Kadun lapsiani.

Omassa tuttavapiirissä on aika monta n. 35-vuotiasta lapsetonta sinkkunaista ja heidät voi aivan selkeästi jakaa kahteen eri luokkaan:

- epätoivoisesti miestä hakevat ja perheestä haaveilevat

- hoivaviettinsä lemmikkiinsä kohdistaneet.



Tämä jälkimmäinen ryhmä on sellainen, joka hehkuttaa lapsettomuuden ihanuutta ja vapautta, mutta samalla kohtelee koiraansa/kissaansa kuin ihmisvauvaa. Välillä tuntuu, että nuo eläimet rajoittavat menoja ja tekemisiä enemmänkin kuin ihmisvauvat.



Itselläni kaksi ihanaa lasta, enkä koskaan heistä luopuisi enkä heitä katuisi. Tottakai huonoja päiviä on kaikilla sekä huolia ja murheita. Mutta sitä en allekirjoita, että lapset jotenkin rajottaisivat vapautta. Kuten joku jo sanoi, lapset ovat pieniä vain niin vähän aikaa. Ja pientenkin kanssa on esim. mukava matkustella ja kokea kaikkea uutta.

Lapset saattavat harmittaa joskus, silti luonnolleen ei voi mitään.



Ihmiselle ominaista käytöstä on lisääntyminen

kuten muillekin eläimille. Olisi erikoista jättää tämä käyttäytyminen pois.



Monissa kultuureissa lapseton henkilö on yhteiskunnan pohjasakkaa, etenkin lapsettomilla sinkkumiehillä ei ole mitään arvoa vaikka olisivatkin töissä ja muuten nuhteettomia.



Se lapsettomuus herättää epäilyksiä ja paheksuntaa ympäristössä, koska lapsettomuus on luonnotonta käyttäytymistä ihmislajilta.



Ehkä tämä paheksunta on vain lajillemme tuttua käytöstä emmekä me voi sitä järjellä muuttaa.



On luonnollista kummaksua lapsetonta paria.

oikeasti se syy miksi et voi toteuttaa unelmiasi? Ettet laita vain syytä lasten niskaan koska et itse uskalla? Opiskella voi vaikka olisi lapsiakin, vaatii vain järjestelyjä ja venymistä myös isännältä. Matkustella voi lastenkin kanssa, mutta siinäkin on järjestelynsä :) Mutta jos kehittää itselleen ajatuksen, että ne lapset ovat se taakka ja kaiken este, niin ne saattavat alkaa sille tuntua. Ja ne lapsesi ovat siihen viattomia!!Keskustele ammattilaisen kanssa :)

Minä en ehkä vielä voi ymmärtää miten joku voi tuntea noin omia lapsiaan kohtaan, koska vasta odotan esikoistamme. Toivottavasti en koskaan tule noin tuntemaankaan, nyt kun ajattelen että sanoisin noin lapsistamme niin mieleeni tulee vain miten voisin ikinä olla niin itsekäs että ensin tehdään lapsi ja sitten kun se ei olekkaan aina kivaa ja kaikki ei sujukkaan kuin tanssi niin sitten lyödään hanskat tiskiin ja luovutetaan. Satutetaan sitä pientä ihmistä ja revitään hänen maailmansa palasiksi vain omia etuja ajaen.



Itse olen vain lapseemme (ja tuleviinkin) asennoitunut niin että me olemme rakkaudella ja vaivalla lapsemme tehneet ja siten myös sitoutuneet heistä huolehtimaan, koko loppu elämämme. Ja jos se tarkoittaa sitä, että minun (sekä mieheni) pitää "lopettaa oma elämämme" niin siihen olen valmis, koska lapsemme ansaitsevat ja tarvitsevat rakastavat vanhemmat. Se ei vain mielestäni sitä tarkoita. Olen miettinyt että opiskelisin itselleni uuden ammatin lastenhoidon lomassa, eikä mieleeni ole edes juolahtanut miten lapset muka olisivat sen esteenä? Kyllähän se tietysti raskasta on ja vaatii varmasti erinäisiä komprimisseja ja järjestelyjä, mutta ei kai ne tälläisiä unelmia estää voi? Matkustelua olemme myös mieheni kanssa suunnitelleet koska haluamme että lapsemmekin näkee maailmaa ja saa hienoja kokemuksia. Eihän lapset ole mikään este, muutakun oman pään sisällä, tietysti se voi olla vaikeampaa lapsien kanssa, ihan niin vaikeaa kuin itse sen annat olla.



Kyllä sitä "omää elämää" voi mielestäni sitten lastenkin jälkeen jatkaa, vaikka en edelleenkään näe sille mitään estettä miksei voisi omaa elämäänsä elää lapsiensa kanssa. Lapset on pieniä kuitenkin niin pienen ajan ja se että annan lapselleni esimerkiksi sen 18 vuotta elämästäni on vähintä mitä voin tehdä, tuotuani hänet tähän maailmaan.



Mutta hei, tämä on vain minun mielipiteeni ja kaikkihan olemme oikeutuettuja omiimme. En edes oikeastaan tiedä miksi tunsin niin palavaa tarvetta vastata tähän keskusteluun, ehkä siksi kun tuli vain niin paha olo kun kuvittelin miten pahalta minusta tuntuisi jos ajattelisin omista lapsistani noin tai jos oma äitini olisi ajatellut minusta noin.



Voimia aloittajalle, toivottavasti saat asiasi ja elämäsi järjestykseen, mikä se sitten ikinä onkaan. Ehkä lapsiesikin olisi parempi olla ilman onnetonta ja heitä katuvaa äitiä, vaikka jokainen lapsi tässä maailmassa onkin oikeutettu vanhempiin.

oikeasti se syy miksi et voi toteuttaa unelmiasi? Ettet laita vain syytä lasten niskaan koska et itse uskalla? Opiskella voi vaikka olisi lapsiakin, vaatii vain järjestelyjä ja venymistä myös isännältä. Matkustella voi lastenkin kanssa, mutta siinäkin on järjestelynsä :) Mutta jos kehittää itselleen ajatuksen, että ne lapset ovat se taakka ja kaiken este, niin ne saattavat alkaa sille tuntua. Ja ne lapsesi ovat siihen viattomia!!Keskustele ammattilaisen kanssa :)

Ap:n pitäisi lopettaa se haaveilu ja alkaa toteuttaa unelmiaan mikäli haluaa oikeasti. Lapset eivät todellakaan ole este näiden unelmien toteuttamiselle.

Lapsien hankkiminen on voimakas vietti eikä sitä mitkään selitykset syö. Tietenkin voi itselleen valehdella, mutta valheet ja viettien (esim hoiva) purkautumistarve ilmenee jotenkin muutoin. Usein naisilla äksyilynä ja tiuskimisina. Nainen on äiti eikä muuksi muutu.

Mihin viettiin perustuu se, että useat miehet heti isäksi tullessaan alkavat viihtyä yhä enemmän pois kotoa? Entä mihin viettiin perustuu se, että usein ihmiset eroaa kun lapset on pieniä? Jos lapset on onnen täyttymys ja tekee elämästä ihanaa, mistä johtuu että pienten lasten vanhemmat on ihan rikki?

Naurattaa se yksikin brittitutkimus, siinä kysyttiin äitienpäivän kynnyksellä äideiltä heidän suurinta toivettaan. Ehei, se ei ollut "pysyisimmepä kaikki terveenä" tai "tulisipa lisää lapsia" vaan saisipa enemmän aikaa ILMAN lapsia.

Jotain kertonee sekin että termiä "laatuaika" käyttää vanhemmat silloin kun ovat liikkeellä ilman lapsiaan.

Ihminen heijastaa omat, käsittelemättömät negatiiviset tunteensa, ahdikstuksensa ja kokemuksensa muihin."

Tämä pätee kaiketi myös lapsettomiin, jotka usein maalailevat lapsiperheistä ihan uskomattomia kauhukuvia, ikään kuin lasten kanssa eläminen olisi pelkkää paskaa ja räkää ja huutoa ja huonoa parisuhdetta.

"Voitte tutustua tähän aiheeseen rauhassa yksi rauhallinen päivä psykologiaan tutustuen. Vahva ja ennakkoluuloja tuulettava ihminen voi sanoa ääneen äitiyden olevan syvältä. Seuraa tuhansien ja tuhansien nokkivien naisten lauma, jotka hyökkäävät kimppuun, kuin lauma vihaisia korppeja. Hei! Minäkin kadun lapsiani ja olen kateellinen lapsettomille naisielle! Kivittäkää!"

Naisen sisään on rakennettu aika vahva koneisto suojella lapsia, ja äidit ajattelevat asioita omien lastensa kautta. "mitä jos minun lapsiani ei rakastettaisi?" Ja totta kai siihen liittyy myös tukahdutettuja tunteita, moni ei viitsi edes ajatella, että äitiys on (joskus) perseestä, koska mitä hyötyä siitä on, kun sitä kuitekin on äiti?

Lapseton nainen on aina uhka toiselle naiselle. Lapseton on vapaa ja usein säilyttänyt ulkoisia ominaisuuksia, joita synnyttäneellä ei ole. Naiselle on aina uhka nainen, joka vapaudellaan ja ulkomuodollaan viekottelee oman miehen, ehkä... "

Varmasti totta osa tuossakin. Mä tosin en ole omassa ystäväpiirissäni mitään älyttömiä rupsahduksia huomannut, ne naiset jotka ovat olleet hoikkia ennen lapsia, ovat hoikkia lasten jälkeenkin, ja ne jotka ovat olleet lihavia aiemmin, ovat lihavia lasten jälkeenkin. Muutenkin mun mielestäni on aika väsynyttä väijyä toisia naisia ja kyräillä ja kisailla, kun AINA on olemassa niitä nuorempia ja nätimpiä, ihan meille jokaiselle. Parempi keskittyä omaan elämäänsä ja rakentaa siitä sellainen, että pärjää joka tilanteessa.

Lapsettomuus voi olla tietoinen valinta ja elämäntapa. Ei tee kenestäkään huonompaa tai parempaa. Jokainen tyylillään. Joitakin naisia vain tuntuu raivostuttavan se tosiasia, että joku ei haluakaan yövalvomishelvettiä, koliikkikierteitä, allergia- ja korvatulehdusrevohkaa, parisuhdeongelmia ja jokakesäisiä lomamatkoja ylihintaisiin huvipuistoihin ja muihin lapsiperherysiin. Hyvää yötä kaikille :D

Joo, ei lapsettomuus tee kenestäkään huonompaa. Mutta jos toivoo, ettei tule lapsettomana leimatuksi säälittäväksi, itsekkääksi yms. ei varmaan kannata kirjoitella sitten lapsiperhe-elämästäkään halventavaan sävyyn. Kun lasten kanssa elämän voi rakentaa sellaiseksi kuin itse haluaa, jos tahtoa löytyy.

T: Talvella kolmen muksun kanssa Keniaan matkustava uraa luova onnellinen äiti. Ei ole yövalvomishelvettiä, ei kenelläkään ollut koliikkia, ei allergioita ja korvatulehduksia, ja miehenkin kanssa menee hyvin. Viikonloppuna kyllä käytiin Särkänniemessä, ja kivaa oli kaikilla.

minä.... ota ero ja jätä lapset miehelle!!

Kerran täällä vain eletään.

mutta siinä olen edellisen kanssa samaa mieltä että kyllä isä ne lapset osaa hoitaa. Ei olisi ensimmäinen avioero maailmassa. Kukaan ei pidä minään sitä jos mies lähtee ja jättää lapset naiselle.



Itse en ikinä voisi jättää omia lapsiani (parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut!), mutta en tuomitsisi ap:ta jos hän niin tekisi.

ja lisäksi olen vielä yh ja lasten isä ei edes tapaa lapsiaan saati maksa mitään.



:(

mutta ei pelkästään lasten takia kannata parisuhdetta jatkaa.. Jos ystäväsi kanssa oikeesti on rakkautta, niin hyväksyy hän myös lapsesi. Aikaa saat myös enemmän, kun vuorottelette nykyisen kumppanisi kanssa lapsenhoitoa. Ei se tarkoita, että sinun tulisi kokonaan jättää lapset isälle.

Viikonloppuna kyllä käytiin Särkänniemessä, ja kivaa oli kaikilla.

Ai kauheeta, miten kehtasitkin pitää lapsiesi kanssa kivaa, vaikka elämä lapsien kanssa pitäisi ilmeisesti olla jatkuvaa paskaa ja kärsimystä.

Hyi sinua!

(Anteeksi, oli pakko välillä keventää :D )

Kerkesin tehdä asioita, toteuttaa itseäni, kokeilla elämää 3 eri maassa, matkustella, seurustella erilaistren miesten kanssa, kokeilla eri urheilulajeja, Sitten olin tosi iloinen ja tyytyväinen kun lopulta sain lapsen ja perhe-elämä on kivaa.

Mikset vain lähde ja jätä lapsia miehelle?

Ihan ystävyyydellä kysyn :) Sillä moni tekee lapset kun se kuluu ikään/nyt on lasten aika jne. ei välttämättä siksi että HALUAA lapsia.



Asia ajankohtainen, olen aina ajatellut että haluan lapsia =se on ollut luonnollista. Olen myös aina ajatellut että ainakin kaksi lasta ("jos luoja suo") jotta lapsella on sisarus.

Nyt olen havahtunut siihen, että ehkä en halua lasta/jos haluan niin ehkä vain yhden --> matkustelu ym. PALJON helpompaa jne!



MUTTA tavallaan haluan lapsille saman mikä itselläni on ollut =sisaruksen. Nyt siis pohdinnassa se, että (jos siis lapsia voimme edes saada) 1 vai 2 lasta, ja jos vain 1 niin "riittääkö" se vai voisimmeko ehkä adoptoida toisen/ottaa sijaislapsen tmv.



Ja minä PIDÄN lapsista, kyse ei ole siitä. Vaan siitä, että haluan tulevaisuudessakin matkustella jne. Mutta haluan myös että voin lapselle/lapsille tarjota parasta. Entä jos jään työttömäksi leskeksi? Silloin voin unohtaa kaiki haaveeni, yhden lapsen kanssa en njoutuisi... Mutta toisaalta, sisarukseni ovat minulle suuri ilon asia =en vosi jättää lastani (kai) ainokaiseksi jne.



Vaikeaa vaikeaa :(

En minä ainakaan koe itseäni mitenkään säälittäväksi tai onnettomaksi ilman lapsia vaikka olen kolmekymppinen sinkku nainen. Ympäristössä juuri ne "lapselliset" samanikäiset naiset ovat aikaisin mummoutuneita ja katkeroituneita, ainakin osa, osa ei. Yleensä ne jotka eivät hyväksy muiden lapsettomuutta ovat itse niitä pahiten katkeroituneita jotka kuvittelevat, että me vapaat, lapsettomat naiset etsitään joka päivä epätoivoisesti miestä ja itketään illalla itsemme uneen kun ei ole lasta. Ja hah. Asia on kyllä aivan päinvastoin. Elämä on mukavaa vapaana ja varmasti se on mukavaa sittenkin kun me "epätoivoisetkin" löydämme itsellemme MIEHEN:D ja saamme lapsia.

itse olin ainoa lapsi ja suretti, kun lähdettiin matkoille eikä siellä ollut ketään kaveria.. mitä järkeä esim huvipuistossa on käydä laitteissa, jos ei ole ketään kenen kanssa sen riemun jakaa? Niin että ei mitään ongelmaa matkustella kahden lapsen kanssa.. kaikille mukavampaa.



t. toista odottava äiti

Ei sitä toista lasta kyllä voi tehdä vain siksi että hänet tekee kaveriksi esikoiselle.



Kyllä jokaisen lapsen pitää olla haluttu ihan omana itsenään eikä vain leikkikaverina toiselle.



Mitään takuuta ei edes ole siitä että sisarukset tulevat toimeen toistensa kanssa. Oletko siinä tapauksessa katkera koko loppu ikäsi kuopukselle siitä että hän ei täyttänytkään elämässään sitä tehtävää jonka vuoksi hänet oli hankittu?



Tuosta kokemusten jakamisesta josta kasi puhuu. Itselläni on sisaruksia mutta kaveripiirissäni on paljon ainoita lapsia joiden kanssa ollaan puhuttu näistä kokemusten jakamisasioistakin. Ei ainoa lapsi osaa edes kaivata sisarusta jakamaan jotain kokemusta eli tuo nyt on aikamoista puppua että sen vuoksi pitäisi hankkia toinen lapsi. Mitä ei ole koskaan saanut sitä ei osaa aidosti kaivata. Voi kaivata tietenkin sitä mitä näkee toisilla olevan mutta silloinkin kaipaa vain sitä julkista kuvaa minkä toiset antavat. Se ei välttämättä kerro mitään oikeasta elämästä.

itse olin ainoa lapsi ja suretti, kun lähdettiin matkoille eikä siellä ollut ketään kaveria.. mitä järkeä esim huvipuistossa on käydä laitteissa, jos ei ole ketään kenen kanssa sen riemun jakaa? Niin että ei mitään ongelmaa matkustella kahden lapsen kanssa.. kaikille mukavampaa. t. toista odottava äiti

Eivätkö vanhempasi osanneet sitten jakaa niitä riemuja kanssasi? Tämä on todella sääli. Minä olen ainoa lapsi ja voi hyvänen aika kuinka monta ihanaa muistoa mm. Lintsiltä minulla on lapsuudestani kun isän kanssa vedettiin ties mitkä härvelit läpi. :) Samoin matkoilla oli ihanaa olla vanhempien kanssa kolmistaan.

On todella kurjaa että sinun vanhempasi eivät osanneet jakaa lapsuuttasi ja sen kokemuksia kanssasi. :(

ettet tuntisi näin etkä osaisi elämääsi arvostaa, jos sinulla EI olisi lapsia. 3-kymppiset sinkkunaiset ovat maailman yksinäisimpiä ja säälittävimpiä olentoja, mitä maa päällään kantaa-



usko mua. Mullakin oli 3-kympin kriisi...petin miestäni ja harkitsin avioeroa. Mulla oli silloin 2 lasta, nyt 3. Ajattelin, että elämäni valuu hiekkaan, kaikki on samaa paskaa arkea- halusin alkaa 'elää'.



onneksi tulin järkiini, sain mieheltäni anteeksi ja aloimme unelmoida yhdessä tulevaisuudesta. Lapset kasvaa, ei ne kauaa ole pieniä. Pian huomaat, että aikaa riittää vaikka mihin, pääset taas reissaamaan ja tekemään kaikkea uutta.



Minäkin opiskelen uutta alaa tällä hetkellä ja olen onnellinen, etten pilannut tätä kaikkea.



Ruuhavuodet ovat ne raskaimmat, niistä pitää vaan sinnitellä yli ja se palkitaan kyllä! Älä tee mitään hätiköityjä päätöksiä, rakkaus ystävääsi voi olla vain vapauden kaipuuta tai muuta fuulaa. Ei välttämättä todellista.



ei se ruoho todellakaan ole vihreämpää aidan tuolla puolen.