Oletko riuhtonut lastasi, tukistanut, käsitellyt muuten kovakouraisesti joskus?

Ymmärrän, että lapsi saa aikuisen raivostumaan, mutta noita fyysisiä juttuja en tajua.

Silloinkin aloin itse itkeä ja pyysin lapselta moneen kertaan anteeksi. Onneksi en ole koskaan läpsinyt, tukistellut, rieponut...

En ole lyönyt, tukistanut, nipistänyt tms. käyttänyt tietoista väkivaltaa. Mutta useamman kerran olen esim. nostanut sikailevan tytön kovaotteisesti ruokapöydästä ja sysännyt vauhdilla juoksemaan jäähypenkkiä kohti, tai lopulta kiskonut kädestä pitäen leikkipuistosta pois, kun ei mikään puhe tai uhkaus mene perille. En ole tästä ylpeä, enkä tajua missä vaiheessa menetin hermoni ja auktoriteettini (vai liittyvätkö ne yhteen?). Vuosi sitten ei tarvinnut tuollaisiin keinoihin turvautua koskaan.

mutta olen myös opetellut pääsemään eroon (pyrkinyt ainakin) fyysisestä rankaisemisesta. Väsyneenä ja ärsyyntyneenä näyttää tulevan helpommin mieleen tirvaisun tarve kun ei kaunista puhetta ymmärretä.



En tiedä mistä fyysisen rankaisun tarve kumpuaa, olisi kiva saada tietää ja terapioida aiheesta...

Morkkis oli hirveä, kun menetin malttini ja opettelin tietoisesti hallitsemaan tunteitani ja siten sain opetettua itseni pois moisesta.



Kahden erittäin omatahtoisen erilaiset uhmat yhtäaikaa ja päällekkäin ja tahallinen vahingonteko olivat yliväsyneenä tosi vaikea kestää.

ja ei ole siitä ylpeä. En olisi voinut kuvitella toimivani niin.

kiukuttelu loppui siihen. Nyt aikuisena ei edes tietanyt mika luunappi on, mitaan traumoja ei ole jaanyt.

kun temppuili aikansa hampaiden pesun kanssa, ei siis meinannut antaa pestä ja vetäsin harjan liian "kovaa" pois, siis puoliksi vahingossa. Lapselle tuli musta alahammas :( tätä tekoa todella kadun, mutta se oli niin vahinko kun olla ja voi ja välillä keikkuu ja roikkuu siinä tilanteessa muutenkin, ettei moiseen edes hermostumista olisi tarvinnut, kun vahinko mahdollinen.



Todellakin nostan myös pois pöydästä/mistä tahansa tilanteesta, jossa ei osaa käyttäytyä lukuisista kehotuksista huolimatta.. Tämä nyt on mielestäni itsestään selvyys, ei lapset kuitenkaan mitä tahansa saa tehdä, enkä usko, että kenelläkään vanhemmalla hermot kestää joka hemmetin tilanteessa pelkällä puheella rauhoittaminen, erityisesti jos omistaa tällaisia keskivertovilkkaita lapsia.

esim. käsiä pesemään turhan kovakouraisesti. En ole tukistanut, läpsinyt tms. Mutta kaapannut "riuhtaisten" hangoittelevan lapsen syliini.

miten jotkut vauvat voivat olla niin erilaisia

miten se on vaikeata kun vauva ei lopeta itkua tai narinaa

tai miltä se tuntuu kun ei tiedä miksi vauva ei lopeta itkua

tai miten vaikeata se on kun 2 vuotias ei ymmärrä miksi ei saa keksiä

tai miksi edes 6 vuotias ei voi tehdä jotain pientä asiaa kuten pukea vaatteet päälle, nousta ylos aamulla ilman että rupeaa huutamaan



ja kaikki pitää kestää kun äidillä on oksettava olo ja päänsärky ja on itse kuumeinen ja rasittunut ja kun vaativat tyo samaan aikaan ja yhtä-äkkiä kaikki kasaantuu päälle. kuinka turhauttavaa se on kun olet valmis tekemään lapsesi puolesta lähes mitä vain, ja tiedät että olet jo niin tehnyt, ja se ei voi edes kertaa olla huutamatta tai sua nolauttamatta.



äidin tyo ei ole helppoa. Miehet pääsee helpommalla. Minullakin oli aamulla tästä kinaa mieheni kanssa. Kun hän selitti että tekee todella paljon minun puolesta ja en arvosta sitä.



lapset vain tarvitsevat sinua koko ajan ja yhden illan apu ei tarkoita sitä että et aamulla apua tarvitsisi

olen. Pyllylle kunnon läpsäsy, kädestä tiukka ote ja perässä raahaaminen ja töniminen on meillä jokaviikkoista. En kadu ruumiillista rankaisemista enkä mitenkään häpeä. Siinä vaiheessa kun ei muutaman sanomisen jälkeen lapsi vieläkään ymmärrä totella niin katkotaan siivet siltä uhmakkuudelta. Meillä etenkin erikoislapsemme todellakin tarvitsee ruumiillista kurittamista tajutakseen että rajat on olemassa.

olen. Pyllylle kunnon läpsäsy, kädestä tiukka ote ja perässä raahaaminen ja töniminen on meillä jokaviikkoista. En kadu ruumiillista rankaisemista enkä mitenkään häpeä. Siinä vaiheessa kun ei muutaman sanomisen jälkeen lapsi vieläkään ymmärrä totella niin katkotaan siivet siltä uhmakkuudelta. Meillä etenkin erikoislapsemme todellakin tarvitsee ruumiillista kurittamista tajutakseen että rajat on olemassa.

Varsinkin esikoista, seuraavaa nyt 4veetä en ole ikinä nipistänyt taikka kurittanut, mutta ehkä hieman kovakouraisesti kantanut huoneeseen tms.



Saa nähdä, kuin hermot kestää kuopuksen kanssa, joka on jo nyt alle 2-vuotiaana tehnyt enemmän tuhoja ja tuhmuuksia kun nämä kaksi edellistä.

Yritän olla parempi vanhempi.

jonkun luunapin. Sen jälkeen tulin järkiini.



Keskimmäinen ei ole kokenut mitään väkivaltaa.



Kuopuksen olen joskus pukenut väkisin. Ja olen myös kantanut jonnekin rauhoittumaan. Ehkä käyttänyt joskus hiukan liikaa voimaa.



Mun mielestä tilanne on menetetty, jos vanhempi joutuu turvautumaan väkivaltaan ja kadun kovasti jo noitakin tapauksia.



Ääntä olen kyllä korottanut, viime vuosina vähemmän.

olen. Pyllylle kunnon läpsäsy, kädestä tiukka ote ja perässä raahaaminen ja töniminen on meillä jokaviikkoista. En kadu ruumiillista rankaisemista enkä mitenkään häpeä. Siinä vaiheessa kun ei muutaman sanomisen jälkeen lapsi vieläkään ymmärrä totella niin katkotaan siivet siltä uhmakkuudelta. Meillä etenkin erikoislapsemme todellakin tarvitsee ruumiillista kurittamista tajutakseen että rajat on olemassa.

jos tuosta täytyy jokaviikkoinen harrastus tehdä, niin ei taida toimia... Eikä se erityislapsena oleminen tarkoita että moinen käytös on sallitumpaa.

"eivät taida tajuta sittenkään,..."



Puheella, jäähypenkillä ja uhkauksilla uhmakkuus oli päivittäistä joten niihin konstiin verrattuna ainakin tehokkaampaa. En nyt puhu silmittäisestä väkivallasta mutta "fyysisestä" kuitenkin.

oli usein väkisin pukemista, ei olisi muuten päästy ovesta ulos. Nykyän paljon harvemmin siis. ap.

Toinen lapsi taas saa raivokohtauksia, jolloin hän on vaarallinen ympäristölleen ja itselleen. On ollut pakko repiä toisen lapsen kimpusta ja raahata rimpuilevaa lasta turvallisempaan paikkaan.

Kerran raahasin hänet väkisin kouluun, koska lintsaili ja siihen oli tultava loppu.

Tuolloin 3,5-v olen pessyt hänen hampaitaan lähes väkisin ja pukenut väkisin ulkovaatteet päälle, kun ollut pakko mennä johonkin. Oli jo tuossa iässä vahva, joten pakko se oli olla aika kovakourainen. En ole kuitenkaan ikinä löynyt, potkinut tai tukistanut lastani. Muut ovat kyllä tukistaneetkin tätä kovapäistä uhmaajaa, mutta ei tuo ollut moksiskaan siitä.



Koen itseni epäonnistuneeksi äitinä, kun on pakko ollut turvautua kovempiin otteisiin ja pitää turvautua yhä.



En myöskään ymmärrä miten joku voi ravistella ja satuttaa vauvaa, vaikka tämä itkisi koko ajan. Itseäni ei vauvan itku ärsytä yhtään. Voin pitää itkevää vauvaa sylissäni ilman, että alkaa yhtään pinna kiristyä, mutta uhmaikäisen kiukutteluitku saa päreet palamaan nopeasti. Jos se vaan jatkuu ja jatkuu päivästä toiseen. Tällöin saatoin itse heittäytyä lattialle ja sulkea silmäni ja rentoutua, jotta en olisi satuttanut lasta.

Joskus nyrkeilin ilmaan purkaakseni raivoa.



Syylistyn myös huutamiseen, mutta tämän asian kanssa olen edistynyt paljon ja nykyään en enää ala karjumaan herkästi lapsille.

jos tuosta täytyy jokaviikkoinen harrastus tehdä, niin ei taida toimia... Eikä se erityislapsena oleminen tarkoita että moinen käytös on sallitumpaa.

Erityislapsena hän ei aina ymmärrä sallitun ja ei-sallitun rajoja ja tarvitsee niiden ymmärtämistä varten hieman kovempaa käsittelyä. Mulla on hänen kanssaan monen vuoden kokemus ja ihan sillä rintaäänellä sanon että se fyysinen kurittaminen on mitä hän tarvitsee.