Sain hirveän raivarin kun menin tarkastamaan ekaluokkalaisen reppua.

Minä olin lapsena tavaroiden hukkailija. Voin kertoa että se tuntui tosi pahalta kun sain koko ajan kuulla huutoa huolimattomuudesta vanhemmiltani. Aivan kuin olisin ilkeyttäni hävittänyt tavaroita. Yritin parhaani ja aina jotain kuitenkin hävisi.

Välillä on lapsenkin hyvä oppia että se "yritin parhaani" ei vaan ole tarpeeksi. Silloin yritetään vielä enemmän.

Sinä hukkasit tavaroita koska et pitänyt niistä tarpeeksi hyvää huolta. Miksi et pitänyt niistä tarpeeksi hyvää huolta? Siksi että tämä ei ollut sinulle kovinkaan tärkeää - joku muu asia meni aina sen edelle. Et voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi siitä että tavarat hukkuivat eivätkä vanhempasikaan voineet. Sinä et vaan tehnyt tarpeeksi.

Ja niille jotka selittävät että "no samanlainen se isäkin on joten ei lapselta voi odottaakaan muuta". Nii-in. Jos lapselta ei odoteta huolellisuutta niin eipä se lapsi edes yritä olla huolellinen. Kas kun ei tarvitse. On sitä kivempiakin juttuja joita voi tehdä. Niin on meillä kaikilla. Mistä luulette että se mies on tullut niin huithapeliksi asioiden kadottamisen kanssa? No siitä että häneltäkään ei odotettu muuta koska luultavasti myös äitinsä tai isänsä oli samanlainen. Jne jne. Jos ei jotain vaadita niin ei se koskaan toteudu.

että repusta olisi löytynyt vähintään joku tiukka viesti opelta jossa kertoo lapsesi käyttäytyneen huonosti tms. Tuo nyt on vähän hölmö syy vetää raivarit :(

Meillä ainakin on oma kynä, kumi, viivotin, värikynät penaalissa ja koulusta saadut pulpetissa muovikorissa. Niitä ei edes saa tuoda kotiin. Penaali kulkee repussa vain siksi jos sattuu katomaan ne koulun kamat.

Tällöin ei ole kamala asia, jos penaalista katoaa kaikki.

Penaalin kynällä tekee läksyt.

jos olisi ostettu penaali ja sinne tykötarpeet, ladattu reppu valmiiksi - ja sitten se kersa raapisi kamat penaalista leikkeihinsä ja hukkaisi ne. En oikein ymmärrä, miksi se ei voisi ketuttaa.

Yhtälailla kun uutuuttaan kiiltävä puhelin, jonka lapsi laski käsistään kauppaan. Juuri olin antanut sen hänelle (kinusi, että saa pidellä) - sanoin hänelle: Tässä se nyt on, pidä hyvää huolta, älä jätä minnekään.

Annas olla! 15 minuuttia tämän jälkeen lapsi (tyttö vielä kaiken lisäksi), oli laskenut puhelimen käsistään. Lähdimme kaupasta ulos. Vasta puolen tunnin päästä hän huomasi, ettei puhelin enää olekaan mukana. Hänellä oli taskut, mihin olisi voinut laittaa, mutta ei, kun hän laski sen myymälän hyllylle edes takaisin haahuillessaan.

No mentiin kauppaan takaisin, mutta ei se puhelin enää siellä ollut. Yllätys! Saman lapsen kanssa ollaan jouduttu palaamaan sen tuhat kertaa ravintoloihin ja kauppoihin, kun hän yhtäkkiä riisuu hanskat ja pipot. Kylässä jättää kenkänsä jonnekin, ei muista minne, sitten kävelee autoon paljain jaloin eikä edes huomaa asiaa.

Yritän tietysti tuijottaa perään ja varmistella koko ajan, onko se ja se ja se mukana, mutta joskus se jää - ja silloin AINA tavarat myös.

Ja voin kuvitella, että jos ostaisin penaalin täyteen kivoja kyniä ja kumeja - ja ne olisi sitten kaivettu sieltä kotileikkiin ja unohdettu jonnekin puutarhan perälle vadelmapuskan alle (eikä se muistuisi mieleen), niin jotenkin veetuttaisi :X Kai niille lapsille nyt joskus voi suuttuakin!

lapseni on ihan samanlainen. Kyllä se vituttaa kun sanot aina 15 kertaa että pidä huoli siitä, laita taskuun tai anna äitille/isille jos et jaksa pitää. No ei kerpele mene ku 3min ni se on jossakin...

Tosin itse ei raivoa hermoheikkona, mutta kyllä se vituttaa ja näkyy naamasta että nyt äitillä keittää.

niuho, säälittää lapsiparka kun joutuu tuollaisia raivokohtauksia sietämään.

mutta totta kai siitä voi sentään hiukan suuttua, jos lapsi toistuvasti ja kaikista neuvoista/nuhteista/muistutuksista huolimatta viisveisaa tavaroistaan.



Ihan käsittämätöntä saivartelua ja besserwisseröintiä mussuttaa, ettei tuosta saisi käämit koskaan palaan, "koska teini-iässä vasta niitä oikeita ongelmia tulee". HAH. Samalla logiikalla voisi sanoa, ettei teini-iässä saa koskaan hermostua, koska aikuiset ne vasta TODELLA pahoja mokia tekee.



Lopettakaa siis typerä "suhteellistaminen". Ihminen sopeutuu ja mukautuu tilanteisiin ja kokee kulloisetkin vaikeudet ja harmit senaikaisessa suhtautumisviitekehyksessään.



Sitä paitsi: eiköhän ap tosiaan jo ole siis käyttänyt ne miedommat keinot saadakseen lapsensa huolehtimaan tavaroistaan.



PS: keskimäärin tytöt ovat tavaroistaan tarkempia. Niin se vaan on - mikä ei toki tarkoita, että pojille pitäisi antaa evvk-meininki anteeksi ja tytöiltä vaatia enemmän.

Onneksi äiti suhtautui ymmärtäväisesti. Koulussa yrittivät tehdä minusta huolellisemman jälki-istunnoilla. Istuin yhden vuoden joka perjantai 2 tuntia jälkkärissä unohtamisista. Ei minusta huolellisempaa tullut. Mutta kun pelkäsin sitä opettajan huutoa, paniikissa unohtelin tavaroita enemmän. Joten hukkaan meni nekin jälki-istunnot.

Nykyäänkin unohtelen asioita, mutta hallitsen sen tietoisella huolellisuudella ja organisoinnilla.

tavaroiden hukkailija.

Voin kertoa että se tuntui tosi pahalta kun sain koko ajan kuulla huutoa huolimattomuudesta vanhemmiltani. Aivan kuin olisin ilkeyttäni hävittänyt tavaroita.

Yritin parhaani ja aina jotain kuitenkin hävisi. Olisin toivonut vanhemmiltani vaikka ymmärrystä ja sitä että yhdessä oltaisiin opeteltu miten tavarat eivät katoa, mutta suuttuminen ja huuto oli ainoa kasvatusmetodi jota meillä käytettiin.

Ainiin, olihan meillä myös se metodi, että kun kerran 8-vuotiaana hävitin kotiavaimet, oli pakko lähteä illalla kävelemään reittiä takaisin kouluun syksynpimeää metsätietä, koko ajan tienviertä katsoen ja koululta samaa reittiä takaisin. Kun avainta ei löytynyt, jouduin lähtemään tälle matkalle uudestaan vihaisten "kyllä sen nyt vaan on löydyttävä" huutojen saattelemana.

Olen nyt 28-vuotias ja vieläkin harmittaa tuollainen kohtelu.

Ekaluokkalainenhan vasta opettelee. Sun kuuluukin loppupeleissä tarkastaa se reppu ja huolehtia että siellä on kaikki tarpeellinen, siitä pointsit. Mutta en mä tajua miksi pitää raivota jos sieltä nyt se penaali on päässyt uupumaan?

tavaroiden hukkailija.



Voin kertoa että se tuntui tosi pahalta kun sain koko ajan kuulla huutoa huolimattomuudesta vanhemmiltani. Aivan kuin olisin ilkeyttäni hävittänyt tavaroita.



Yritin parhaani ja aina jotain kuitenkin hävisi. Olisin toivonut vanhemmiltani vaikka ymmärrystä ja sitä että yhdessä oltaisiin opeteltu miten tavarat eivät katoa, mutta suuttuminen ja huuto oli ainoa kasvatusmetodi jota meillä käytettiin.



Ainiin, olihan meillä myös se metodi, että kun kerran 8-vuotiaana hävitin kotiavaimet, oli pakko lähteä illalla kävelemään reittiä takaisin kouluun syksynpimeää metsätietä, koko ajan tienviertä katsoen ja koululta samaa reittiä takaisin. Kun avainta ei löytynyt, jouduin lähtemään tälle matkalle uudestaan vihaisten "kyllä sen nyt vaan on löydyttävä" huutojen saattelemana.



Olen nyt 28-vuotias ja vieläkin harmittaa tuollainen kohtelu.

Ei kukaan täyspäinen aikuinen nainen muuten noin mitättömästä asiasta lapselleen raivoaisi. Asiasta voi toki lapselle huomauttaa, mutta raivoamisen aihe tuo ei tosiaankaan ole. Lapsiparka.

jaksais raivostua moisesta. Mitätön asia mielestäni.

Surullista että on tollanen äiti, kyllä sun kannattais jotenkin hillitä noita vihanpuuskia ja todellakin vielä noin vähäpätöisistä asioista:(

Oikeita raivonaiheita tulee vielä - mutta about seitsemän vuoden kuluttua. Joten RELAX!

jonnekin teini-ikään? Siis voinhan mäkin sanoa, että en viitsi suuttua uhmikselle "ikinä", koska ongelma on vähäpätöisempi kuin esim. poliisien kanssa pilvessä kotiin tulo yhdistettynä teiniraskauteen... Mutta joka ikäkaudelle omat tavoitteensa.

Käydään sitten läpi kaikki pahat teot mitä lapsi on tehnyt :D

jos et kestä hänen mokiaan? Ei ekaluokkalaiselta voi vielä vaatia kovin hyviä suorituksia. Hän vasta ottaa ensimmäisiä askeleita vaativassa koulumaailmassa.

tällaisessa, sitäpaitsi järkyttävää yleistämistä.

Ei kaikki pojat myöskään pelaa jääkiekkoa ja kaikki tytöt tykkää baletista jne.



Meillä kaks 9 vuotiasta. Tyttö ja poika.

Poika todella huolellinen tavaroistaan, juuri koskaan ei ole mikään hukassa.

Muistaa mihin on laittanut ja koulukamat pysyneet mukana ja ojennuksessa koko ajan.

Tyttö taas on aivan toista maata, ei välitä tavaroistaan tuon taivaallista, aina kaikki hukassa. Hanskoja menee talvessa helposti toistakymmentä paria samoin hattuja useita.

Milloin on kirjat koulussa milloin kotona, joskus unohtuu koko reppu.

Mutta ei meillä kyllä asiasta raivota, keskustellaan ja muistutetaan uudestaan ja uudestaan. EI kuitenkaan osteta uusia tavaroita hukkuneiden tilalle (paitsi vaatteita, on pakko) eikä haeta autolla unohtuneita kamoja, vaan joutuu hakemaan itse. Kyllä pikkuhiljaa parannusta tapahtunut, mutta eiköhän tuo tietty huithapelius säily pitkään.



Niin ja myös opettajat ovat ilmeisen sukupuolisyrjiviä, näillä kahdella huolellisuus oli pojalla C ja tytöllä A, just joo.

Voitte kuvitella paljonko poika pahoitti mielensä kun katselivat todistuksia, ei voinut käsittää miksi hänellä oli huonompi arvio vaikka tietää olevansa paljon tarkempi.