Meinasi järki lähteä kun kaveri oli adhd-lapsensa kanssa meillä pari päivää

ps koita kestää ap- jotkut ovat addun kanssa 24 h/ vrk

se äiti ei pääse sitä pakoon. Helppo sun on sanoa heippa ja laittaa ovi kiinni.

Ylivilkkaus ja impulsiivisuus:

Henkilö liikuttelee hermostuneesti käsiään ja jalkojaan ja kiemurtelee istuessaan.

Hän ei pysy paikoillaan istuessaan, nousee ylös ja kävelee ympäriinsä.

Hän juoksentelee tai kiipeilee sopimattomissa tilanteissa.

Hänellä on vaikeuksia leikkiä rauhallisesti ja hiljaa.

Hän on jatkuvasti täydessä vauhdissa tai tekee asioita nopeasti ja hosuen.

Hän puhuu lähes jatkuvasti.

Hän tokaisee usein vastauksen, ennen kuin kysymys on kunnolla esitetty.

Hänellä on vaikeuksia odottaa vuoroaan, esim. peleissä ja leikeissä.

Hän keskeyttää toiset tai tuppautuu toisten seuraan.

Lisäksi hän on agressiivinen eli tappelee, lyö, rikkoo esineitä ja suuttuessaan ei hillitse itseään.

Mielikuvitus on valtava ja tarinoi (valehtelee) niin yksityiskohtaisesti että lopulta alkaa itsekin uskoa niihin (pienimuotoinen todellisuuden väärentymäkin kyseessä).

Suurimmat ongelmat ovat ryhmätilanteissa, sillä lapsi ei kestä yhtään pettymyksiä, odottamista tai häviämistä peleissä, silloin lähtee lapasesta. Kaverisuhteiden ylläpito on vaikeaa, kun kaverit kaikkoavat jos toinen lyö nyrkillä.

Lisäksi totteleminen tuottaa suuria vaikeuksia, jos ei huvita niin mikään ei saa motivoimaan...

-Mutta en ole ap ja minun poikani on ammattilaistenkin silmissä hyvin vaikea-asteinen hoidettava.

Tuo motorinen levottomuus ja jatkuva metelin aiheuttaminen (puhuminen, piipittäminen, naksuttaminen, maiskuttelu) sekä tohottaminen on lievittynyt iän myötä (poikani nyt 13 v.).



Sen sijaan ryhmätoimintaongelmat, impulsiivisuus ja agressio ei ole helpottanut yhtään :(

Käsittämätön vauhti ja meteli koko ajan. Lapsi puhui kun papupata ja äänteli ihmeellisiä ääniä eikä meinannut rauhoittua millään. Illalla onneksi nukahti nopeasti kun oli päivän mesonnut.

Mutta ei kait kukaan ihmettele, miksi toiset lapset eivät halua ADHD:n kanssa olla? Haluaisitteko itse olla vastaavanlaisen aikuisen kavereita? Ikävä kyllä se menee niin, että ADHD:n on kasvettava tarpeeksi lähelle tavista, eikä niin, että toisten pitää vaan joustaa kenties väkivaltaisen ja oudon lapsen kanssa.

Ja muuten yksi iso ADHD: n riskitekijä on raskausajan tupakointi. Tupakoineilla on yli 50% suurempi riski saada ADHD-lapsi kuin ei-tupakoineilla.

Nyt hän on nelikymppinen. Elää ihan tavallaan mielekästä elämää, suoriutuu arkipäivän askareista, käy kaupassa, kirjastossa ja leffoissa. Ei ole koskaan ollut töissä, vaan jäi jo nuorena sairaseläkkeelle. Hänellä on hyviä päiviä ja huonoja kuten meillä kaikilla. Mutta ihan selkeästi iän karttuessa hän on rauhoittunut. Ystäviä hänellä ei kyllä ole, mutta on paljon tekemisissä perheen ( sisarusten ja vanhempien kanssa) ja sukulaisten kanssa.



Kun teidän lapsenne kasvavat, yrittäkää ja jaksakaa kannustaa omatoimisuuteen, teette ison palveluksen lapsillenne. Voimia teille ja lapsillenne, olen niin surullinen heidän puolestaan, kun tosiaan näille tulee aina se negatiivinen palaute, ja kavereita ei juuri ole. Voimia, ja halauksia!

Missä kulkee se raja???ymmärrän että adhd ei pysty rauhoittumaan vaikka käskettäisi, tai vaikka itse haluaisikin.

Eikö adhd lapsi siis rauhoitu mihinkään tekemiseen;

palapelien rakentamiseen, tv;n katselemiseen tms?

vilkkaita lapsia on paljon, johtuuko vilkkaus iästä vai meneekö se jossain vaiheessa ohi?

minuakin kiinnostaisi!

Silloin ei sitten kuulekaan mitään muuta. Muutenkin tiedän, että jos puhun hänelle, pitää katsekontakti säilyttää koko ajan tai hän ei kuule mitään.

Käytännössä siis kosketan olalle, että saan hänet katsomaan päin ja vasta sitten alan puhua. Jos hänen katseensa karkaa otan uudestaan koskien kiinni ja jatkan vasta kun hän katsoo suoraan silmiini.

Itse tuo 10-vuotias kertoi juuri kevätjuhlasta, että oli niin rankkaa istua paikallaan (oli aamulla unohtanut ottaa concertan), että piti imeä käsivartta että pystyi jotenkin olemaan paikallaan.

Ja tosiaan, kaikki vaatteetkin ovat jostain rikki, kun niitä pitää nyppiä, venyttää ja repiä muun tekemisen puutteessa.

Voimia sinulle! Voimia myös lapsen äidille, ihan sen takia kun erehtyy pitämään sinua ystävänään.

Mutta ei kait kukaan ihmettele, miksi toiset lapset eivät halua ADHD:n kanssa olla? Haluaisitteko itse olla vastaavanlaisen aikuisen kavereita? Ikävä kyllä se menee niin, että ADHD:n on kasvettava tarpeeksi lähelle tavista, eikä niin, että toisten pitää vaan joustaa kenties väkivaltaisen ja oudon lapsen kanssa. Ja muuten yksi iso ADHD: n riskitekijä on raskausajan tupakointi. Tupakoineilla on yli 50% suurempi riski saada ADHD-lapsi kuin ei-tupakoineilla.

Mun lapseni on onneksi sittemmin saanut kavereita, mutta on myös selvästi niin, että toiset lapset selviävät minun lapseni kanssa paremmin kuin toiset. Nämä hyvin selviävät ovat usein itse aika rauhallisia ja 'järkeviä', ihmissuhteissa ja sosiaalisesti taitavia, mielikuvitusrikkaita, älykkäitä ja hyvinkasvatettuja, joiden vanhemmat myös tukevat oman lapsensa kaverisuhteita - muun muassa tätä nimenomaista suhdetta meidän pojan kanssa. Nämä vanhemmat näkevät, että tässäkin suhteessa on etunsa ja hyötynsä myös heidän lapselleen. Sitten on niitä toisenlaisia, itsekin aika onelmallisia lapsia, joiden vanhemmat usein myös suhtautuvat toisin, joiden kanssa homma ei toimi alkuunkaan.

Ja ei, kun nyt otit sen puheeksi, niin en tupakoinut raskausaikana, enkä ole koskaan eläessäni polttanut. En myöskään käyttänyt alkoholia tai muita päihteitä, en lääkkeitä, en sairastanut mitään, minulla ei ollut tavallista suurempaa stressiä eikä synnytyksessä ollut mitään erityistä.

hieno kuvaus vaikesta aiheesta, todella konkreettinen, helppo asettua asemaasi ja helppo tuntea tuskasi, kun lapsella ei ole hyvä olla. Tsemppiä, ja vielä siis kiitos kirjoituksestasi.

En jaksa lukea ketjua,mutta sille 13-vuotiaan äidille haluaisin sanoa,että oletteko harkinneet lääkkeitä?Kunnollinen lääkitys ja terapia voisi helpottaa elämäänne!

tutkittu tota AD/HD:ta, mutta diagnoosia ei ole tullut. Poika on nyt 7 v ja kouluun menossa. Saa nähdä, mitä siitä tulee.



Meidän pojan ominaispiirteitä:

-koko ajan äänessä (puhuu koko ajan ja jos ei puhu, tekee erilaisia ääniä, mölisee yms.)

-ei anna muille suunvuoroa, keskeyttää aina jos joku yrittää puhua ja puhuu muiden päälle

-koko ajan liikkeessä (varsinkin vielä pari vuotta sitten ei esim. ruokapöydässä istumisesta meinannut tulla mitään, nyt menee jo paremmin)

-pystyy keskittymään esim. lukemiseen ja legoilla rakentamiseen, jolloin ns. ylikeskittyy, eikä kuule yhtään mitään

-jotta ymmärtäisi ohjeita yms. pitää aina ottaa katsekontakti, kun puhuu pojalle

-unohtaa vähän väliä mitä on tekemässä (jos pitäis alkaa pukemaan, unohtaa heti, missä vaatteet on, vaikka juuri olisi sanottu, missä vaatteet on)

-ei tottele, ei ole koskaan totellutkaan (sisaruksensa kyllä tottelevat)

-saa edelleen itkuraivareita useita kertoja viikossa (pari vuotta sitten sai noita kilareita vielä useita kertoja päivässä)

-sosiaaliset taidot puutteelliset, ei osaa ottaa muihin lapsiin kunnolla kontaktia

-osannut lukea, kirjoittaa ja laskea ennen eskaria, oppii todella helposti teoria-asioita



Tossa nyt jotain. Elämä on tosi rankkaa pojan kanssa. On äärimmäisen rakas mulle, mutta olen kyllä usein tosi poikki hänen kanssaan "tappelusta". Tavallaan olin pettynyt, kun mitään "oikeaa" diagnoosia ei tullut, koska tuntuu, että muiden olisi ollut helpompi ymmärtää poikamme käytöstä, kun siihen olisi joku pätevä syy. Nyt muut varmasti ajattelevat, että syynä on ainoastaan huono kasvatus =/

Itse en myöskään ole koskaan polttanut. Raskausaika meni fyysisesti hyvin, mutta olen sellainen kestostressaaja, joten stressiä oli raskausaikanakin.

Mutta ei kait kukaan ihmettele, miksi toiset lapset eivät halua ADHD:n kanssa olla? Haluaisitteko itse olla vastaavanlaisen aikuisen kavereita? Ikävä kyllä se menee niin, että ADHD:n on kasvettava tarpeeksi lähelle tavista, eikä niin, että toisten pitää vaan joustaa kenties väkivaltaisen ja oudon lapsen kanssa. Ja muuten yksi iso ADHD: n riskitekijä on raskausajan tupakointi. Tupakoineilla on yli 50% suurempi riski saada ADHD-lapsi kuin ei-tupakoineilla.

Mun lapseni on onneksi sittemmin saanut kavereita, mutta on myös selvästi niin, että toiset lapset selviävät minun lapseni kanssa paremmin kuin toiset. Nämä hyvin selviävät ovat usein itse aika rauhallisia ja 'järkeviä', ihmissuhteissa ja sosiaalisesti taitavia, mielikuvitusrikkaita, älykkäitä ja hyvinkasvatettuja, joiden vanhemmat myös tukevat oman lapsensa kaverisuhteita - muun muassa tätä nimenomaista suhdetta meidän pojan kanssa. Nämä vanhemmat näkevät, että tässäkin suhteessa on etunsa ja hyötynsä myös heidän lapselleen. Sitten on niitä toisenlaisia, itsekin aika onelmallisia lapsia, joiden vanhemmat usein myös suhtautuvat toisin, joiden kanssa homma ei toimi alkuunkaan.

Ja ei, kun nyt otit sen puheeksi, niin en tupakoinut raskausaikana, enkä ole koskaan eläessäni polttanut. En myöskään käyttänyt alkoholia tai muita päihteitä, en lääkkeitä, en sairastanut mitään, minulla ei ollut tavallista suurempaa stressiä eikä synnytyksessä ollut mitään erityistä.

ollut mikään syytös, vaan ihan tilastollinen tosiasia. Tietenkään jokainen jolla on ADHD-lapsi ei ole tupakoinut raskausaikana, varsin moni tosin on.

Mulla on muuten juuri positiivisesti kuvailemasi kaltainen esikoinen ja keskimmäinen, kuopus on riiviö. Mulla on myös yksi kaveri, jolla on todella haasteellinen lapsi, joka on tuon esikoisen kanssa saman ikäinen. Näimme aikanaan aika paljonkin, varsinkin koska ystävälleni se oli todella tärkeää, kun lapsensa ei tullut toimeen oikein kenenkään muun kanssa. Aloin harventaa tapaamisia, koska oma lapseni alkoi selvästi ahdistua tuon lapsen kanssa olemisesta. Kyseinen lapsi oli todella joustamaton ja arvaamaton, ei väkivaltainen, mutta raivossaan aggressiivinen.

Totta kai selitin aina omalleni, että lapset ovat erilaisia, ja joillekin tunteet tulevat niin voimakkaina, että niitä on vaikea hillitä, ja että tuon kaverin reaktiot eivät todellakaan johdu lapsestani jne jne. Mutta en mä loputtomasti voi omaa lastani venyttää toisen takia. Kun on niitä kivoja, fiksuja, rauhallisia, sosiaalisesti taitavia älykkäitä ja hyvinkasvatettuja ( tuokin lapsi kyllä on, äitinsä tekee parhaansa ja vähän enemmänkin) kavereitakin joiden kanssa olla.

Lapsesi selvästi kykenee vastavuoroiseen kaverisuhteeseen ja hyvä niin. Mutta jos lapsi on aggressiivinen ja käy kavereiden kimppuun jne. kait se lapsi itsekin tajuaa ja hänelle on kerrottu että sepä niissä kaverisuhteissa mättää. Ei kukaan siedä, eikä kenenkään pidäkään sietää sellaista.

Muutenkin ihmetyttää tuo negatiivisesta palautteesta nillittäminen, sitäkö te tahdotte, että voisitte vetäytyä diagnoosin taakse? Että lapsenne saisi mellastaa miten tykkää, ilman että saisi siitä mitään sanoa? Ei se palaute kuitenkaan ihan tyhjästä synny.

mitä se on jo oppinut eikä moittia ja haukkua koko ajansiitä, mitä vielä on opitavana. esim kun adhd-lapsi huutaa raivoissaan niin onhan se hienoa, ettei se enää lyö eikä heittele tavaroita, mutta sun kaltaisilla ihmisillä on taipumus keskittyä siihen, ettsehuutaminenkin on rumaa. Kun koko ajan vaan moititaan, niin se lapsi oppii, että kaikki yrittäminen on ihan turhaa, haukut vaan tulee kuitenkin.

mies 29v ja poika 5v + sitten 2v joka näyttää olevan "normaalimpi"

Miestä ei ole lapsena osattu hoitaa ja kÄsitellä oikein ja on aikamoinen ongelmavyyhti välillä ja poika seuraa samaoja jälkiä

Mutta on niissä hyviäkin puolia:

- kun keskittyy johonkin, niin se onkin 120%

- hyvä nopeissa ja kiperissä tilanteisse

- luovuus, joka ilmenee mitäerikoisimmilla tavoilla (esim keksii ratkasuja ongelmiin kun kukaan muu ei keksi)

-odottamattomat ja ihastuttavat rakkauden/hellyydenosoitukset

- kun muut lannistuvat (koska järki sanelee), hän ei anna periksi, ja ONNISTUU

- ei muistele menneitä, elää tässä hetkessä

listaa voi jatkaa pitkään



sanoisin myös, että älkää heti etsikä ratkaisuja lääkityksestä, kokeilkaa jotain luonnollisempaa terapiaa ja tsemppiä kaikille muille!

mitä se on jo oppinut eikä moittia ja haukkua koko ajansiitä, mitä vielä on opitavana. esim kun adhd-lapsi huutaa raivoissaan niin onhan se hienoa, ettei se enää lyö eikä heittele tavaroita, mutta sun kaltaisilla ihmisillä on taipumus keskittyä siihen, ettsehuutaminenkin on rumaa. Kun koko ajan vaan moititaan, niin se lapsi oppii, että kaikki yrittäminen on ihan turhaa, haukut vaan tulee kuitenkin.

Siis ymmärränhän mä, että kotona noin toimitaan. Mutta ettehän te nyt vakavissanne voi vaatia, että teidän lapsenne saa ihan mitä tahansa erityiskohtelua missä tahansa??

Jos ei pärjää normaalien ihmisten seurassa normaalien ihmisten sosiaalisilla säännöillä (siihen kuuluu myös se palaute miten se normaalisti annetaan), silloin varmaan se paikka on jossain muualla, jossa jaksetaan keskittyä noihin erityistarpeisiin. katsos kun ihan tavalliset lapset voivat myös kokea sen hieman epäreiluna, että yksi saa mellastaa kuin apina, ja saa vielä kehut päälle. Varsinkin kun av-mamma on yleensä viimosen päälle tarkkana siitä, että lapsen diagnoosi ja erityisyys ei saa olla kenenkään muun tiedossa, joten miten ihmeessä tuollaiset tilanteet pitäisi hoitaa muiden lasten kannalta reilusti? Kun se teidän adhd ei kuitenkaan ole maailman napa, jonka pillin mukaan kaikkien pitäisi tanssia.

vai sopiiko sullekin sitten että mä annan palautetta kun mun mielestä sä olet yksinkertainen ja osoitat erittäin kapea-alaista näkemysksen puutetta ja mielikuvituksettomuutta. Sulla on primitiivinen yhteiskunnallien näkemys jos olet sitä mieltä, että kaikki normista poikkeava pitää eristää.



Vai oliko tästä palautteesta sittenkään sulle hyötyä ja olisko tämän jatkuva sietäminen sun mielestä edellytys sun yhteiskuntakelpoisuudelle? Siitä huolimatta, että se ON ihan totta ja sä todennäköisesti käyttäydyt jatkuvasti yhtä puusilmäisesti? Joo, ei ollut hyötyä, sä et kehittynyt mitenkään ja sun ei tarvitse kuunnella tuollaista irl koko ajan - ja sellaisen esittäjät ovat itse aika yksinkertaisia sosiaalisten sääntöjen suhteen. Mut siinä tapauksessa: miksi sun esittämäsi palaute olisi sen hedelmällisempää tai miksi sitä olisi pako koko ajan sietää?

vai sopiiko sullekin sitten että mä annan palautetta kun mun mielestä sä olet yksinkertainen ja osoitat erittäin kapea-alaista näkemysksen puutetta ja mielikuvituksettomuutta. Sulla on primitiivinen yhteiskunnallien näkemys jos olet sitä mieltä, että kaikki normista poikkeava pitää eristää.

Vai oliko tästä palautteesta sittenkään sulle hyötyä ja olisko tämän jatkuva sietäminen sun mielestä edellytys sun yhteiskuntakelpoisuudelle? Siitä huolimatta, että se ON ihan totta ja sä todennäköisesti käyttäydyt jatkuvasti yhtä puusilmäisesti? Joo, ei ollut hyötyä, sä et kehittynyt mitenkään ja sun ei tarvitse kuunnella tuollaista irl koko ajan - ja sellaisen esittäjät ovat itse aika yksinkertaisia sosiaalisten sääntöjen suhteen. Mut siinä tapauksessa: miksi sun esittämäsi palaute olisi sen hedelmällisempää tai miksi sitä olisi pako koko ajan sietää?

ADHD-lapsia jatkuvasti haukutaan? Se, että huonosta käytöksestä annetaan palautetta, ei ole mitään haukkumista. Kaverisuhteissa taas on vaan pärjättävä, ja jos ei pärjää, niin sitten on yksin. Ei se maailma pompi ADHD:n mukaan, vaan sen ADHD:n ja sen lähipiirin täytyy tehdä suuri työ sopeutuaksee siihen. Tai voi mennä linnaan, kuten moni meneekin sitten aikuisena. Ei siinä paljon äidin "epistä"-kiukuttelut auta.

Ja ei, en ole sitä mieltä, että kaikki normista poikkeava pitää eristää. En myöskään ole niin tyhmä kuten sinä, että kuvittelisin esim. koulussa opettajan olevan olemassa vain omaa lastani varten, ja kaikkien muiden oppilaiden oppimisen olevan täysin toissijaista, kunhan omani saa reuhata impulssiensa varassa. Mä edelleen kysyn sulta, mitä sä odotat muilta sun lapsesi(?) kohdalla?

PS. Olen itse tod. näk. ADHD-aikuinen. Olen ollut äärimmäisen impulsiivinen ja ylivilkas lapsena, ja vieläkin olen monella tpaa kykenemätön toimimaan yhteiskunnan normien mukaan. Olen valinnut ammattini sen mukaan, että pystyn olemaan oma itseni ja toteuttamaan luovaa puoltani. Jälki-istunnossa on tullut istuttua tunti jos toinenkin, ja käytös on ollut todistuksessa 6. Ja silti ymmärrän, että se olen minä, ja olen aina ollut minä, jonka on täytynyt vaan oppia olemaan. Ymmärtänyt sen, että kun suutuspäissäni olen käynyt kavereiden kimppuun, niin nepä ei enää olekaan halunneet leikkiä kanssani, ja sitten on vaan täytynyt opetella toimimaan toisin.

Mun kaverilla on poika jolla on sama diagnoosi. Se on ihan hirveetä, kokoajan pitää olla sanomassa ja kieltämässä ja muistuttamassa ja se unohtaa sekunnin päästä ne kaikki sanomiset ja kiellot.

Kaverin poika saattaa jumittua esim. johonkin oveen, hakkaa sitä kiinni ja auki, kiinni ja auki tai sitten se on koiran kimpussa tai sitten se pyytää jotain asiaa jankkaamalla puoltuntia jne.

Todella rasittavaa!



Kaverin pojalla ei ole mitää lääkitystä vielä, on sen verran nuori, viisivuotias ja lääkärit on sitä mieltä että ei vielä lääkitystä, äiti itse on toista mieltä ja ymmärrän hyvin miksi, poika on väsyttävä ja rasittava ja kaikkea siltä väliltä.



Kauhea sanoa mutta mä en edes ymmärrä että jos lapsi on noin vaikea ja rasittava, niin miten siitä lapsesta voi edes nauttia mitenkään, eihän tollainen lapsi sua mitään iloa kun on vaan pelkkää oireilua koko lapsi.