Mitä aikuinen voi tehdä joka päiväiselle kuoleman pelolle?

Siis ihan tosissaan lääkärille, joka ohjaa sitten eteenpäin terapiaan tai mihkä nyt katsoo parhaaksi. Sun menee elämä hukkaan jos joudut joka päivä pelkäämään.

Jokainen kuolee. Kuolemassa ei ole mitään pelättävää - oikeasti. Mikä sinua siinä ahdistaa? mitä pelko kertoo sinulle? tutkiskele omia ajatuksiasi. Onko se läheisten menettämisen pelkoa?

Jeesus poisti minulta kuolemanpelon. Ei ole kuolemaa, mitä tarvitsisi pelätä.

terapeuttini (jolla en ole käynyt kuukausiin nyt) sanoi, että kuoleman pelko on tyypillistä nuorille ihmisille. Mutta tiedän, että hänkin on sitä kokenut, varsinkin menetettyään vaimonsa.

Minulla homma vähän toisinpäin. Ajatus siitä että joskus saan kuolla rauhoittaa minua. Elämä on välillä sellasta tuskaa, että ei tätä loputtomiin jaksaisi..

terapiaa, koska ajatuksen jälkeen ahdistut, niin että hengitys salpautuu ja saat melkein paniikkikohtauksen. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan pelon kohtaamisesta, mutta tarvitset siihen todennäköisesti psykologia.



Minäkin pelkään kuolemaa. Joskus alkaa itkettää, kun ajattelen tästä kaikesta luopumista.

Kärsin masennuksesta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Joskus tulee epätodellinen kauhun tunne, tajuan että koska tahansa elämäni voi päättyä ja kaikki "jää kesken". Olen vasta kolmekymppinen, mutta elämä on heitellyt viime vuosina siihen malliin, että perusturvallisuuteni on aika olematon. Pelkään paljon omaa kuolemaa ja mieheni kuolemaa. Kuolemassa pelottaa sen lopullisuus. Kaikki mahdollinen.



Minä käyn terapiassa. Suosittelen sinulle myös.

uteliaisuudesta tiedustelen. Iselläni oli yläasteella.

Kärsin masennuksesta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Joskus tulee epätodellinen kauhun tunne, tajuan että koska tahansa elämäni voi päättyä ja kaikki "jää kesken". Olen vasta kolmekymppinen, mutta elämä on heitellyt viime vuosina siihen malliin, että perusturvallisuuteni on aika olematon. Pelkään paljon omaa kuolemaa ja mieheni kuolemaa. Kuolemassa pelottaa sen lopullisuus. Kaikki mahdollinen.

Minä käyn terapiassa. Suosittelen sinulle myös.

Minäkin pelkään kuolemaa. Pelkään vaikka ymmärrän kuinka järjetön on ajatus ikuisesta elämästä tässä maailmassa.



Minusta tuudittautuminen siihen, ettei kuoleman jälkeen ole yhtään mitään kertoo vain tarpeesta peitellä omaa pelkoa. Me emme tiedä asiaa. Jostakin tämä elämäksi kutsumamme ilmiö on syntynyt. Minä olen uskova kristitty, mutta voin myös kunnioittaa ateistien uskoa vaikka sattumaan olemalla väheksymättä heidän näkemystään. Mikä tuo sattuma ikinä onkaan.



Eikä meillä ole oikein tyhjentävää tietoa kuolemasta. Lääketieteilijät kyllä osaavat tehdä selkoa elintoiminnan hiipumisesta ja varmaan myös aivotoiminnan ja tajunnan sammumisesta, mutta vielä ei onneksi osata lukea ajatuksia.



Lisäksi on ihan luonnollista kuolemaan mahdollisesti liittyviä kivuliaita ja tuskallisia tapahtumia. Harva, onnellinen saa kuolla siihen että meteoriitti putoaa kirkkaalta taivaalta päähän.



Teen nyt tähän loppuun tilliä omasta näkemyksestäni: minusta ne uskonnolliset näkemykset, joita ateistit vastustavat, ovat lapsellisia. Jumala, tai jumala tässä yhteydessä, on heille taruolento, jonka he uskovat pystyvänsä käsittämään ja niin muodoin hylkäämään. Kun tämä maailma on näin ihmeellinen, eikä sen syntysyitä tiedetä, eikä elämän alkamisesta ole oikein tietoa, uskon että kuolema ja sen jälkeiset asiat voivat myös olla jotakin paljon suurempaa kuin etevinkään tutkija osaa arvata. En tiedä, mutta uskon tai ainakin toivon.



Kuolemanpelkoa ei voiteta tyhjin fraasein. Jotkut valitsevat uskon, toiset ateismin, ja molemmille on yhteistä se että kuolema yritetään asettaa jotenkin inhimillisiin mittasuhteisiin. Jollekin sairaanhoitajalle kuolema voi olla osa elämää, koska he näkevät sen. Mutta jokaiselle oma kuolema on oman (maallisen) ainutkertaisen elämän loppu. Vaikka sen kuinka tajuaisi olevan osa elämää ja välttämätöntä, tieto ei välttämättä poista tuskaa.



En muista, kenen Raamattu mainitsee kuolleen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena. Ehkä kyseessä oli Job. Ehkä ihminen lopulta saa tarpeekseen elämästä ja on valmis luopumaan siitä, vaikkei uskoisi tai tietäisi mitään kuolemasta tai sen jälkeisestä. Olisiko tästä lohtua?

eipä tarttis sitten enää murehtia

rauhanyhdistykselle

hiukan kuolemanjälkeistä ja sitä että elämä jäisi jotenkin "kesken", mutta kaikkein eniten itse kuoleman hetkeä. kuolemistapahtumaa, sen ajatteleminen saa minut myös ahdistumaan suunnattomasti etten kestä olla, pelkään sitä paniikkia mikä minuun iskee. ja se iskee oikeastaan jo pelkästä ajatuksesta ja kuvittelusta. mahdollista kipua ja kärsimystä, hätää kuolemanhetkellä.

Minua pelottaa kuolemassa eniten se, mitä sen jälkeen on. Mitä jos ei enää olekaan mitään? jos koko tietoisuus ja kaikki mitä on joskus ollut päättyykin siihen. Sinua ei yksinkertaisesti enää vain ole. se tuo minulle kanssa melkein paniikkikohtauksen, alkaa itkettää ja hengitys vaikeutuu. Ja tieto siitä, ettei kuolemalta voi välttyä. että teki mitä tahansa, tulee kuolemaan. ja päätymään paikkaan, missä mitään ei enää ole, ei itseäkään. Tahtoisin osata uskoa vankasti johonkin tärkeään ja suureen, mutta tämä kuolemanpelko tulee aina tielle. pelkkä se pieni ajatus, että mitä, jos kuoleman jälkeen ei tosiaankaan enää ole yhtään mitään.

jossa korostetaan että elämä on tässä ja nyt, nauti tai ainakin elä, ennen kuin kuolet. Zeniläisyydessä myös sanotaan, että pahin virhe on ajatella, niin onkin, ihminen ajattelee, kuvittelee, pelkää, etukäteen kuolee jne. Elämä on nyt. Se on tässä. Ei tässä nyt tarvita tarkoitusta, kun ollaan jossakin hetkessä. Se on kivaa, että me, täysin tuntemattomat, keskustelemme ja ihan hyvässä hengessä. Se on hyvä, että väsyttää ja uni tulee. Aamu on aina uusi (tämä on sekä kristillistä että buddhalaista tai täysin ateismia, onhan se aamu aina uusi, jos heräät siihen). Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta ehkä sinun ei niin kovasti tarvitse miettiä sitä, eläisit vaan. Ei se tarkoita, ettet tekisi mitään, vaan tekisit asiat niin hyvin kuin haluat tehdä. Parhaimmillaan ihminen kuulemma elää niin, että auttaa toistaan. Jos olet äiti, tuota on helppo toteuttaa.

lukekaa Raamattua ja Jeesuksen sanoja, Hän yksin voi antaa rauhan ja vapauttaa kuolemanpelosta. Jeesus antaa syntisi anteeksi ja pelastaa. VAIN Jeesuksen nimessä ja veressä olet oikeasti turvassa nyt ja kuoleman jälkeen.

Että kuolen ennen kun saan nähdä lastenlapset. Äitini kuoli minun ollessa 20-vuotias.

kun nuorempana muistan että tuo kuolemanpelko iski välillä. Nykyään... ei todellakaan. Omaa kuolemaani en pelkää yhtään, kunhan ei joutuisi kitumaan.

Jeesus poisti minulta kuolemanpelon. Ei ole kuolemaa, mitä tarvitsisi pelätä.

satuiluhan se auttaa...

myötämielisiä ihmisiä. Siinähän se olisi, tässä ja nyt, mutta kuinka vaikeaa se on! On murehdittava, märehdittävä menneitä ja tulevia, nähtävä näkymättömiä, kuviteltava kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Mutta onhan se julma ajatus, että elämä menee ohi elämättä sitä, kun ei siihen ole muka aikaa, läsnäoloon, hetkeen. Toki silti ne velvollisuudetkin pitää hoitaa, mutta jotain syvää tuossa ajatusmaailmassa on, jotain jopa sellaista jossa piilee elämäntarkoitus.

anteeksi,että häiritsen teitä aikuisia mutta olen 11.vuotias tyttö ja pelkään läheisteni kuolemaa,olen menettänyt jo kolmevuotiaana isäni enkä halua äidin tai isosiskojeni kuolevan.pelkään sitä päivää kun peltola-nurmi perhe hajaantuu.ja mitä käy tälle meidän upealle mummon isän rakentamalle ja papan maalaamalle myllylle ja talolle.käyn terapiassa 2 kertaa viikossa mutta pitäisikö minun puhua terapeutilleni??j a haluaisin enemmän perheen yhteistä aikaa,mutta kun äidillä bon nyt uusi poikaystävä ei mukään onnistu.ei minulla siis kuitenkaan ole mitään äidin poikaystävää vastaan,mutta haluaisin enemmän perheen yhteistä aikaa vielä viimeisellä vuodella,sillä rakas isosiskoni muuttaa ensi vuonna tampereelle.EN HALUA ETTÄ PERHEEMME HAJAANTUU!!