Kadun lapsiani.

Siitä seurasi monenlaista sekoilua. Nyt hänellä on taas vauva.

pointti onkin siinä, että en halua "pakolla" tehdä toista. Mutta itä enemmän ikää tulee, sitä enemmän huomaa, että ainokaiset ovat todella yksin!



Ne joilla on sisaruksia voivat aivan eri tavalla jakaa lapsuuden muistoja sekä myös hoitovastuuta ikääntyvistä vanhemmistaan...

Ainokainen on yksin, ehkä on serkkuja joiden kanssa jakaa muistoja jne. mutta YKSIN moni joutuu kantamaan "vastuun" ja sitä en halua

lapselleni.



Ja minullakin on tuttuja jotka ainokaisia, ja moni ei kaipaa sisarusta, mutta moni kiapaa. Se riippuu juuri tuosta onko serkkuja tmv. vai onko todella "yksin". Jos ajattelee vaikka ainokaista jolla ei omaa perhettä jne. --> hän on paljon yksinäisempi kun sellainen jolla on paljon hyviä ystäviä/sukulaisia jne. Joka ei jouluisin ole yksin kun muilla "sukujuhlat" vaan jolla on serkkuja tmv. joiden kanssa voi joulun olla.



Kyllä; myös ystävät voivat olla läheisiä, mutta se on mielestäni eri asia kun sukulaiset, ja tämä pohjaa siihen, että meillä todella "tiivis suku", eli kkaan ei ole koskaan yksin jne. mutta niin ei tod.näk. ole tulevaisuudessa. Jo sekin vaikuttaa, että ennen piirit ovat olleet pienemmät mitä nykyään...

jättämään mies ja lapset ja lähtemään toteuttamaan "unelmia". Juu, ensin halutaan mie ja sitten halutaan lapsia ja sitten kun ei enää arki olekaan hohdokasta ja kivaa niin sitten heivataan ne yli laidan ja aletaan leikkiä uutta leikkiä. Ja lapsethan tykkää kovasti, että niiden maailma romahtaa ja koti hajoaa, kun äidin pitää päästä toteuttamaan itseään jonnekin muualle... Kuule ap, et sä itseäsi ja omaa henkistä keskenkasvuisuuttasi pääse minnekään pakoon. Kun olet lapsia hankkinut, ole aikuinen ja kanna vastuusi.

Keksi ensi kerralla vähän parempi juttu.

jättämään mies ja lapset ja lähtemään toteuttamaan "unelmia". Juu, ensin halutaan mie ja sitten halutaan lapsia ja sitten kun ei enää arki olekaan hohdokasta ja kivaa niin sitten heivataan ne yli laidan ja aletaan leikkiä uutta leikkiä. Ja lapsethan tykkää kovasti, että niiden maailma romahtaa ja koti hajoaa, kun äidin pitää päästä toteuttamaan itseään jonnekin muualle... Kuule ap, et sä itseäsi ja omaa henkistä keskenkasvuisuuttasi pääse minnekään pakoon. Kun olet lapsia hankkinut, ole aikuinen ja kanna vastuusi.

En minä ainakaan koe itseäni mitenkään säälittäväksi tai onnettomaksi ilman lapsia vaikka olen kolmekymppinen sinkku nainen. Ympäristössä juuri ne "lapselliset" samanikäiset naiset ovat aikaisin mummoutuneita ja katkeroituneita, ainakin osa, osa ei. Yleensä ne jotka eivät hyväksy muiden lapsettomuutta ovat itse niitä pahiten katkeroituneita jotka kuvittelevat, että me vapaat, lapsettomat naiset etsitään joka päivä epätoivoisesti miestä ja itketään illalla itsemme uneen kun ei ole lasta. Ja hah. Asia on kyllä aivan päinvastoin. Elämä on mukavaa vapaana ja varmasti se on mukavaa sittenkin kun me "epätoivoisetkin" löydämme itsellemme MIEHEN:D ja saamme lapsia.

Pysytöisiinkö asiassa?

Jos on pakko päästä jonnekkin ilmoittamaan ettet ole epätoivoinen ja katkera vaikka oletkin 30v ja sinkku niin etsi oikea keskustelu tai aloita uusi.

Good for you! jos et sellainen katkera ämmä ole, mutta kun se ei varsinaisesti kiinnosta, enkä tähän keskusteluun tullut tuota kuullakseni, koska se ei liity mitenkään alkuperäiseen aiheeseen.

Ei pahalla, mutta kunhan vaan ärsyttää kun aletaan jauhamaan ihan eri asiasta kun aiheena kuitenkin alunperin oli elämä lapsien kanssa ja miten vanhempien "oman elämän" käy. Täytyykö siitä luopua ja onko se oikeasti niin kamalaa.

Kiitos.

[quote author="Vierailija" time="15.08.2010 klo 20:15"]

Mä luulen, että noi on aika tavallisia tunteita kolmekymppisillä pieneten lasten vanhemmilla... että tätäkö tää elämä on - töihin, päiväkodin ja kaupan kautta kotiin, ruuanlaitot, iltapuurot, nukutukset... kurahousut, pottatreenit ja kaverisyntsät.
On vain rehellistä tunnustaa, että joskus omat valinnat mietityttävät.
Ja joskus joka mamma muistelee, millaista oli parikymppisenä baarissa tiukoissa farkuissa, vieraiden, jännien miesten kanssa flirttaillessa.. ilman raskausarpia, vastuuta, koliikkia, yövalvomisia ja niitä v...un kurahousuja.
Silti jokainen - myös ap - varmasti rakastaa lapsiaan yli kaiken ja tekee parhaansa heidän eteensä.

[/quote]

Ajattelin nostaa kun löysin tämmöisen vähän vanhemman ketjun. Upeasti sanottu tuo yllä oleva. Mullakin on nyt alkanut nousemaan nämä katumuksen ja katkeruuden tunteet, vaikka ihan tosissaan nämä lapset halusin. En myöskään osaa olla mitenkään huolissani näistä tuntemuksista. Luulen että normaalia prosessia myös tämä tässä  vanhemmuuden tiellä.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2010 klo 11:16"]

Minä en ehkä vielä voi ymmärtää miten joku voi tuntea noin omia lapsiaan kohtaan, koska vasta odotan esikoistamme. Toivottavasti en koskaan tule noin tuntemaankaan, nyt kun ajattelen että sanoisin noin lapsistamme niin mieleeni tulee vain miten voisin ikinä olla niin itsekäs että ensin tehdään lapsi ja sitten kun se ei olekkaan aina kivaa ja kaikki ei sujukkaan kuin tanssi niin sitten lyödään hanskat tiskiin ja luovutetaan. Satutetaan sitä pientä ihmistä ja revitään hänen maailmansa palasiksi vain omia etuja ajaen.

Itse olen vain lapseemme (ja tuleviinkin) asennoitunut niin että me olemme rakkaudella ja vaivalla lapsemme tehneet ja siten myös sitoutuneet heistä huolehtimaan, koko loppu elämämme. Ja jos se tarkoittaa sitä, että minun (sekä mieheni) pitää "lopettaa oma elämämme" niin siihen olen valmis, koska lapsemme ansaitsevat ja tarvitsevat rakastavat vanhemmat. Se ei vain mielestäni sitä tarkoita. Olen miettinyt että opiskelisin itselleni uuden ammatin lastenhoidon lomassa, eikä mieleeni ole edes juolahtanut miten lapset muka olisivat sen esteenä? Kyllähän se tietysti raskasta on ja vaatii varmasti erinäisiä komprimisseja ja järjestelyjä, mutta ei kai ne tälläisiä unelmia estää voi? Matkustelua olemme myös mieheni kanssa suunnitelleet koska haluamme että lapsemmekin näkee maailmaa ja saa hienoja kokemuksia. Eihän lapset ole mikään este, muutakun oman pään sisällä, tietysti se voi olla vaikeampaa lapsien kanssa, ihan niin vaikeaa kuin itse sen annat olla.

Kyllä sitä "omää elämää" voi mielestäni sitten lastenkin jälkeen jatkaa, vaikka en edelleenkään näe sille mitään estettä miksei voisi omaa elämäänsä elää lapsiensa kanssa. Lapset on pieniä kuitenkin niin pienen ajan ja se että annan lapselleni esimerkiksi sen 18 vuotta elämästäni on vähintä mitä voin tehdä, tuotuani hänet tähän maailmaan.

Mutta hei, tämä on vain minun mielipiteeni ja kaikkihan olemme oikeutuettuja omiimme. En edes oikeastaan tiedä miksi tunsin niin palavaa tarvetta vastata tähän keskusteluun, ehkä siksi kun tuli vain niin paha olo kun kuvittelin miten pahalta minusta tuntuisi jos ajattelisin omista lapsistani noin tai jos oma äitini olisi ajatellut minusta noin.

Voimia aloittajalle, toivottavasti saat asiasi ja elämäsi järjestykseen, mikä se sitten ikinä onkaan. Ehkä lapsiesikin olisi parempi olla ilman onnetonta ja heitä katuvaa äitiä, vaikka jokainen lapsi tässä maailmassa onkin oikeutettu vanhempiin.

[/quote]

Heh, tässä juuri huomaa että hänellä ei vielä ole lasta/lapsia. Olisipa mielenkiintoista jos hän sattuisi nyt olemaan paikalla ja voisi tulla kertomaan millaiset ovat mietteet tänä päivänä. :)

Huh, mua rupesi itkettämään, kun luin ton viestin 71 lainauksen. Siinä on hyvin tiivistettynä munkin tuntemukset tässä kolmenkympin kynnyksellä. Taitaa olla aika yleistä...

Edelleen liian vähän puhutaan näistä vanhemmuuden ja etenkin äityden negatiivisista tunteista, vaikka väitän että kaikilla niitä tunteita on - tai sit on tosi hyvä valehtelemaan itselleen. Ja se ei tee kenellekään hyvää. Vertaistukea tarvittais enemmän nykypäivänä.. Liian yksin saa olla mietteineen moni. Monesti jo helpottaa kun saa ääneen sanottua. (puhumattakaan siitä, että toinen kokee/on joskus kokenut samoin)

Jaaha, eli jos tietää itsestään että parempi mennä ja tulla nuorena, luoda ammattia, pyöriä maailmalla on HUONOMPI kuin se että TEKEE lapsia, vaikka haluaa bailata ja kotona oleminen ei voisi vähempää kiinnostaa?



Aikuistuminen kusipäältä on kamalaa sivusta katseltavaa: kun ne lapsen TÄSSÄ JA NYT haluaa olla äidin ja isän kanssa ja vanhemmat kohtelee niitä kuin paskaa!



Kyllä nuorissakin ihmisissä on PALJON koeputkihoitoja tarvitsevia. Jos joku HALUAA lapsen ja sitä ei saa ja joutuu hoitoja hankkimaan niin kyllä sellanen ihminen melko varmasti on myös parempi kauttaaltaan ihmisenä kuin sellanen joka jättää salaa pillereitä ottamatta että tulee raskaaksi.



Vaikka ihmiset yleensä fiksuuntuu ja tasottuu vanhetessaan niin kyllä se niin vaan menee että lapsella pitää olla oikeuksia ja vanhemmalla älliä päässä EDES sen verran että tajuaa: lapsi ei ole lemmikkieläin vaan siitä kasvaa aikuinen ihminen jolle saattaa aiheuttaa henkisiä vammoja jos sen kasvattaa päin vittua; koska ei haluu.

Se on jumalauta OMA lapsi: anna pois jos OMA lapsi on noin kamala riippa sun elämässä.

Lahja se olisi toisessa perheessä.



23

että on hyvin tyypillistä haikailla sen perään, mitä itsellä ei ole. 3-kymppiset pikkulapsiarkea elävät kaipaavat villejä vapaita nuoruusvuosia ja 3-kymppiset sinkut etsivät epätoivoisena sitä oikeaa ja ahdistuvat ajatuksesta, etteivät ehkä koskaan saa perhettä. Siis näin karrikoidusti.



Sen eteen, että on tyytyväinen siihen, mitä itsellä on, saa tehdä paljon töitä. Ja ottaa ehkä harha-askeliakin, ennen kuin osaa arvostaa tätä hetkeä eikä aina haikailla jonnekin muualle. Ap ja kaltaisesi kaipaavat ehkä ensisijaisesti omaa aikaa. Jo muutama päivä, esim. kokonainen viikonloppu yksin kotona, tehden mitä ikinä haluaa, saattaisi auttaa avaamaan silmät. Tuskin haluaisit ilman perhettäsi elää kuitenkaan, vaikka välillä siltä ihan oikeasti tuntuukin.

Kyllä minäkin tosi pienten lasten äitinä aina välistä patistan miestäni ottamaan isompaa vastuuta, jotta saan " vapautta". Olen sanonut, että toinen vaihtoehto on, että äiti karkaa Intiaan tai joutuu hoitoon lepäämään. Eli parempi puoli äitiä kuin ei äitiä lainkaan. Avioerolla en uhkaile, koska mieheni on itse enkeli. Mutta varmaan tällaisella " jaksamattomuudellakin" uhkailu voi olla raskasta. Toisaalta otan vastuuta myös mieheni onnellisuudesta esim. Patistamalla häntä urheilemaan ja ystäviä tapaamaan. Ymmärrän hyvin, että joku saattaa erota väsymyksestä, saadakseen levätä edes joka toinen viikko.

Jaaha, eli jos tietää itsestään että parempi mennä ja tulla nuorena, luoda ammattia, pyöriä maailmalla on HUONOMPI kuin se että TEKEE lapsia, vaikka haluaa bailata ja kotona oleminen ei voisi vähempää kiinnostaa?

Aikuistuminen kusipäältä on kamalaa sivusta katseltavaa: kun ne lapsen TÄSSÄ JA NYT haluaa olla äidin ja isän kanssa ja vanhemmat kohtelee niitä kuin paskaa!

Kyllä nuorissakin ihmisissä on PALJON koeputkihoitoja tarvitsevia. Jos joku HALUAA lapsen ja sitä ei saa ja joutuu hoitoja hankkimaan niin kyllä sellanen ihminen melko varmasti on myös parempi kauttaaltaan ihmisenä kuin sellanen joka jättää salaa pillereitä ottamatta että tulee raskaaksi.

Vaikka ihmiset yleensä fiksuuntuu ja tasottuu vanhetessaan niin kyllä se niin vaan menee että lapsella pitää olla oikeuksia ja vanhemmalla älliä päässä EDES sen verran että tajuaa: lapsi ei ole lemmikkieläin vaan siitä kasvaa aikuinen ihminen jolle saattaa aiheuttaa henkisiä vammoja jos sen kasvattaa päin vittua; koska ei haluu.

Se on jumalauta OMA lapsi: anna pois jos OMA lapsi on noin kamala riippa sun elämässä.

Lahja se olisi toisessa perheessä.

23

Jos vaikka ottasit ne lääkkees ja rauhottuisit, niin saattais ehkä jopa ymmärtää ton sun tekstis sisällön...

Elin vapaana yli kolmekymppiseksi, vasta sitten löysin miehen ja aloitin lasten teon. Oli yksinäistä ja viikonloput tylsiäkin. Sain ainakin siitä tarpeeksi enkä kaipaa.



Lapset kasvavat, koululaiset eivät ihan niin sido enää. Vapaa elämä on kivaa vain aikansa. Itse yrittäisin järjestää aikaa ainakin joillekin noista itselle tärkeistä asioista.

hän ilmeisesti saavutti aikuisuuden vasta kolmekymppisenä jolloin murrosikä loppui.



Meille lapsille tämä aika oli kamalaa ja siitä jäi monia traumoja. Isänkin elämä meni pilalle.

Vauva on maailman ihanin ja aika "helppo". Tulin vahingossa raskaaksi (ei tarvitse kenenkään kivittää). Jouduin luopumaan opislelusta, työstäni ja tulevaisuuden haaveista vauvan myötä. En rupea niitä erittelemään tässä, mutta vaikka miten olemme mieheni kanssa pyöritelleet tilannetta niin entinen elämäni on mennyttä. Tai jäissä seuraavat 15 vuotta, mutta tuskin silloinkaan voisin palata työhöni. Mies ja lapsi todellakin rajoittavat elämää.



Häpeän myöntää tätä ja koen valtavaa syyllisyyttä. Lapseni olisi ansainnut paljon paremman äidin eikä tällaista itsekästä paskaa.

Vauva on maailman ihanin ja aika "helppo". Tulin vahingossa raskaaksi (ei tarvitse kenenkään kivittää). Jouduin luopumaan opislelusta, työstäni ja tulevaisuuden haaveista vauvan myötä. En rupea niitä erittelemään tässä, mutta vaikka miten olemme mieheni kanssa pyöritelleet tilannetta niin entinen elämäni on mennyttä. Tai jäissä seuraavat 15 vuotta, mutta tuskin silloinkaan voisin palata työhöni. Mies ja lapsi todellakin rajoittavat elämää. Häpeän myöntää tätä ja koen valtavaa syyllisyyttä. Lapseni olisi ansainnut paljon paremman äidin eikä tällaista itsekästä paskaa.

Entinen elämä on ehkä mennyttä, mutta ajan kanssa nykyisestä elämästä rakentuu myös sellainen, jossa viihdyt. Lastasi varmasti rakastat ja hän sinua. Siinäpä se tärkein.

Vauva on maailman ihanin ja aika "helppo". Tulin vahingossa raskaaksi (ei tarvitse kenenkään kivittää). Jouduin luopumaan opislelusta, työstäni ja tulevaisuuden haaveista vauvan myötä. En rupea niitä erittelemään tässä, mutta vaikka miten olemme mieheni kanssa pyöritelleet tilannetta niin entinen elämäni on mennyttä. Tai jäissä seuraavat 15 vuotta, mutta tuskin silloinkaan voisin palata työhöni. Mies ja lapsi todellakin rajoittavat elämää.

Häpeän myöntää tätä ja koen valtavaa syyllisyyttä. Lapseni olisi ansainnut paljon paremman äidin eikä tällaista itsekästä paskaa.

Päinvastoin. Voi etäopiskella tai jo valmiiksi hakea materiaalia ja lukea itsenäisesti. On huomattavasti helpompi käydä kurssit, kun asiat jo osaa. Ei tarvitse kuin istua ja odottaa tenttiä. Joskus sen voi tenttiä ilman kurssinkäyntiäkin.

Jättäkää se alkoholi vähemmälle ja alkakaa toteuttamaan niitä unelmia sen haaveilun sijaan. Opiskelu on realistista toteuttaa.

hän ilmeisesti saavutti aikuisuuden vasta kolmekymppisenä jolloin murrosikä loppui.

Meille lapsille tämä aika oli kamalaa ja siitä jäi monia traumoja. Isänkin elämä meni pilalle.

Minusta on tekopyhää väittää, ettei kukaan ihminen, olipa lapsia tai ei, koskaan pohtisi vakavasti elämänsä valintoja. Lisäksi on aika eri asia olla pienen vauvan äiti, kuin vaikkapa teini-ikäisen tai leikki-ikäisen äiti. Mielestäni on rohkeaa, että uskaltaa tuoda ajatuksensa julki. Ajatuksista tekoihin, eihän siitä ole tässä nyt kysymys.

Kai elämänsä valintoja saa arpoa ilman, että olisi huono ihminen, tai ei kohtelisi lapsiaan hyvin? Kyllä itsekin monesti olen miettinyt, että mitäs jos olisinkin ottanut toisenlaisen avipuolison, olisiko asiat perheessämme paremmin jne. Silti en mistään hinnasta luopuisi lapsistani, en todellakaan vaihtaisi vuottakaan pikkulapsiajasta kaikkine koliikkeineenkaan tai korvatulehduksineen huuruisiin baari-iltoihin tai päämäärättömään haahuiluun maailmalla.

En koe olevani huono äiti tai ihminen, vaikka joskus ajattelisinkin, että oliko tässä mitään järkeä? :D Rakastan lapsiani ja toisena päivänä kaikki tuntuu paremmalta.

Ap, oletko masentunut? Onko sinulla ystäviä/harrastusmahdollisuuksia? Lähde käymään jossain reissussa kaverin kanssa tai seuraavana vkonloppuna baariin. Viimeistään siellä aina kun pari krt vuodessa käy katsomassa niitä kännääviä idiootteja, kuolaavia epätoivoisia äijiä ja vonkaavia muijia, tulee olo, että hei, mulla sittenkin on kaikki ihan hyvin.

Tarvitset omaa aikaa ja etäisyyttä.