Olen onnellinen ilman erityistä syytä = tyhmyyttä?

Mulla on kaikki ja enemmän mitä elämältä olen halunnut: mies joka tienaa olemattoman vähän, mutta joka arvostaa ja rakastaa mua, on mahtava ja osallistuva isä ja ihana rakastaja (13v yhdessä oltu), 2 ihanaa lasta, vanha remontuitu rintsikka, ylempi korkeakoulututkinto jota en ole vielä tarvinnut kun haluan olla pitkään lasten kanssa kotona.



Selvästi mun pitäisi ymmärtää haluta enemmän. painostaa miestä koulutusta vastaaviin töihin että saisimme enemmän rahaa, meidän pitäisi rakentaa, mun pitäisi mennä töihin niin voitaisiin sitten vaikka matkustella. Tätä viestiä lähipiiri meille jatkuvasti antaa. että elämämme on puolivalmis, paljon vielä tekemättä sellaista, mihin nyt jo olisi kiire.



Mutta mulla on lasten syntymän jälkeen ollut niin hyvä olla, että joskus onni paisuu sydämmessä niin isoksi ettei sitä tahdo edes kestää. Usein kun nukutan lasta, silitän pyykkiä ja katselen samalla pihavaahteraamme ikkunasta, näen miehen kääntyvän autollaan meidän kotipihaan, mulle tulee vaan niin suuri onnentunne, että tuntuu ihan pakahtuvan ja kyyneleet tulee silmiin.



Mä oon varmaan jotenkin yksinkertainen ja lapsellinen kun en tajua tämän olevan vasta jotain leikkielämää. Välivaihe joka loppuu, kun osaamme ryhtyä haaveilemaan ja tavoittelemaan jotain suurempaa. joskus jopa itseä arveluttaa, olenko jotenkin aivan tyhmä kun itse olen onnellinen sellaisesta elämästä johon juuri kukaan muu lähipiiristäni ei suostuisi tyytymään.



olisi mukava huomata, että meitä on muitakin tällaisia samanlaisia: yksinkertaisia, onnellisia vähääntyytyviä, jotka ei muista miettiä isompaa taloa tai parempaa palkkaa, koska raparperipiirakka maistuu niin hyvältä ja lapsille pitää vatkata lisää vaniljavaahtoa.