Äidiksi kasvamisesta ja syyllisyydestä

suurin osa nimenomaan kasvaa äidiksi, eikä ole millään lailla valmis äiti kun lapsi syntyy. Mä jouduin raskauden vuoksi luopumaan unelmatyöstäni, lapseton kaveripiirini lemppas mut kaikista menoistaan ja mies oli ekan vauvavuoden toisella paikkakunnalla töissä. Musta tuntui usein että olen yksinäinen ja maksanut kovan hinnan lapsestani näin oman elämäni kannalta. Mä olin helposti ärtyvä ja lyhytpinnainen tyyppi, ja koin syyllisyyttä siitä, etten solahtanut äitiyteen niin luontevasti kuin monet uudet äitiystäväni, joiden miehetkin tuntuivat olevan alusta asti aivan mielettömän hyviä isiä, kun oma mieheni oli lähinnä hämillään uudesta roolistaan kun viikonloppuisin näki lastaan.



Nykyään olen sopeutunut äitiyteen, mutta mä en oman kokemuksen perusteella koskaan arvostele tuoreita äitejä, enkä varsinkaan hehkuta sitä että raskaudesta ja lapsesta täytyy nauttia. Niistä saa nauttia, mut muuten riittää kunhan hoitaa hommansa ja lapsensa hyvin ja uskaltaa rehellisesti kohdata kaikki tunteensa.

Siis että on pitkä pinna, olet rauhallinen ja elät hetkessä.



Mun esikoinen on nyt reilu 3-v., toinen reilu 1-v. ja kolmas tulossa. Koko ajan hirveän huono omatunto, kun en vieläkään ole saanut kasvatettua pinnaa tarpeeksi tai osaa elää hetkessä kuin aivan satunnaisesti.

Luulin olevani pitkä pinnainen, mutta esikoisen saatuani kupla puhkesi. Lisäksi näiden kolmen vuoden aikana hermoja on raastanut lapsesta riippumattomat siis muille läheisille sattuneet ikävät asiat, jotka ovat vaikuttaneet ikävästi myös meidän elämään.

Kiva kun joku nosti ketjun ja vastasi :)



Mun lapsi on nyt neljä vuotta. Noin vuoden verran on mennyt tosi kivasti. On vaikeita päiviä, mutta pääsääntöisesti nautin äitiydestä.

Tein kaksi ensimmäistä lasta nuorena, oli opiskelut kesken ja maailmassa vaikka mitä. Olivathan ja ovat tietenkin vieläkin ihania ja rakkaita, mutta silloin oli vaan liikaa kaikkea. Piti saada "omaa aikaa", ehtiä töihin, opiskelemaan, olla hyvä äiti ja kaikki tietenkin pinna tiukalla ja kauheassa kiireessä.

Nyt melkein 20 v myöhemmin elän taas pikkulapsivaihetta ja kaikki tuntuu niin toiselta. Ei ole sitä kiirettä, syyllisyyttä ja pätemistä, vaan... tämä vaan on. Mitä siitä että illalla ei nukuta? Ehtiihän sitä myöhemminkin :)