Pitäisikö miehen kanssa pystyä puhumaan?

on se, että me keskustelemme kaikesta. Välillä tyhjänpäiväistä, välillä syvällistä. Aiemmissa suhteissa oli paljonkin tuota, ettei toinen joko tajunnut tai halunnut tajuta mun juttujani, eikä siitä tullut mitään.

Ei koko aikaa vatvoa syvällisiä, itsekään en sitä jaksaisi, mutta se tieto, että voi puhua niistä omista ajatuksista ja tunteista ihan mistä asiasta tahansa ilman, että toinen vähättelee tai lyttää keskustelun alkuunsa, on tärkeää. Meillä onneksi on näin eli tarpeen tullen saamme kyllä hyvätkin keskustelut aikaiseksi. En kuitenkaan sanoisi, että mieheni on täysin sielunkumppanini, mutta aika lähellä sitä.

Tai minä puhuisin, mies ei. Ei sitä viitsisi sen vuoksi vaihtaakaan.

sen kanssa kuitenkin pitää olla koko elämä (noin lähtökohtaisesti), niin ihan hyvä että olis jotain puheeaiheita. Ei tietty tartte kaikkia kiinnostuksenkohteita jakaa, mutta suurimmalta osin.

Ja vastavuoroisesti puhumme myös niistä asioista joita rakkaalla vaimollani on sydämellään. T: mies

Ei puhuta juuri mistään. Itselläni olisi valtava tarve puhua, mutta mies ei ole koskaan läsnä (aina töissä) ja ei tajua mun juttuja. Samoin mennään: keskustelut pyörii arjen kuvioissa. Toisaalta olen niin luovuttanut että ainoat syvälliset keskustelut joita sitten käydään on riidat. Silloin sitten avaan sanaisen arkkuni mutta en edelleenkään saa mitään vastakaikua. Voisi kärjistää niin, että minut ja mieheni yhdistää lapsi, asuntolaina ja seksi.



Muuten vain elämme saman katon alla. Kyllä me välitämme toisistamme, rakkaudesta en tiedä. Sielunkumppanuudesta ei ole tietoakaan.



Olen saanut elämäni aikana tutustua yhteen ihmiseen, joka oli täysin sielunkumppanini, jolle saatoin puhua kaikesta, joka ymmärsi ihan oikeasti. Hän oli minulle tärkeä, mutta olosuhteet eivät sallineet ystävyytemme jatkumista. Hän on minua 20 vuotta vanhempi ja väärää sukupuolta. Olen onnellinen, että sain tutustua häneen, vaikka onneton, että menetin hänet :(



Toisaalta en tiedä, kai sitä voi parisuhde kestää, vaikka mies onkin tuollainen jössikkä. Hänessä on kuitenkin paljon muuta hyvää.Luulen, että suomalaisissa miehissä on aika paljon tuota puhumattomuutta ja toisaalta uskon että vuodet tulevat kasvattamaan meitä yhteen enemmän... Haluan uskoa niin.

samassa paketissa on sekä maskuliininen komea aina kiihottava mies, joka osaa myös keskustella.



Mulla on kaksi miestä, joita rakastan eri tavoin. Toinen on mun sielunkumppani ja osaa keskustella ja toinen on se alfauros, joka ei osaa.



Nytpä mietinkin, kumman valitsen. Molemmat mut tahtois, mutta kun ei molempia saa ja toinen pitää ottaa. Tietävät toisistaan,ovat kilpakosijoita siis.



Kumman te ottaisitte?



Ja joo, lapset on jo tehty.

Mieheni on aika lailla sielunkumppanini, vaikka kiinnostuksenkohteemme ovat välillä tosi erilaisia. Mutta puhutaan syvällisiä, politiikkaa, arjen asioita ja meillä on aika tavalla yhteinen huumorintaju. Minusta se on tärkeää, mutta voi olla ettei kaikille ole.

Välillä toivoisin, että miehellä olisi samoja intohimoja (joitakin samoja on kyllä), vaikka kieli ja sanapelit ja muutenkin verbaaliakrobatia. Mies on sitten enemmän visuaalinen eikä aina tajua mun kielikukkasia, mutta tuota asiaa en tunne ihan niin tärkeäksi että elämästäni jotain puuttuisi. Yritän kasvattaa lapsistani scrabble-pelikavereita :) Toisaalta mies tykkää tieteisleffoista ym. joista itse en perusta. Kai se on hyvä olla jotain eri kiinnostuksen kohteitakin.

Lähti vähän rönsyilemään, mutta periaatteessa tunnen, että voin keskustella mieheni kanssa mistä vaan.

samassa paketissa on sekä maskuliininen komea aina kiihottava mies, joka osaa myös keskustella.

Mulla on kaksi miestä, joita rakastan eri tavoin. Toinen on mun sielunkumppani ja osaa keskustella ja toinen on se alfauros, joka ei osaa.

Nytpä mietinkin, kumman valitsen. Molemmat mut tahtois, mutta kun ei molempia saa ja toinen pitää ottaa. Tietävät toisistaan,ovat kilpakosijoita siis.

Kumman te ottaisitte?

Ja joo, lapset on jo tehty.

Varsinkin jos lapset on jo tehty. Kauneus on katoavaista, äly kestää pitempään.