Miksi lapsettomat eivät tajua että lapsiperhe-elämässä ei ole mitään kadehdittavaa?

ja tämä ketju todistaa, kuinka kaikkien ei kuuluisi saada lapsia ollenkaan :(

Jos oikeesti tuntuu siltä, ettei lapsiperhe-elämässä ole mitään kadehdittavaa, niin kannattaa hankkia apua.

ikinä koskaan synnyttää lapsiani. Elämänlaatu laskee koko ajan aina vaan huonommaksi.

etä-äitiyttä ja huomenna aika soittaa lastenvalvojalle ja häipyä elämään omaa lapsivapaata elämääni.

joka on saanut lapsensa helposti alulle, heti kun on niitä päättänyt hankkia. Tai tullut vahingossa raskaaksi. Meillä meni neljä vuotta saada lapsi ja todellakin lapsiperhe-elämässä on tahattomasti lapsettomille paljon kadehdittavaa!

sinä. Minä olin sinkku kolmekymppiseksi asti ja kun löysin miehen meni vielä pari vuotta, kun saatiin lapsi ja sitten toinen. Ja voin sanoa, että nyt olen todella onneton. Perheettömänä en ollut, vaan kaipasin juuri omaa perhettä.



sanomattakin selvää, että nytkin elämään mahtuu monenmoista murhetta (tietysti!), mutta nyt elämä on aina mielekästä.



Ja kyllä vain, minulla on myös akateeminen koulutus ja mielekäs työ, mutta luopuisin siitä kaikesta milloin vain perheen vuoksi. Perhe on tärkein. Mieletön voimavara.

sinä. Minä olin sinkku kolmekymppiseksi asti ja kun löysin miehen meni vielä pari vuotta, kun saatiin lapsi ja sitten toinen. Ja voin sanoa, että nyt olen todella onneton.

Aika mielenkiintoinen freudilainen lipsahdus ;-)

ehkä 15 vuoden päästä voimme taas kahdestaan matkustaa etc. ja silloin on varmaan kiva, että lapset ovat olemassa ja nämä ruuhkavuodet jaksettu :-)

on vapaa lapsistaan. Mistä sitä tietää onko silloin edes hengissä enää. Haluan oman elämäni takaisin heti, enkä 15 vuoden päästä.

Ei minulla ollut mitään ruusunpunaisia unelmia siitä. Yleensäkin tuntuu, että ne kadehtijat ovat niitä, joilla toinen osapuoli (yleensä mies) toppuuttelee sitä lastenhankintaa, vaikka nainen rypee vauvakuumeessa. Varsinaisesti lapsettomilla harvoin on mitään harhakuvitelmia mistään, sillä lapsettomuus kyllä ampuu ne alas todella tehokkaasti.

sinä. Minä olin sinkku kolmekymppiseksi asti ja kun löysin miehen meni vielä pari vuotta, kun saatiin lapsi ja sitten toinen. Ja voin sanoa, että nyt olen todella onneton.

Aika mielenkiintoinen freudilainen lipsahdus ;-)

Jos ihminen on tyytyväinen omiin ratkaisuihinsa niin miksi niitä pitää puoleen tai toiseen niin voimakkaasti puollustella.

olen justiinsa lukenut Anna whalgrenin lapsikirjan ja todennut,että nyt loppui rypeminen. Oma elämä takaisinminulle ja miehelleni, ihanien poikiemmekera. Joita siis on 2 alta 2v. Suosittelen kirjaa kaikille väsyneille!

Olen lapseton 27-vuotias. En yhtään haluaisi lapsia, kun näen kavereiden ja sisarusten perheissä, mitä se lapsiperhe-elämä on. En kuitenkaan näe, että jäisin lapsettomaksi koko elämäkseni, mielestäni lapset kuuluvat elämään. Nyt ahdistaakin valtavasti se, että kohta on pakko alkaa yrittämään lasta. Nautin niin omasta ajastani. Olen juuri valmistunut ja saanut motivoivan työn. Minulla on ihana mies ja iltaisin saan harrastaa tai maata sohvalla, ihan miltä tuntuu. Saan herätä kun haluan ja nauttia elämästäni. Matkustella, käydä konserteissa, syödä hyvin, touhuta mieheni kanssa.



Kavereiden elämä näyttää siltä, että parisuhde on jos ei nyt pilalla niin ainakin koetuksella, mihinkään ei pääse eikä ehdi, koko ajan on sairastelua, sotkua, lasten riitoja, lyhyitä yöunia jne. Lasten ehdoilla, lasten ehdoilla, lasten ehdoilla... Lisäksi suurin osa äideistä on jotenkin ällöttäviä. Ihan kuin lapsen saaminen muuttaisi naista tyhmemmäksi ja juntimmaksi. Ymmärrän kyllä, että omaa lasta rakastaa ihan hulluna kaikesta huolimatta, mutta kun ei vaan kiinnosta, ei sitten pätkän vertaa.



Ei auta kuin toivoa, että minuun iskee yllättävä vauvakuume lähiaikoina. Tällä hetkellä keskityn vain elämään jokaista vuotta, kuin se olisi viimeinen.

Ja paitsi että ymmärrän, että omaa lasta rakastaa kaikesta huolimatta, ymmärrän myös, että lapsi on parasta, mitä nainen voi elämässä saada aikaan, vaikka se onkin hurjan rankkaa. Ymmärrän kyllä, miten ihanaa äidistä on olla äiti.



Mutta ei vaan nappaa, ei kerta kaikkiaan!

Ja paitsi että ymmärrän, että omaa lasta rakastaa kaikesta huolimatta, ymmärrän myös, että lapsi on parasta, mitä nainen voi elämässä saada aikaan, vaikka se onkin hurjan rankkaa. Ymmärrän kyllä, miten ihanaa äidistä on olla äiti.



Mutta ei vaan nappaa, ei kerta kaikkiaan!

Tuskin kukaan kaikkea lapsiperhe-elämään liittyvää pitää kadehdittavana, mutta kyllä vanhempana olemiseen liittyy myös paljon hienoja juttuja, joita voisi kuvitella jonkun kadehtivankin. Jo raskaus ja synnytys ovat kokemuksina ainutlaatuisia, vaikka ei nekään nyt pelkkää riemua olleet.

Lue kirjoittajan viesti ajatuksella. Mikä ei stemmaa?

Miksi luulet, että se oli freudilainen lipsahdus?

sinä. Minä olin sinkku kolmekymppiseksi asti ja kun löysin miehen meni vielä pari vuotta, kun saatiin lapsi ja sitten toinen. Ja voin sanoa, että nyt olen todella onneton.

Aika mielenkiintoinen freudilainen lipsahdus ;-)

näemmä...



Kun ensin on seitsemän vuotta kuullut ettei voi saada lapsia,ja yhtäkkiä se lapsi onkin taivaan totta niin en ikinä vaihtaisi nykyistä perhettäni aikaan ilman lasta.



Ja voi,sen seitsemän vuoden aikana kuinka olin kateellinen muille, jotka sikisivät pelkästä ajatuksesta. Ajattelin, että miksen minä kelpaa äidiksi, mikä minussa on vikana, eikö Jumalani rakasta minua tarpeeksi, eikö oma uskoni ole tarpeeksi vahva?



Kyse ei ole niinkään siitä lapsiperheen arjen kadehtimisesta, vaan siitä lapsesta, siitä että kun itse haluaa omaa lasta ja jostain syystä sitä ei itselle suoda. Arki tulee sen mukana, ja arkeakin on monenlaista.



Onhan niitä, jotka ovat ( tyhmyyksissään) tehneet lapsia tosi nuorina ja nyt kaipaavat sitä "omaa" elämäänsä, mutta sekin että ylipäänsä on lapsia nuorena tehnyt on valinta. Ihan oma valinta. Samoin kun se, että tekee useamman lapsen. Ja jos nyt kokee että on raskasta/onnetonta/köyhää elää lapsiperhe-elämää, voi vain syyttää itseään omista valinnoista.



Itse ainakin sain elää tahattomasta lapsettomuudesta johtuen pitkän nuoruuden, sinkkuajat, työputkeen pääsin kiinni, opiskelin ym. Nyt kolmikymppisenä on aikaa keskittyä omaan jälkikasvuun ja laittaa asiat sitä myöten siihen omaan tärkeysjärjestykseen.



On kamalaa ajatella kuinka paljon tässä maassa on lapsia, jotka saavat kuulla koko ikänsä, kuinka ovat pilanneet vanhempiensa elämän ym. Itsekin sain sen kohtalon lapsuudessani, enkä ikinä voisi tehdä omalle lapselleni sellaista.



Mutta onneksi Jumala päätti toisin ja antoi minun kasvaa aikuiseksi ennen lapsentekoa. Kaikki ajallaan.

Sain esikoisen 28v. En ehtinyt kaivata tai kadehtia lapsiperhe-elämää. Esikoinen oli "vahinko". Menin mielelläni pyydettäessä paimentamaan toisten lapsia, vain jotta näkisin, miten pärjään ja osaanko olla lasten kanssa. Tykkäsin yleensä.



Mutta vaikka itse en ehtinyt kaivata lapsiperhe-elämää, joku muu varmaan ehtii. Eihän sitä työläyttä ja väsymystä voi tietää ennen kuin kokee. Toisaalta esikoisen syntymän jälkeiset ajat olivat elämäni ihanimmat. Ja elämä erittäin nautinnollista kun oli vain yksi pieni lapsi.



Sen jälkeen on ollut raskaampaa.