En kestä lapsiamme:( Apua!

vanhemmiltaan ? Vietättekö yhdessä aikaa jutellen yms ? "Oletteko" vain tekemättä mitään, kiireettömästi ?



Saako lapset myös yksilöllistä aikaa eli kahdenkeskistä tekemistä ja olemista ilman että pitää kilpailla veljen kanssa tilasta tappelemalla ?

Relatkaa,ei kaiikia vinkunoita ei kannata noteerata. Ihan oikeasti on tärkeintä, että laapset osaavat käyttäytyä ulkomaailmassa. Kolmevuotiaan ei tarvi vielä osata edes käyttäytyä, hän on hyvin pieni vielä. Aivan turha ero, jos normaalivinkumisien vuoksi laitatte hanskat naulaan. Lapset kasvavat, ja elämä muuttuu.

siis nuo ruokailut ja rangaistukset ja muut tekemiset. Ehkä sinulla vain on liian korkeat odotukset? Pystyisitkö jotenkin sulkemaan korvasi siltä jatkuvalta huudolta ja vinkumiselta?



Meillä on 3 lasta ja neljäs tulossa. Jatkuvaa vinkunaa ja tappelua, aina joku kiusaa tai ärsyttää toista jne. Mutta jotenkin en vaan rassaannu siitä, välillä tuntuu, että olen tullut kuuroksi ympäröivälle metelille. En sitten tiedä, onko sekään hyvä.



Joskus sitten hermo menee ja ärjäisen kunnolla, siitä seuraa ehkä 10 minuutin hiljaisuus ja sitten meno jatkuu. Sen yli on vain päästävä. Aika tuo helpotusta.

Siellä voitaisiin katsoa, millaista teidän arki ja vuorovaikutus lasten kanssa on ja miettiä, miten tilannetta voisi parantaa niin, että aikuisillakin olisi perheessä hyvä olla.

Jos lapset ovat vinkuneet ja valittaneet "jatkuvalla syötöllä", olen sanonut kuuntelevani vasta, kun lapsi esittää asiansa normaalilla äänensävyllä. Näitä "taukoja" voi olla useitakin keskustelun edetessä, mutta tästä on ollut meillä apua.



Ruuasta vinkuminen loppui siihen, kun otettiin käytännöksi se, että seuraava suupala tulee vasta seuraavalla aterialla, jos ruoka ei kelpaa. Kaikkea tulee maistaa ainakin lusikallinen ennen kuin siitä voi sanoa, että ei pidä mausta.



Keskinäiset nahistelut ja riidat (9v ja 6v) hoituu niin, että tilanteeseen haetaan rauhoitus eli lapset istuu hiljaa muutaman minuutin parin metrin välimatkalla. Sitten rauhoittumisen jälkeen voidaan jutella asiasta yhdessä ja molemmat saavat vuorollaan puhua ilman huutamista ja päällepuhumista. Jos on suurempi riita kyseessä, niin molemmat joutuvat omiin huoneisiinsa puoleksi tunniksi ja sen jälkeen vasta puhutaan.

Tuollaisia tulee rikkaiden perheen kakaroista. ylimielisiä vinkujia ja räkänokkia. Merkkien perässä juoksevia. Aikuisten silmänpalvojia (osaavat olla muualla). Teennäisiä.



pistä pesemään vessa (ai niin, et voi kun teilllä käy siivooja?) ja huoneensa ja ohjelmoi työtä heille loppuulomaksi.



Alkaa vinkuminen loppua.

saattaa aiheuttaa enemmän kateutta ja skismaa lasten välillä. Esikoinen on niin kauan saanut olla ainoa lapsi. Pieni pikkuveli tuntuu ihan vauvalta tuon ikäisellä, ärsyttää poikaa kun hän ei tunnu "tajuavan" mitään. Hyvä puoli tässä on se, että tilanne olisi vielä kauheampi jos he olisivat tyttöjä...

sen verran paljon, ettei tulisi mieleenkään jättää häntä yksi noiden kahden kauhun kanssa. Ennemmin voisin lähettää kakarat jonnekin kesäsiirtolaan vuodeksi jotta saisin olla kaksin rauhassa mieheni kanssa.



Jos vaikka joskus sais sanottua lauseen loppuun ilman että joku kailottaa päälle. Jatkuva meteli, se raastaa hermoja.

vanhemmuuden ilo ihan täysin. Lapsista pitäisi kuitenkin nauttia, eikä perhe-elämän olla pelkkää kärsimystä ja hampaiden kiristystä.



Tuli mieleen tuo kuriasia. Olisitteko kuitenkin vähän turhan tiukkapipoisia kasvatuksen ja kurinpidon kanssa? Kaikkeen ei aina kannata puuttua. Useimmat lapset tappelevat ja narisevat, joskus voi olla parasta antaa asioiden olla, siis olla reagoimatta joka huutoon ja narinaan. Itse ainakin pitäisin outona, jos lapset eivät tappelisi tai naukuisi, meillä se on jokapäiväistä ja totta kai hirveän rasittavaa välillä. Juuri tuo fiilis, että teki mitä tahansa, niin valitusta tulee lapsilta on varmaan tuttua jokaiselle. Voisiko se edes olla mitenkään muuten?

Selkeät säännöt kakaroille!

En jaksa yhtään vastaanvänkäämistä ja jos asia ei ensimmäisen sanomisen jälkeen mene perille, niin sitten seuraa rangaistus. Rangaistuksia ovat mm. jäähy,karkkipäivän peruminen, lelujen poisottaminen, sovitun menemisen evääminen jne. eli aivan tavallisia rangaistuksia käsittääkseni.

Jotenkin hullua, mutta minulle tuli vähän helpottunut olo kun luin viestisi. Täsmälleen samanlaisia ajatuksia on nimittäin ollut itsellänikin. Siis juuri tuon suhteen, että olen miettinyt eroa, ettei minun tarvitsisi olla lasten kanssa. Miestäni rakastan yli kaiken enkä haluaisi olla hänestä erosta, mutta lapsiin menee hermot.. niin paljon, etten edes kehtaa sanoa.



Arkea jaksan, koska minulla on niin ihana mies. Ja sekin auttaa, että saan käydä töissä. Neuvoja mulla ei ole sulle antaa, muuta kuin että koita kestää. Toivotaan että tilanne muuttuu muutamassa vuodessa parempaan päin.. ja varmasti aina välillä on hyviäkin hetkiä? Ainakin toivon niin.

Selkeät säännöt kakaroille!

Kuria nimenomaan on...

Meillä on vain yksi lapsi, 7v tyttö. Ymmärrän tuon tunteesi väsymyksestä. Itselleni tulee ihan suunnaton väsymys ja ärsytys, jos tytär vaikka pari tuntia kiukuttelee ettei tiedä mitä tekisi.



Meidän perheessä yritämme myös tasapainotella siten, että aina kun jompi kumpi tuntuu olevansa oman ajan tarpeessa sitä järjestetään. Joskus mieheni lähtee viikonlopuksi lapsemme kanssa mummolaan.



Lapsille voisi tehdä hyvää olla välillä vähän erilaisissa olosuhteissa. Vaikkapa kokeilu miten joku sukulainen pärjäisi heidän kanssaan päivän tai kaksi. Silloin lapset ehkä huomaavat mikä kaikki toimii ja on kivaa kun äiti ja isi ovat paikalla. Millaiset turvaverkostot teillä on? Mummolat ja muut? Voisiko heiltä pyytää apua?



Eräs vaihtoehto on myös ottaa yhteyttä Mannerheimin lastensuojeluliittoon tai vastaavaan.



Kuulostaa siltä että olette oikein hyviä vanhempia, mutta väsyneitä. Tilanne on selvästi hälyttävä, ja on hienoa että olette tajunneet sen ja etsitte ratkaisuvaihtoehtoja. Olemme itse käyneet joskus parisuhdeterapiassa ja asuessani vielä vanhempieni luona kävin yksin perheterapiassa perheneuvolassa. Kaikista näistä on ollut apunsa. Siksi ehkä juuri nyt olen kovin kiitollinen ja hyvinvoiva perheeni kanssa.



Voimia sinulle ja perheellesi!

Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia usein. Lapset ovat 1,5v ja 3v ja oikeesti olen monesti ollut melkein valmis antamaan ne pois kun en vaan jaksa tätä arkea ja jatkuvaa vääntöä joka asiasta. Mutta nyt meen töihin ja toivon että arki helpottuu, kun päiväkoti saa hieman jakaa kasvatusvastuuta. Eli mulla ei oo neuvoja antaa mutta sitäkin enemmän myötätuntoa!

Tuntuu jo paljon paremmalta, kun sain sain purkaa turhautumistani ja sain teiltä hyviä näkökulmia tähän ongelmaamme.



Olette kaikki vastanneet ihan oikeassa:



- Erillinen huomio lapsille: pyrimme sitä antamaan mahdollisimman paljon, mutta aina on parantamisen varaa. Keskitymme siis tähän. Kiireetöntä aikaa pitää lisätä, meillä on aina joku menossa johonkin.



- Otan liikaa paineita, olet aivan oikeassa. Keskityn siis yrittämään liikaa, joten nyt relaamaan.. hankalaa, mutta lupaan yrittää!



- Jonkun mielestä minulla on pienet murheet ja se on kyllä aivan totta. Meillä on ollut suuriakin murheita elämämme aikana, mutta ihmismieli on unohtavainen. Yritän keskittyä arvostamaan tätä elämänvaihetta kiitollisena siitä että saamme olla kaikki kokemassa tätä. Kiitos muistutuksesta!



- Elämämme on todellakin melko ihanteellista ja minulla on liian korkeat odotukset. Perfektionistin on vaikea odottaa vähempää kuin täydellistä, mutta oppia ikä kaikki.



- Mukava kuulla, että muidenkin lapset vinkuvat, kiitos siis vertaistuesta! Olen keskustellut asiasta ystävieni kanssa, mutta he eivät ole kertoneet että heilläkin kenties vingutaan. Joten yritän sulkea korvani osalta kitinästä ja ymmärtää että lasten kuuluukin vinkua, niinkö? Olen vain huolissani, että he oppivat vinkumisen ihan peruspuheeksi eivätkä koskaan opi puhumaan keskenään tai meille kunnolla.. Otan kuitenkin käyttööni vinkunanesto ohjeet jotka sain, kiitos.



- Rikkaan perheen kakarat vinkuvat oli erään kommentti. Emme missään tapauksessa ole rikkaita, vaan molemmat köyhistä oloista lähtöisin. Olemme vaan tehneet kovaa töitä menestyksemme eteen ja sitä samaa tahtoisin opettaa lapsillemmekin. Olen kuitenkin itsekin huolissani juuri mainitsemastasi asiasta. Eli koska lapsemme ponnistavat eteenpäin hyvin erilaiselta pohjalta kuin me vanhemmat, niin tuleeko heistä tosiaan varakkaita ja vinkuvia aikuisia? Tätä yritämme estää kaikin tavoin. Ja mitä siivous asiaan tulee, niin meillä ei käy siivooja, vaan olin juuri ihan itse kuuraamassa vessaa ja kylpyhuonetta;)



- 6 vuoden ikäero on varmaankin hankala. Esikoiselle on ollut kova pala joutua jakamaan huomionsa nuoremman kanssa. Olin kuitenkin aina ajatellut että tyttöjen kanssa olisi helpompaa, mutta ilmeisesti näin ei olisi? Hyvä siis että meillä on poikia, kun hermot loppuu jo nyt:)



Oloni on jo paljon parempi ja yritän jaksaa jatkossa kuunnella vinkunaakin paremmin. Kiitos kun jaksoitte auttaa!



-

on se, että jos vanhemmat ovat aivan kyrsiintyneitä elämäänsä, ei se voi olla heijastumatta lapsiinkaan ja noidankehä on valmis. Jos vanhemmilla on hauskaa, oppivat lapsetkin pitämään hauskaa ja arvostamaan hauskanpitoa. Eli yrittäkää nyt hyvät ihmiset saada ilo pintaan vaikka syän märkänis, niin kyllä ne lapsetkin siitä pikkuhiljaa muuttuvat iloisemmiksi ja tyytyväisemmiksi.

Meillä meno helpottui siinä kohtaa, kun jäin suosiolla kotiin. Yhtäkkiä löytyikin aikaa sekä itselle, että lapsille ja kotitöille. Samaan aikaan vielä sattui oivallus, että elämä vain on tällaista, sille en mitään voi, mutta omaa asennettani sitä kohtaan voin tarkistaa...



Nyt tarvii ap:n pitää palaveria miehen kanssa. Ja sen jälkeen lasten kanssa. Sovitte selvät pelisäännöt, ja sitten rangaistuksen seuraksi niitä palkkioita (uimahallireissua tms. lapsen kanssa kahdestaan) Ja nyt vielä kakarat petiin kasilta, ja niiden tarpeisiin vastaaminen poikki siinä kohtaa. (oikeesti ei tarvi istua sängyn vieressä, rampata vessassa ja juomassa yms) Joka iltaan "omaa aikaa" miehen kanssa yhdessä tai vuorotellen. Siinä meidän jaksamisen konstit.



äiti kera lasten 8v, 6v, 4v ja 5kk

vanhemmat levittävät omaa pahaa oloa lapsiin ja lapset peilaavat sitä takaisin vanhempiinsa. Ruvetkaapas nyt aikuiset nauttimaan elämästänne, kuuntelemaan kotona hyvää musaa, naurakaa, hymyilkää, liikkukaa ja jutelkaa omista kivoista asioistanne lapsillekin, niin johan tarttuu hyvä mieli heihinkin!

että vanhemmat hankaa vaan keskenään ja tämän takia lapset yrittää vinkumalla saada huomiota. Kyllä lapset sen huomaa, jos eivät ole vanhemmilleen ykkösiä.