Kakkosen kanssa menee hermot :( En oikeasti jaksa kohta enää.

Kohta tuntuu oikeasti siltä että romahdan tuon pojan kanssa ihan lopullisesti.

Meillä on siis kolme lasta, vanhin 6-vuotias poika, todellinen enkeli lapseksi, aina ollut helppo ja ihanan rauhallinen luonteeltaan. Mitään kauheita kiukuttelu eikä riehumiskohtauksia ei olla hänen puoleltaan saatu kokea.



Nuorin on taas kohta 1-vuotias tyttö. Hän on osoittautunut vähän luonteikkaaksi ( Mikä tää on suomeksi, Moody?) lapseksi, mutta so far so good.



Mutta tää kakkonen.. Rääh, pojalla on nyt ikää 3-vuotta ja aloitti tän episodin kun tyttö syntyi. Tiedän että tää voi olla masennusta/huomionhakuisuutta/mustasukkaisuutta pienemmästä, mutta silti tuntuu että tuun kohta hulluksi.



Aamulla herätessään on kuin sitruunan nielaissut. Kauhean äkäinen ja kiukkuinen, pukeutumiseen menee iäisyys ja aamupala meinaa lentää seinille. Onneksi rauhoittuu aamun lastenohjelmiin mennessä ja parisen tuntia täällä on ihan rauhallista.



Mutta sitten.. Hampaita ei voi pestä, koska äiti on tyhmä, pissille ei voi mennä, koska äiti on tyhmä, vaatteitakaan ei meinaa saada päälle kun äiti on NIIIIN tyhmä. Ollaan sanottu pojalle, että ketään ei saa haukkua, mutta en oikeasti tiedä mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä.

Jos minä kiellän häntä jostain, hän suuttuu, huutaa ja murjottaa.

Mutta mieheeni hän yrittää käyttää fyysistä voimaa (lyödä, potkia, purra, sylkeä), jolle on kyllä pistetty stoppi ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.



Ulosmenemisen vaikeus on aivan uskomatonta. Minää ei kelpaa, kengät on tyhmät kun ei saa jalkaan, mutta auta armias jos yrität auttaa pukemisessa niin oksat pois vaan ja hirveä kiukuttelu alkaa taas.



Tulee välillä sanomaan, että laita äiti mulle takki päälle, mutta sitten yhtäkkiä keksiikin, että en saakaan auttaa ja juoksee toiseen huoneeseen raivoamaan.



Ruoka ei ikinä kelpaa, pitäis saada maitoa, eikun mehua, eikun maitoa, eikun sittenkin vettä.

Ja jos tän herran toiveita ei toteuteta, voitte vaan arvata mitä siitä seuraa.



Ja nyt on ottanut sen asenteen, että iskä ei kelpaa mihinkään. Aina pitäis olla äiti sitä ja äiti tätä, koska isä on kuulemma tyhmä (raaah!). En saa hetken rauhaa ja vessankin ovea tulee paukuttamaan jos olen siellä.



Useimmiten mies tosin kuskaa lapset pihalle leikkimään, jotta saisin edes hetken rauhaa tehdä jotain omia juttujani. Mutta mieheni tekee töissä yleensä niin pitkää päivää ja usein on yövuoroviikkoja, että tätä apua mulla ei kauhean usein täällä ole vaan pitää yksin pärjäillä.



Sitten vielä on tämä kirottu nukuttaminen! Neuvolasta sanoivat, että kiukkuisuus saattaa lisääntyä, jos on väsynyt (ei nuku päiväunia), mutta kun siihen nukuttamiseen menee aina ihan naurettavan kauan aikaa! Koko päiväuniaika menee melkein siihen, että koitan maannitella poikaa nukkumaan.



En kohta oikeasti tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tunnen itseni huonoksi äidiksi, kun toisella on selvästikin paha olla, mutta en osaa reagoida siihen oikein kun oon aina niin hermostunut tuohon poikaan. :(



Esikoinen oli pienempänäkin niin helppo, että mulla ei ole kauheasti kokemusta tälläisistä maata järisyttävistä raivokohtauksista.

Pojalla ei ole AD/HD:ta eikä mitään muutakaan "ongelmaa", ihan terve poika on, mutta luonteeltaan aika tulinen... :(



Äiti aina sanoo, että minä olin täsmälleen samanlainen pienenä. Mieheni oli taas luonteeltaan lähempänä esikoistamme. Kaipa se on se mun tuittupäisyys, joka on nyt pojalle periytynyt.. Todellakin toivon, että tytöstä tulee enemmän mieheni kaltainen..