Mikä seuraavista äitinä olemisessa on raskainta?

Tajuan usein olevani raivoissani lapsilleni koska he muistuttavat isäänsä niin monessa asiassa.

Raskainta on se kun kaipaisi omaa aikaa ja hetken rauhoittumista vaikka hyvän kirjan ääressä, mutta lapset tekevät siitä mahdotonta. Silloin häpeäkseni mietin millaista olisi jos ei olisi lapsia...

Koska lapsi on perusterve ja tykkäämme touhuta lapsen kanssa kaikenlaista askartelusta matkusteluun, vastaan C. Kasvatuskysymykset askarruttavat eniten. Kasvatus on kuitenkin perusta lapsen kasvulle ja kehitykselle aina aikuisuuteen asti.

ja eri lasten kanssa eri asiat. Esikoisen kanssa se suurin tuskailun aihe on kasvatusvastuu ja siihen liittyvät kysymykset, ja se taas osaltaan liittyy siihen, että koen olevani tosi yksin rajojen laiton ja pitämisen kanssa. Meitä on kaksi aikuista, joista toinen luistaa koko ajan sovituista säännöistä ja rajoista, antaa periksi kiukuttelulle ja lahjoo lapsen tyytyväiseksi, ja vetoaa aina siihen, että "ei se ny niin vakavaa ole". No ei, ehkä yksittäisissä tapauksissa, mutta kun meno on yltynyt jo siihen pisteeseen, että esikoinen kokeilee niitä rajoja minulle vetoamalla siihen, että "isikin aina antaa/ostaa/lupaa". Ja olen asiasta puhunut moneen, moneen kertaan, selittänyt syitä ja seurauksia, kertonut tuntemuksistani ja yksinäisyyden tunteestani, mutta kun mies ei vain tajua. Olen sanonut miehellekin, että veikkaan tilanteen karkaavan seuraavan 10 vuoden kuluessa käsistä niin täydellisesti, että sitten mieskin tajuaa nyt tekemänsä virheet ja katuu niitä, mutta tähänkin mies vain kohautti olkiaan.



Kuopus on vielä niin pieni, että suurimmat huolenaiheet liittyvät hänen terveyteensä. Hän on kyllä aivan normaalisti kehittynyt, terve lapsi, eli tähän huoleen ei ole mitään erityistä syytä. Ainoastaan se, että kyseessä on liikkumista harjoitteleva 1-vuotias, jonka pelkään satuttavan itsensä, vaikka tiedän, että sekin kuuluu tähän ikävaiheeseen, ja yrityksen ja erehdyksen kautta se liikkuminenkin opitaan. Joskus tietysti käy mielessä sekin, että jopa tästä lapsesta kasvaa isompi, ja hänen kanssaan on varmaankin edessä samanlainen kasvatusvääntö kuin nyt on esikoisen kanssa, ja tämän takia tulee joskus mietittyä eroakin. Tuntuu ahdistavalta ajatella, että elämä on tällaista vääntöä yhdestä ja samasta asiasta vielä seuraavat 20 vuotta...

Mutta pahemmin noista vielä B. Virkeänä jaksaa huolehtia kaikki lapsen erityisruokavaliot, lääkitykset, lääkärit, huoli jne. Mutta tuo yhdistettynä väsymykseen ja toista vuotta jatkuneisiin hyvin katkonaisiin öihin on raskasta.

Meillä väsymys vaikuttaa kaikkiin osa-alueisiin.

Työ itsessään on tosi hyvä juttu, lapset itsessään tosi hyvä juttu, mutta voi jumankauta miten vaikea on kahden uraihmisen joista kumpikaan ei ole töissä ihan lähellä kotia pitää lasten hoitopäivät alle kahdeksan tunnin! Se vaatii todella rankkaa kuria molemmilta, hyvin hankalia tilanteita molempien työpaikoilla, ja sen että olemme hyvin harvoin yhtä aikaa paikalla kotona. Aina jompikumpi on tekemässä pitkää iltaa korvatakseen edellisen päivän aikaisen poislähdön.

edellämainitulla. Jos tähän yhtälöön lisää vielä opiskelun niin siitähän soppa syntyy. Rankkaa... :/

Yhteiselo on ihanaa 2-vuotiaan tytön kanssa. Leikimme, askartelemme, opettelemme uusia asioita, luemme, piirrämme, maalaamme, seikkailemme ulkona jne. Päivät on täynnä iloa ja nautin joka hetkestä.



Mulla on myös ruhtinaallisesti omaa aikaa, kun herään yhdessä aamulla klo 7 töihin menevän miehen kanssa ja tyttö herää vasta 10-11 maissa. Päivällä on vielä nokoset ja illalla jään hereille tytön mennessä nukkumaan. Tyttö myös puuhaa ja leikkii itsekseen, jolloin luen vieressä vaikka hyvää kirjaa tai jotain lehteä.



Tyttö on kuin unelma. Joka päivä vain ihailen, kuinka ihanan lapsen me saimme. Perhe-elämämme tuntuu kuin taivaalta maan päällä.



Mutta...välillä olen lähes epätoivoinen, sillä tyttö on kranttu, eikä suostu esimerkiksi juomaan maitoa, ei siis ollenkaan. Laskeskelen koko ajan kalsiumin määriä ja olen huolissani, ettei lapsi saa tarpeeksi tarvitsemiaan ravintoaineita ja vitamiineja.



Ruokavalio on pelottavan yksipuolinen, kun tyttö ei vain suostu syömään. Mulle onkin aina juhlanaihe, kun saan jonkun terveellisemmän jutun suusta alas. Eilen tyttö söi lihaleikkeleen yhteydessä myös salaattia ja paprikaa ja tänään itsetehtyjä pinaattilettuja. Jee :)



Yleensä tyttö siis suostuu syömään vain pastaa -onneksi sentään täysjyväpastaa ja kastikkeen joukkoon saan sekoitettua parsakaalia, kurpitsaa, juustoraastetta jne. Mutta kovin yksipuolista ja hiilaripitoista se on. Ei hyvä.



Tässä lista ruoka-aineista ja ruoista, jotka uppoaa:



-jogurtti (asuinmaassamme ei myydä sokeritonta)

-päärynä

-pähkinä

-kinkku

-kana

-liha

-sipuli

-kerma

-parsakaali (ruoan joukossa)

-kurpitsa (sörssättynä ruoan joukossa)

-pikakaura (puuro)

-letut

-pasta

-pesto

-tomaattikastike

-juustoraaste ruoan joukossa

-vesi



Ja aina välillä paprikan palaset, salaatti ja nyt tänään pinaatti. Mutta tässä kaikki.



En tiedä onko kadehtiminen oikea termi, mutta ihailua ainakin tunnen, kun näen muiden lasten syövän hyvin ja äidin siellä taustalla hääräämässä vihannesten ja herkullisen ruoan kanssa. Kunpa meilläkin :/

Toinen asia, joka mua usein huolestuttaa, on riittävän sivistyksen tarjoaminen lapselle. Asumme ulkomailla ja olen vielä aika ummikko. En tiedä mitään musiikkileikkikouluista, jumppatunneista, uimakoulusta, kerhoista, päiväkodeista jne. Pelkään, että tyttöni elämä on liian rajoitettua.

Meillä ei myöskään ole muita äiti- tai lapsikavereita. Olemme aina kaksistaan, kunnes isä tulee illalla töistä kotiin.

Suuri huolenaihe mulle on myös lapsen puheenkehitys ja kuinka tukea sitä. Meillä on kolme kieltä käytössä ja en ole briljantti missään niistä. Olen asunut vuosikausia ulkomailla ja suomeeni on tullut joku ihmeen aksentti ja valitettavan usein tunnen itseni jähmeäksi/tönköksi, kun puhun suomea. Ja samalla olen tietoinen, että monikielisissä perheissä vanhemmilla on suurempi vastuu lapseen puhenkehityksen tukemisessa.

Yhteiselo on ihanaa 2-vuotiaan tytön kanssa. Leikimme, askartelemme, opettelemme uusia asioita, luemme, piirrämme, maalaamme, seikkailemme ulkona jne. Päivät on täynnä iloa ja nautin joka hetkestä.

Mulla on myös ruhtinaallisesti omaa aikaa, kun herään yhdessä aamulla klo 7 töihin menevän miehen kanssa ja tyttö herää vasta 10-11 maissa. Päivällä on vielä nokoset ja illalla jään hereille tytön mennessä nukkumaan. Tyttö myös puuhaa ja leikkii itsekseen, jolloin luen vieressä vaikka hyvää kirjaa tai jotain lehteä.

Tyttö on kuin unelma. Joka päivä vain ihailen, kuinka ihanan lapsen me saimme. Perhe-elämämme tuntuu kuin taivaalta maan päällä.

Mutta...välillä olen lähes epätoivoinen, sillä tyttö on kranttu, eikä suostu esimerkiksi juomaan maitoa, ei siis ollenkaan. Laskeskelen koko ajan kalsiumin määriä ja olen huolissani, ettei lapsi saa tarpeeksi tarvitsemiaan ravintoaineita ja vitamiineja.

Ruokavalio on pelottavan yksipuolinen, kun tyttö ei vain suostu syömään. Mulle onkin aina juhlanaihe, kun saan jonkun terveellisemmän jutun suusta alas. Eilen tyttö söi lihaleikkeleen yhteydessä myös salaattia ja paprikaa ja tänään itsetehtyjä pinaattilettuja. Jee :)

Yleensä tyttö siis suostuu syömään vain pastaa -onneksi sentään täysjyväpastaa ja kastikkeen joukkoon saan sekoitettua parsakaalia, kurpitsaa, juustoraastetta jne. Mutta kovin yksipuolista ja hiilaripitoista se on. Ei hyvä.

Tässä lista ruoka-aineista ja ruoista, jotka uppoaa:

-jogurtti (asuinmaassamme ei myydä sokeritonta)

-päärynä

-pähkinä

-kinkku

-kana

-liha

-sipuli

-kerma

-parsakaali (ruoan joukossa)

-kurpitsa (sörssättynä ruoan joukossa)

-pikakaura (puuro)

-letut

-pasta

-pesto

-tomaattikastike

-juustoraaste ruoan joukossa

-vesi

Ja aina välillä paprikan palaset, salaatti ja nyt tänään pinaatti. Mutta tässä kaikki.

En tiedä onko kadehtiminen oikea termi, mutta ihailua ainakin tunnen, kun näen muiden lasten syövän hyvin ja äidin siellä taustalla hääräämässä vihannesten ja herkullisen ruoan kanssa. Kunpa meilläkin :/

ovat raskaimpia