Lue keskustelun säännöt.
Miten "eripariset" selviätte yhteiselämästänne?
21.07.2010 |
Mua tökkii tällä hetkellä kaikki miehessä: tavat, harrastukset, mieltymykset, kaikki. Hän haluaa aivan eri asioita elämältään kuin minä ja molemmat jääräpäinä tässä jyystämme.
Olemme olleet pian 20 v yhdessä ja lapsiakin on. Aikaisemmin tää ei ollut tällaista, mutta nyt vuosi vuodelta pahenee. Mistä tää oikein johtuu ja onko muilla ollut samanlaista? Miten jaksatte ja miten elätte eriparista elämäänne?
En haluaisi, että alettaisi elää molemmat omaa elämää, mutta on tämä jatkuva kompromissienkin teko raskasta. Mikään ei suju arjessa omalla painollaan, vaan kaikesta väännetään.
Auttaisikohan joku terapia vai onko tämä lopun alkua?
Kommentit (25)
On aika pinnallista eritellä tässä yhteydessä virkkauksia ja mopoja, kun kyse on ihan suhteen pohjavireestä.
Samoin kuin ap, mietin millaista olisi lähteä, mutta en siihen pysty. Elämämme on välillä sellaista epäelämää. Käydään töissä, toistetaan samaa kaavaa, illat ollaan vaan. Kunpa miehellä olisikin jokin intohimo, mutta elämä on tasapaksua puurtamista. Kavereiden miehiä tarkkaillessa tulee helposti pahalle tuulelle: on innokkaita lajinharrastajia, jotka mielellään esittelevät lajiaan/saavutuksiaan/välineitään. On tee-se-itse-heppuja, jotka ovat kodin jokapaikan handymaneja. On soittajia, on suupaltteja, joilla on tarinoita jos kestäkin tutuntutusta ja sattumuksista. Ja sitten on tämä minun mieheni, joka ei innostu, ei sitten mistään.
Niin, olis se, joka aiemmin kirjoitti, että rahankäyttö ja lastenkasvatuskin erottavat meitä. Minä olen nipo molemmissa, mies alkoi kuulemma juuri maksamaan kotitöistä. Kuulemma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En uskalla luetella mielenkiinnon kohteita, jos vaikka sattuu tuttuja lukemaan näitä juttuja, mutta ongelma on se, että pidämme miehen kanssa niin erilaisista harrastuksista, haluamme erilaista loman viettoa ja olemme eritavoin sosiaalisia.
Itse olen kauhean sosiaalinen ja minulla on ollut elämän varrella paljon kavereita, mutta ei kuitenkaan samana pysyviä hyviä ystäviä. Aikaa ei juurikaan ole viettää kavereiden kanssa, eikä heitäkään ole liikaa samanoloisia. Itse asiassa teen aika harvoin jotain kivaa kavereiden tai miehen kanssa, ehkä se on ongelman ydin.
Eikä minulla oikeastaan ole muita paikkoja purkaa ongelmia kuin tämä av tai oma mieheni. Hän ei kuulemma enää jaksa toimia terapeuttina (ja miksi jaksaisi jos koko ajan valitan että parisuhteemme ei ole kunnossa, vaikka hän ei sitä edes yhtä pahan koe).
Niin, eli ongelma on se, että ei ole oikein muita joille purkaa ongelmia (kuin satunnaisesti jollekin) eikä aikaa ja mahdollisuuksia tehdä jotain kivaa kavereiden kanssa, kun samanhenkisiä ei ole tai ei riitä aikaa ja energiaa kivojen juttujen varta vasten järjestämiseen.
Tosin silloin, kun mies on pitkään työreissuilla, yritän järjestää kaikenlaista ja silloin itse asiassa nautin elämästä aika paljon. Jostain syystä miehen kanssa elämä menee vaan nalkuttamiseen ja siihen, ettei mitään hauskaa ikinä tapahdu. Mulla ei vaan normaaliarjessa energia riitä sellaiseen omannäköisen elämän ylläpitämiseen, jollaista mies ei ollenkaan kaipaa. Yritän kai vaan sopeutua siihen, ettei mitään hauskaa ikinä tehdä yhdessä. Sellaista hän ei keksi vaikka yrittäisi, kun on vaan niin eri asioista kiinnostunut.
ap
että toisin kuin toisen kirjoittajan täällä, niin oma mieheni harrastaa yhtä sun toista ja on paljonkin kiinnostunut kaikenlaisesta, mutta samoista asioista emme tosiaan ole kiinnostuneita. Esim. elokuvat, musiikki, liikuntaharrastukset, lomakohteet - noita ei voida oikein edes miettiä, kun olemme niin erilaisia.
Arvomaailmamme on samanlainen, mutta temperamentti (mies aamuvirkku, minä yökukkuja), mielenkiinnonkohteet jne. kaikki arkielämään vaikuttava on vaan niin erilaista.
Meille varmaan sopisi omat asunnot ja oma elämänrytmi omine harrastuksineen, mutta vaikea sellaista on järjestää kun on vielä pienet lapset.
Nyt siis väännämme jo ihan siitä lähtien, milloin pitäisi herätä ja syödä jne. Seuraavaksi siitä mitä päivän aikana voisi/pitäisi tehdä. Sitten siitä että minä haluaisin tehdä jotain yhdessä, mutta yhteistä ei löydy.
Ymmärrättekö että tällaista päivästä toiseen, niin menee aika raskaaksi tämä lomailukin?
ap
Mutta olisi se mukava viettää yhteistä kivaa lomaakin joskus. Tosin viimeiset 6-7 vuotta mennyt riidellessä lomat, joten ei kai se tästä enää parane.
Minä tosin odottaisin että olisi normaaliarkenakin iltaisin töiden jälkeen ja tai edes viikonloppuisin jotain yhteistä kivaa (muuta kuin seksi joskus). Mutta sellaisesta on kai turha enää tässä parisuhteessa haaveilla.
ap
Ei edes vuorokausirytmit. Ei tv-ohjelmat, kiinnostuksen kohteet, ei keskustelunaiheet.
Ihan sama. Kunhan vain kuolis ja pääsis pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on edelleenkin mysteeri, miksi alunperinkään naimisiin menivät. Ei ollut äitini edes raskaana. Mutta siis meille lapsille oli hirveän raskasta elää siinä perheessä, kun vanhemmat eivät muuta osanneet, kuin riidellä joka asiasta ja halveksuivat kaikkea mahdollista, mikä toiselle oli tärkeää. Esim. isä lähti kavereidensa kanssa Lappiin, ei suostunut ulkomaille, äiti ei suostunut kotimaassa matkailemaan. Menimme sitten äidin mukana. Tai isä vihasi kaikkea "korkeakulttuuria", äiti halveksi iskelmää. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.
Tällaisessa perheessä eläneenä siis olen sitä mieltä, että väkinäiset avioliitot ovat lapsille vain haitaksi. Oma äitini taas perusteli meidän perhehelvettiämme sillä, että "lapsille on parempi, että vanhemmat ovat yhdessä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jatkuvaa eripuraa, mykkäkoulua ja vittuilua, vähättelyä. Lomamatkat olivat painajaismaisia. Silti meille tolkutettiin miten hienoa on että perhe pysyy koossa, koska eroaminen on aina "luovuttamista".
jatkuvaa eripuraa, mykkäkoulua ja vittuilua, vähättelyä. Lomamatkat olivat painajaismaisia. Silti meille tolkutettiin miten hienoa on että perhe pysyy koossa, koska eroaminen on aina "luovuttamista".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme joskus ihastuneet tai rakastuneet toisiimme ja olenkin tullut siihen tulokseen että mies ihastui minun sosiaalisuuteeni ja eläväisyyteeni eli juuri siihen mitä hän ei ole.
Nykyään nämä piirteet minussa ärsyttävät häntä, osittain uskon hänen olevan myös kateellinen minulle ystävistä ja sosiaalisesta elämästäni, tämä onkin aiheuttanut mustasukkaisuutta miehessä.
Mies tuntee ilmeisesti itsensä nurkkaan ahdistetuksi ja puolustautuu hyökkäämällä eli on todella ilkeä ja hankala. Tuntuu kuin mies olisi yksi lapsista, marisee jatkuvasti kaikesta. Ajoittain tiedän miehen katuvan valintaansa eli minua, mutta toisinaan on ilmeisesti tyytyväinen.
Mies on perusluonteeltaan pessimisti ja pelkää ja uskoo aina pahimman tapahtuvan. "Mitä minä sanoin" kuuluu vakiolauseisiin. Hän on varma ettei kenelläkään muulla ole niin paljon vastoinkäymisiä kuin hänellä. Minun mielestäni hänellä on epärealistinen kuva elämästä, ja luulee kaikkien muiden elämän olevan paljon helpompaa.
Välillä olen todella väsynyt koko mieheen, toivon joskus että taivas todella putoaisi hänen niskaansa. Toisinaan meillä on mukavaakin yhdessä ja silloin aina saa voimia jatkaa yhdessä.
Jos meillä ei olisi yhteisiä lapsia ja yhteistä asuntolainaa olisin varmasti jo lähtenyt, niin erillaisia olemme. Pessimismi vie paljon turhaa energiaa ja mietin useinkin kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla erillaisen puolison kanssa.
En ole koskaan pettänyt miestäni vaikka olenkin jatkuvan epäilyksen alaisena. Joskus tuntuukin että miksikäs ei, positiivinen huomio joskus olisi todella ihanaa. Tapaan työssäni paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja tarjouksiakin olen joskus saanut. Nyt ymmärrä että toisen voi jopa "ajaa" suhteeseen jonkun muun kanssa omalla käytöksellään.
Kaikesta huolimatta olemme yhdessä ja toivon että mieheni seestyisi, vaikka toisaalta tiedän että niin ei todennäköisesti tule koskaan käymään, luultavasti päinvastoin. Tiedän että hänessä on myös mukavakin puolensa, vaikka se on pääsääntöisesti todella hyvin piilossa. Säälin myös miestä, sillä ei ole kivaa olla se josta ei tykätä.
v:ttuakos siellä valitat ja kyselet selvittäkää omat asianne ja koittakaa sitä "jyystämistä" kaikilla ei tapahdu sitäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jatkuvaa eripuraa, mykkäkoulua ja vittuilua, vähättelyä. Lomamatkat olivat painajaismaisia. Silti meille tolkutettiin miten hienoa on että perhe pysyy koossa, koska eroaminen on aina "luovuttamista".
En halua olla karkea sinun vanhempiesi välistä mykkäkoulua ja vittuilua sisältänyttä lapsuuttasi kohtaan ,koen vain niin tutuksi kuvauksesi ja näkökulman omasta lapsuudestani. Vaikka minun lapsuudenperheessäni vanhempien parisuhteen vaikeuksien ilmeneminen erosinkin siinä, kuinka teillä on menetelty, niin pohjavire on just sama.( Tätä vittua käytän haistatellekseni omille vanhemmilleni, en sinulle).
Voisin lapsen näkökulmasta sanoa että vitut hienoa kun vanhemmat ovat kaikesta samaa mieltä, ja että heillä on niin hyvä parisuhde. Tätä hyvää parisuhdetta varsinkin isäni toitotti aina!!!
Kyllä se on nyt nähty, koko lapsuus pelkkää tekopyhyyttä. Ja se "hyvä" parisuhde, äiti alistui täysin, isä sai tehdä meille lapsille ihan mitä vaan ja sillä perusteella että vanhemmilla on sama kasvatuslinja ja vanhemmat ei saa olla mistään eri mieltä.
Monen mielestä turha ero. Nytkin melkein naurattaa nuo hyvää tarkoittavat neuvot, menkää tanssikurssille, yhteistä aikaa, seksiä, puhukaa joojoo, mutta kun ei onnistu!
Parisuhdeillallisella hienossa ravintolassa: Mies väkisin raahattuna, kommentoi jotenkin naapuripöydän väkeä. Hermostun, että taasko piti olla noin negatiivinen. Lopulta ilmapiiri kireä ja pian kotiin mököttämään. Yhteiset harrastukset, ei kiinnosta. Edes kokeilla. Ei. Ei. Ei. Kumpaakaan.
Seksi. Aina liian vähän, liian usein, edes siinä ei rytmit kohdanneet.
Leffaan, ei löydy mieleistä. Toinen suostuu, mutta huokailee ja kommentoi ikävästi leffan ajan. Riita.
Toinen ostaa itselleen 2000 euron harrastusvälineen. Yrittää kieltää toiselta 200 euron asian, joka olisi koko perheelle tarpeen ja mieleinen. Etsi vielä jos löytäsit käytettynä tai halvemmalla.
Lomat riitaisia. Ei tavattu kavereita, koska emme pitäneet toistemme ja yhteisiä emme saaneet.
Puhuminen, ei auta, jos kumpikaan ei kuuntele tai opi.
Me ei osattu kasvaa avioliittoon lopulta. Ei ole kyse siitä, oisko pitänyt olla paita ja peppu, mutta jotain yhteistä lapsen ja lainan lisäksi olis ollu hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monen mielestä turha ero. Nytkin melkein naurattaa nuo hyvää tarkoittavat neuvot, menkää tanssikurssille, yhteistä aikaa, seksiä, puhukaa joojoo, mutta kun ei onnistu!
Kauheasti sitoi energiaa se arkivääntö, nyt oon kuin uusi ihminen jaksamiseni suhteen.
Välillä ahdistaa ihan älyttömästi kun tuntuu, että me ollaan niin erilaisia ja halutaan niin erilaisia asioita. Käytiin tässä muutama kerta terapiassakin ja sen jälkeen ollut vähän paremmin. Tässä jotakin mikä mua on auttanu:
-keskittyy enemmän niihin yhdistäviin asioihin kuin eroihin
- Suunnittelee yhteiset tekemiset kompromissipohjalta, eli nyt tehdään niin kuin toinen haluaa ja seuraavalla kerralla niin kuin toinen, eikä kumpikaan saa mökötttää sen takia
-yrittää hyväksyä sen, että toinen on erilainen esim kun toinen herää aikasin toinen taas nukkuu myöhään niin kumpikin saa oman rauhallisen hetken itsellensä
Välillä ahdistaa ihan älyttömästi kun tuntuu, että me ollaan niin erilaisia ja halutaan niin erilaisia asioita. Käytiin tässä muutama kerta terapiassakin ja sen jälkeen ollut vähän paremmin. Tässä jotakin mikä mua on auttanu:
-keskittyy enemmän niihin yhdistäviin asioihin kuin eroihin
- Suunnittelee yhteiset tekemiset kompromissipohjalta, eli nyt tehdään niin kuin toinen haluaa ja seuraavalla kerralla niin kuin toinen, eikä kumpikaan saa mökötttää sen takia
-yrittää hyväksyä sen, että toinen on erilainen esim kun toinen herää aikasin toinen taas nukkuu myöhään niin kumpikin saa oman rauhallisen hetken itsellensä
erilaisuuden ymmärtäminen on toteutunut, kaikilla pariskunnilla se ei kuitenkaan onnistu. Tai toinen ei suostu ymmärtämään kuin vain sen oman näkökulmansa. Minun exäni (onneksi ei lapsia siitä liitosta ollut) oli hyvin sopeutumaton toisten tapoihin, ei suostunut minkäänlaisiin kompromisseihin. Esim. nukkuminen, hän meni nukkumaan klo 9 ja heräsi klo 6, minä menin nukkumaan klo 12 ja heräsin klo 8. Exä jatkuvasti vittuili velttoilustani ja siitä kuinka koko päivänä ei saa mitään aikaan kun minä vain makaan sängyssä. Ei ymmärtänyt alkuunkaan että siinä vaiheessa kun hän oli jo nukkumassa, minä sain vielä paljon aikaan, en käyttänyt sitä telkkarin katsomiseen. Samaa rataa noudatti kaikki muukin, minun harrastukseni oli yhtä tyhjän kanssa, "akkain höpötyksiä", ei ollut kiinnostunut mistään. Alkuun itse yritin olla kiinnostunut hänen harrastuksistaan, mutta aika pian se laimeni kun tajusin ettei hän puolestaan koskaan suostunut tekemään mitään minun juttujani. Erohan siitä seurasi ja hyvä niin.
kun ollaan ihan eriplaneetoilta. Heräsin tähän ensimmäistä lasta odottaessani. Sitten ajattelin (emme olleet ihan nuoria enää), että haluan lapsia, teen ne nyt tämän kanssa, koska en silloin enää uskonut sielukumppanuuteen, romanttiseen rakkauteen tms.
Olin jo vähän elämää nähnyt, mutta vuosien varrella olen kasvanut itse vähän lisää ja päivästä riippuen toteutan suunnitelmaa, jossa uskallan erota muutaman vuoden kuluttua tai sitten en.
Hävettää myöntää, mutta henkisesti ja älyllisesti emme taida kohdata juuri koskaan. Ei siinä yhteinen remonttiharrastus enää paljon paina. Se onkin ainoa yhdistävä tekijämme.
Yksi lohdutuksen sana muille vastaavassa tilanteessa olevalle, erityisesti sinä, joka kadehdit muiden miehiä. Näennäisesti omassani on jotain näitä kadehdittavia piirteitä (remonttireiska, musisoi, hoitaa lapsiamme kiitettävästi). Eivät nämä meidän yhteiselämässä kun ei keskusteluyhteyttä ole.
Itse olen aiemmin kadehtinut muutaman tutun miehiä = liittoa, jotka ovat kaikki osoittautuneet vastaaviksi kuin omani, kotona todellisuus täysin muuta kuin miltä näyttää.
Yllättäviä erojakin on tullut ulkoisesti seesteisissä tapauksissa tai miehillä/naisilla ihan pimeitä puolia. En enää pohdi muiden onnea, mutta ei sitä tunnu kotoakaan löytyvän.
Hitsi, kun kuulostan säälittävältä..
mutta miksi toisen erilaisuuden sietäminen on vaikeaa? Miksi molemmilla ei voisi olla omia juttuja, ei avioliitto tarkoita sitä että pitäisi kaikki tehdä yhdessä. Päinvastoin, tiedän monta vanhaa paria joiden onnen salaisuus on, että molemmilla on oma elämä ja sitten on yhteisiä juttuja.
Tiedän mitä tarkoitat. Meilläkin asuu kaksi aikuista, jotka oikeasti kohtaavat vain harvoin. Ollaan eri mieltä rahankäytöstä, lomailusta ja välillä lastenkasvatuksestakin. Minä olen sosiaalinen ja mies taas ei. Välillä tuntuu, että tukahdutetaan toisiamme ja omanlaisemman kumppanin kanssa olisimme molemmat ihan eri ihmisiä. Nyt menee kamalasti energiaa ihan perustavaa laatua olevien ristiriitojen kanssa vääntämiseen.
Terapiaa olen haaveillut minäkin, jotain parisuhdeviikonloppua tms, mutta ei mies osaisi eritellä yhtään mitään asioita. Kysyttäessä oletko onnellinen vastaa, että en onnellinen, mutten onnetonkaan... Raskasta on, enkä valitettavasti voi auttaa, kompata vaan.
Ja miksi me alun pitäenkään ollaan yhdessä? Se on pitkä tarina ajautumisesta ja pitkän, katkenneen suhteen jälkeisestä haavojen nuolemisesta.
ovat olleet jo eläkkeelläkin kauan, viettävät viikot erillään. Mies viihtyy mökillä, vaimo kaupungissa harrastuksissaan ja tapaa ystäviään. Miehen ystävät tulevat miehen luokse mökille. Viikonloppuna viettävät aikaa yhdessä jommassa kummassa paikassa. Ovat olleet naimisissa jo melkein 50 vuotta :D