa sinne prismaan kahville, vauvat nukkuu ja lunta satelee hiljakseen. Neuvolan vauvakerhossa ryssin heti ekalla tapaamisella. Menin juttelemaan kahden äidin kanssa ja vähän ajan päästä koin sen "vittuaks avaudut" -katseen. He tunsivat toisensa entuudestaan mutten sitä tiennyt. Opin kerrasta.



Seurakunnan perhekerhossa oli suorastaan liikuttavan hyvä vastaanotto ohjaajan taholta. Jos se nainen olisi pitänyt olkapäästäni kiinni vielä hetkenkin, olisin varmaan tullut uskoon. Siellä oli oikeasti kivaa mutta äidit olivat tulleet paremminkin kohtaamaan Jeesusta eikä toisiaan, eikä kukaan tiennyt edes toistensa nimiä.



Mä odotin kovasti että tutustun johonkin jonka voin kutsua päivällä kahville ja vauvat sitten möllöttelee vierekkäin tai yrittää kiivetä sohvan selkänojalle. Söin mustikkapiirakkani yksin. Kävelin varmaan tuhansia kilometrejä vaunujen kanssa ja kunto oli mahtava :) Kai sitä kaveria etsiessä on ihan sama juttu kun miehen kanssa, jos etsit niin et varmaan löydä!



Pari kuukautta töihin paluuni jälkeen naapuriin muutti perhe joilla on melkein samanikäinen tyttö. Töitten jälkeen istutaan joskus ulkona vierekkäin ja lapset leikkii ja aurinko paistaa :)

Miten joku voi nauttia tästä? Vuosi jo mennyt ja vielä muutama kk hoitovapaata, sitten onneksi pääsee töihin ja ihmisten pariin.

Etenkin tällaiset sadepäivät on ihan hanurista, kökin vaan kotona mutta taapero pitää huolen ettei yhtikäs mitään pysty kuitenkaan tekemään. On joo menty puistoon ym. mut ei sielläkään ketään ole. Kaikki kaverit on töissä niin ei voikellkään edes soitella.TYLSÄÄÄ!

Tätä se vanhemmuus on elämä ei oo vaan KIVAA, vaan aika raskasta on monta kertaa pienen kanssa mutta ei se tee sitä vähemmän tärkeäksi.Tätä rasittavaa olotilaa kestää aikansa (eikä se pitkä ole!)sitten tuntuu jo paljon helpommalta kun taapero-ikä jää taakse.Vaikkei ehkä siltä tunnu niin lapsellesi juuri se että saa olla sinun kanssasi on se mitä hän tarvitsee ja jota päiväkoti ei voi korvata.