Isovanhempien suhtautuminen

Joshän ei lapsista pidä, niin miten sait isän rakkautta pienenä. Kirjoituksestsi päätellen, et ole kovin asiasta ainakaan pahentunut.

ja suhtautuminen johtuu siitä? Vai eikö hän pidä miehestäsi? Oletko hänen mielestään liian nuori äidiksi tms.? Olisiko hänen mielestään sinun pitänyt esim. ensin opiskella ja sitten perustaa perhe tms.? Oletteko avoliitossa ja isäsi sitä mieltä, että avio on ainoa oikea vaihtoehto? Joku syyhän tuolle käytökselle on oltava.



Oli mikä tahansa, niin tod näk pappa sulaa, kun lapsi ekan kerran kutsuu häntä vaariksi/papaksi tms.

En minä muista, millainen hän on ollut minua kohtaan, kun olen ollut pienempi. Valitettavasti. Ilmeisesti ei täysin välinpitämätön, mutta eipä nyt niin malli-isäkään. Kai meillä kaikki toimi isän tahdon mukaan, ja sai sillä hyväksynnän. Tylyä.

[iÄidin kanssa juttu luistaa, mutta jos isä on lähellä, ei raskauttani oikein kukaan uskalla ottaa puheeksi.

[/quote]

Monetkaan miehet ei halua keskustella yksityiskohtaisesti naisten intiimijutuista tai askauksista.



Monet kokevat myös raskaudenaikaisen vauva-hehkutuksen paitsi tarpeettomaksi myös typeräksi koska eihän sitä siinä vaiheessa vielä voi tietää mitään siitä, mitä lapsi on tai ei ole tai millaista elämää sitten eletään ja niin edelleen. Siinä tulee vaan väistämättä julistettua sellaisia periaatteita, jotka joutuu kuitenkin vielä hylkäämään. Parempi olla hiljaa niin ei joudu kääntämään takkiaan, ajattelee perinteinen suomalainen mies.



Toisaalta hän saattaa myös oman kokemuksessa takia mielestään tietää osan teidän hehkutuksesta ja periaatteista, mutta ei kuitenkaan halua sanoa teille niin kun se olisi epäkohteliasta ja ei kuulu hänelle. Ei vaan sitten osaa myöskään yhtyä teidän juttuihin kun koskisi sen tavallaan valehteluksi.



Mä en myöskään näe, miksi te lapsen synnyttyä ette kyläilisi heillä - eihän sitä kai kukaan kieltänyt ole?

Molemmat olemme koulutettuja, emme enää nuoria, avoliitossa (samoin kuin vanhempani aikoinaan), joten kaipa se on sitten miehessä vika (isä on hänestä kyllä minulle sanonutkin, ettei vävy ole hänen toivomuksiensa kaltainen - ihan kuin hän mieheni kanssa arkea meillä eläisi enkä minä).



Oletus, ettei hän pidä lapsista johtuu siitä, että hän ei lähde sukulaisille kylään lasten syntymäpäivien vuoksi, lapset ovat hänen mielestään rasittavia jos eivät osaa käyttäytyä aikuismaisesti (ei luojan kiitos sitä sano muuta kuin äitini ja minun kuullen, mutta todella pahalta se minun korvissani kuulostaa) ja onpahan lapsilleenkin tokaissut, ettei niin lapsenlapsia kaipaa.



Ennen asian kanssa tulin hyvinkin toimeen, nyt raskausaikana se vaan on saanut ylisuuret mittasuhteet ja tuo ikävän varjon näinkin ihanaan asiaan.

yhtä pa*ka fiilis heillä kyläilystä kuin tällä hetkellä, niin en vain yksinkertaisesti halua. Enkä minä sitä sano, että isän pitäisi minun kanssani tästä asiasta hehkuttaa, vaan olisi hän asiasta kuullessaan voinut sanoa muutakin, kuin että eipä hänen elämäänsä vaikuta millään tavalla minun asiani. Siitä minä taisinkin katkeroitua ja nyt kun asiasta ei ole sen koommin hänen aikanaan keskusteltu, niin pelkään tulevia reaktiota hieman liikaa.

En voi kuvitella isääni keskustelemassa lapsen ideasta.

Jotenkin kai oletti, kun appiukko ynnä muut sukulaismiehet, tuttavat jne voinnistani kyselee, että isänikin tulisi tehdä niin. Jotenkin tämä huojensi oloani ja ehkä voin jättää asian pohtimisen ja ottaa sitten pulttia, jos sellaiseen aihetta myöhemmin tulee.